Katsastuskonttorissa pasit virnuilevat yhä naiskuskille, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.
KÄVIN TOISEN KERRAN elämässäni katsastuskonttorissa. Tulin ajoissa ja ilmoittauduin nuorelle miehelle, jonka haalarin nimilapussa luki Pasi. Pasilla oli hentoinen viiksikasvusto ylähuulen päällä ja hän oli muutenkin hintelä poika, mutta rekisteriotteen hän pyysi jämäkällä äänellä.
Ja siinä se tuli: moka. Olin jättänyt rekisteriotteen autoon.
Minusta se ei ollut kovin kummoinen virhe, mutta odotussalin miehiä tilanne nauratti. Hupsu nainen, kuulin heidän ajattelevan. Siltä minusta tuntuikin.
EN OLE KOTONANI katsastuskonttorissa. Siellä on liian paljon kulmia ja liikaa tummansinistä muovia eikä mitään turhaa. Kahvia saa, kupit pöydällä, sokeria kipossa. Olen kyllä hyvä kuski. Ajan missä vain. En hermostu yhdestäkään liikennemerkistä enkä jännitä kiihdyttämistä moottoritien liittymässä.
Pelkään hirviä, liukkaita kelejä ja rattijuoppoja, mutta en vauhtia tai parkkihalleja. Peruutan pakettiauton taskuparkkiin − häkeltymättä.
Silti tunnen katsastuskonttorissa olevani epämukavuusalueella. Enkä ole kavereistani ainut.
Mitään syytä ei pitäisi olla. Mehän autoilemme itse maksamillamme autoilla tukat tuulessa hulmuten! Kaasutamme moottoritiellä auringonlaskuun autoradion tahtiin laulaen! Olemme vahvoja, itsenäisiä, tasa-arvoisia!
Naiskuskeista on iät ja ajat väännetty vitsiä, vaikka tilastojen mukaan nainen on ihan yhtä hyvä kuski kuin mieskin. Mutta koska 1920-luvulla oltiin sitä mieltä, että nainen ei osaa ajaa, pasit virnuilevat yhä viiksiensä lomasta.
NAISTEN VÄHÄTTELY vaivaa liikennekulttuuria laajemminkin. Se kävi ilmi esimerkiksi kun Ruotsissa tehtiin tutkimus naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta kunnissa. Yksi pinttyneistä asenteista liittyi autoiluun.
Ruotsissa lumet aurattiin ensin teiltä, jotka veivät miesvoittoisille työpaikoille, jonne suuri osa miehistä huristeli yksityisautoillaan. Vasta viimeiseksi aurattiin jalkakäytävät, joita käyttivät enimmäkseen naiset. Kukaan ei ollut tietoisesti tehnyt päätöstä. Niin vain oli aina toimittu.
Ruotsalaiset muuttivat käytäntöä. Ensin aurattiin tiet tarhoihin ja kouluihin. Niihinhän ihmiset menevät ennen kuin työpaikalleen.
Kunnille kalliiksi tulevia onnettomuuksia jalankulkijoille tapahtui huomattavasti vähemmän ja rahaa säästyi.
Ehkä katsastustakin voisi ajatella uusiksi.
AUTONI MENI LÄPI katsastuksesta, mutta Pasi kirjoitti rekisteriotteeseen huomautuksen: Takavakaajissa pienet välykset.
Kysyin, mitä se tarkoittaa. "Ei sinun sitä tarvitse ymmärtää", Pasi naurahti ja katosi halliin.
Nyt ei auta kuin toivoa, etteivät välykset kasva niin isoiksi, että ne estävät taskuparkkeerauksen. Tai että joku viisas mies tulee ja pelastaa minut ja takavakaimeni hurjalta välykseltä.
Katsastus sujui joka tapauksessa rennommin kuin vuosi sitten. Silloin minua jännitti valtavasti, ja kun lopulta kurvasin pihasta, olin aika tyytyväinen itseeni.
Risteyksessä huomasin edessäni suojatien seepraraidat. Olin ajanut kävelytietä.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2014.
