Sain potkut vuosi sitten. Luulin valmistautuneeni irtisanomiseen hyvin, mutta olin väärässä.

ÄKKIÄ ON HILJAISTA. Mieleni tyhjenee ajatuksista, korvani lukkiutuvat ääniltä, huoneen seinät liukuvat jonnekin kauas. Huomaan seuraavani itseäni ylhäältä.

Olen juuri saanut kuulla, että työtehtäväni on tuotannollisten ja taloudellisten syiden perusteella lakkautettu.

Istun hievahtamatta, kun esimies ojentaa irtisanomispaperia. Minun oletetaan kirjoittavan siihen nimeni kuitiksi siitä, että olen saanut tiedon. Kirjoitan ja huomaan, että käteni vapisee.

Se hävettää minua, enkä tiedä miksi. Miksi keski-ikäistä, asiantuntijatehtävissä toimivaa lapsiperheen äitiä hävettää vapista esimieheni ja henkilöstöosaston edustajan edessä? Työpaikan menetys on sentään yksi elämän isoista menetyksistä, verrattavissa avioeroon tai läheisen kuolemaan.

Siltä se tuntuukin: kuin jotain arvokasta olisi kuollut.

Katson vapisevaa kättäni.

 

YLLÄTYS NE EIVÄT olleet, potkut. Ymmärsin jo paljon aikaisemmin, että yhtiössä on vähennystarvetta. Siitä vitsailtiin kahvipöytäpuheissa. Vähän myöhemmin ymmärsin, että tarve kohdentuisi todennäköisesti minun tehtäviini. Siivosin kaappiani jo ennen irtisanomispäivää. Itkinkin vähän.

Kaikesta ennakoinnista, kaikesta mielen valmistelusta huolimatta käteni vapisee.

Olin päättänyt, että irtisanomistilanteessa en itke enkä ole hankala. Säilytän ammattimaisuuteni loppuun asti.

Mieleni hallitsen, kättäni en.

Etukäteen olin miettinyt, mitä irtisanomisen jälkeen pitää sanoa. Kiitos? No ei ainakaan. Näkemiin? Eihän tässä enää nähdä. Kahvilla työkaverit keksivät moniakin nokkelia sanoja, mutta nyt minulla ei ole niistä yhtään. Saatan lähtiessäni sanoa kiitos, niin kuin äiti on opettanut: kohtelias sanoo aina kiitos tai anteeksi.

Jälkeenpäin toivon, etten sanonut kumpaakaan.

 

SAAN KÄSIEN VAPINAN sen verran haltuun hississä, että pystyn tekstaamaan miehelleni yhden sanan: ”Potkut”.

Valmistaudun kohtaamaan työkaverini. Kukaan meistä ei ole tänään pystynyt tekemään töitä. Olemme kerääntyneet yhteen odottamaan.

Nyt yksi puhuu taukoamatta, toinen tuijottaa tyhjyyteen. Koko päivän kuljemme tätä varten varattuun neuvotteluhuoneeseen ja takaisin. Kaikki käyvät vuorollaan kuulemassa kohtalonsa. Ne, jotka tulevat takaisin nopeasti, ovat saaneet potkut. Ne, jotka viipyvät kauemmin, saavat uusia, erilaisia tehtäviä. Kenenkään työ ei jää ennalleen.

Niin me istumme yhdessä odottaen, me akateemisesti koulutetut, vaativia asian­tuntijatehtäviä tekevät ihmiset kuin lampaat teuraalle menossa. Itkemme kaikki yhdessä omasta ja toistemme puolesta.

Nyt on minun vuoroni kertoa muille, miten kävi.

Onneksi pääsen ensin huoneeseeni yksin. Soitan vanhemmilleni.

ÄITI ALKAA ITKEÄ, ja se on kamalaa. Yksikään lapsi ei halua itkettää äitiään. Koska olen itsekin äiti, tiedän, miltä lapsen ahdinko ja paha mieli tuntuvat. Itken itsekin.

Isä tulee puhelimeen, peruskallio. Tästä selvitään, pärjäät kyllä. Äiti liittyy kuoroon.

Niin vanhemmat ovat lapsilleen maailman sivu sanoneet. Niin sanon myös omille lapsilleni, kun he saavat kokeista huonon numeron tai ampuvat rangaistuspotkun ohi.

Vielä aikuisenakin äidin ja isän tuki tuo lohtua. Selviän, selviän tästä.

Soitan myös sisarelle. Lisää kalliota jalkojen alle.

Miehellekin soitan, ja silloin pelkään romahtavani täydellisesti. Kaikkein läheisimmälle on kamalinta kertoa ahdingostaan. Mies tarjoutuu tulemaan töistä tuekseni, mutta lämpimät sanat ovat jo vahvistaneet minua. Selviän iltaan asti ilman häntä.

 

KERRON TYÖKAVEREILLE, että hommat ovat nyt osaltani ohi. Itkua, kauhistelua, tsemppihalauksia. Katson itseäni ja toisia katonrajasta. En itke, olen turta.

Nämä ihmiset ovat olleet perheeni monta vuotta. Näiden kanssa olen viettänyt arkisin enemmän aikaa kuin oikean perheeni. Olemme kokeneet voittoja ja vastoinkäymisiä, ratkoneet ongelmia ja iloinneet menestyksestä. Nyt ei koskaan enää, ei heidän kanssaan.

Yksi pitkäaikaisimmista työkavereista

halaa ja sanoo, miten mahtava ihminen ja työntekijä olen. Silloin viimein puhkean itkuun ja puhumaan. En voi tajuta, että kaikki se työ, mitä niin sitoutuneesti olen tehnyt, on tuomittu turhaksi kolmella sanalla:

”Positio on lakkautettu.”

Edellisenä viikonloppuna olin hoitanut työhommia ja suunnitellut uusia, mutta nyt: Positio on lakkautettu. Koko ajan kun suren, kun me kaikki suremme, uusia ihmisiä tulee takaisin kerrokseemme. Toisilla on irtisanomislappu kädessä, toisilla uusi työnkuvaus.

Joka neljäs meistä lähtee, eikä kukaan jää ennalleen.

Joku tilaa pizzaa. Se maistuu pahville, mutta syömme vielä viimeisen kerran lounasta yhdessä. Se on tärkeä riitti meille kaikille, aikakauden loppu.

 

JA NIIN SE ON OHI. Työvelvoite on lakannut välittömästi. Kävelen ulos konttorista ja autooni.

Matkalla kotiin mietin, miten saan kerrottua tästä muille. Ei sen periaatteessa pitäisi olla vaikeaa.

Olen juuri lukenut jutun akateemisista työttömistä. Meitä alkaa olla paljon. Potkut ovat muuttuneet häpeästä yhteiskunnalliseksi ilmiöksi. Jokainen tietää jonkun, joka on irtisanottu.

Päätän kertoa potkuistani ystäville isosti. Kieltäydyn häpeämästä. Ei tämä ole minun syyni. Ei minun tätä tarvitse piilotella.

Soitan appivanhemmille, laitan tekstiviestin lähimmille ystäville. Facebookiin kirjoitan pitkän kertomuksen siitä, missä nyt olen, työttömänä.

Puhelin soi, mutta en pysty puhumaan kuin puolisoni, sisareni ja vanhempieni kanssa. Tekstiviestejä tulee kymmeniä. Kaikki haluavat tukea minua. Se liikuttaa kyyneliin asti.

Kerron lapsille, jokaiselle ikätasonsa mukaisesti. Viisivuotiaalle kerron, että äidiltä on nyt työt loppu edellisessä työpaikassa, mutta sitten äiti menee uuteen työpaikkaan. Tässä ei ole mitään hätää.

Koululaisille sanon, että tämä on ihan normaalia. Samalla tavalla kun esikoulu päättyi ja mentiin kouluun, minäkin menen uuteen työpaikkaan, kunhan löydän sopivan. Välillä yrityksissä on tarve muuttaa asioita ja silloin mietitään, mitä töitä tarvitsee tehdä. Nyt kävi niin, että äidin työtehtävistä luovuttiin.

Haluan viestittää lapsilleni, että tästä selviää. Kuulen vanhempieni äänen omani takaa: Asiat kääntyvät hyväksi. Tärkeää on olla rehellinen ja ahkera.

En oikein usko sanojani. Ahkeruus ja suoraselkäisyys eivät juuri nyt tunnu kovin trendikkäiltä asioilta.

ENSIMMÄISENÄ YÖNÄ irtisanomisen jälkeen näen unta, jossa matala ääni toistaa: ”olet saanut potkut”. Aamulla tunnen itseni hakatuksi.

Laitan lapsille aamupalaa, juon kahvin, luen Hesarin ja ryhdyn elämään työttömänä.

Ihan niin kuin töissäkin teen itselleni joka päivä tavoitteet: listaan asiat, jotka tänään pitää hoitaa. Nyt tavoitteeni sisältävät liikuntaa, mielen hoitoa, työnhakua, ammattitaidon ylläpitoa ja lasten huomioimista. Päätän, että joka viikko haen vähintään kolmea työpaikkaa.

En anna itselleni lupaa jäädä sohvalle. Pelkään, etten pääsisi siitä enää ylös.

Tuntuu kuin olisin unessa. Yritän kuitenkin päästä sen yli ja kiinni elämään. Tapaan ystäviä, ja se on ihanaa, koska työpäivinä en ehtinyt.

 

KÄVELEN NUORIMMAN lapseni kanssa päiväkotiin. Ihmettelemme matkalla jokaisen muurahaisen ja linnun. Lapsi pitää vapaapäiviä päiväkodista.

Siltä osin elämä on parempaa kuin ennen. Työpäiväni saattoivat alkaa, kun lapset vielä nukkuivat, ja loppua, kun he taas jo nukkuivat.

Aina kun pelkään putoavani surun kuiluun, saan tekstiviestin tai soiton ystävältä. Ihmiset sanovat, että saan soittaa yölläkin, jos haluan.

En soita yöllä mutta päivällä puhun ja puhun. Puhun ahdistuksesta, pettymyksestä ja siitä, miten arvottomaksi tunnen itseni. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Jossittelen, spekuloin. Teen pitkiä kävelyretkiä ja itken kävellessäni.

Entinen työkaveri asuu kaukana

mutta tulee käymään ollessaan työmatkalla. Hän sanoo sen, minkä eniten haluan kuulla: Sinussa ei ole mitään vikaa.

Minkä lohdun siitä saankaan!

Se tunne, viallisuus, on nimittäin päällimmäisenä mielessäni.

 

VIIKOT VAIHTUVAT toisiin, talvi vaihtuu kevääksi ja suru tuttavaksi. Haen työpaikkoja ja ulkoilen, arki palaa arjeksi. Lapset tottuvat siihen, että äiti on kotona, kun he tulevat koulusta.

Välillä voin jo melko hyvin. Takapakit tulevat yllättäen, itkuna kesken kauppareissun tai epätoivona auton ratissa.

Käyn työhaastatteluissa ja psykologisissa testeissä. Onneksi alallani on tarjolla paljon työpaikkoja. Olen siis onnekkaampi kuin moni muu irtisanottu. Ja lopulta onni potkaisee kovaa: minulle tarjotaan kaikkein kiinnostavinta työtä niistä kaikista, joita olen hakenut.

Heti en pysty iloitsemaan.

Olen tyytyväinen mutta loputtoman väsynyt. Palaan vihdoin takaisin omaan kehooni ja annan itselleni luvan tuntea tunteita täydellä teholla. Niiden rajuus yllättää minut. Olen työpaikan menetyksestä ahdistunut, surullinen, vihainen. Kaikki se, mitä patosin kauan, vyöryy esiin.

 

KUN UUDET TYÖT alkavat, oloni on epätodellinen. Vasta hetki sitten tein töitä ihan eri paikassa ihan eri ihmisten kanssa. Nyt pitäisi tottua tähän tietokoneeseen, näihin neukkareihin, näihin työkavereihin.

Tutustun uusiin ihmisiin, ja jokainen kysyy, mistä firmasta tulen. Useimmille kerron vain edellisen työnantajani nimen, en koko irtisanomistarinaa. Lähimmille työkavereille kerron ja joudun elämään samat hetket uudestaan.

Parin viikon jälkeen ajan töihin ja huomaan laulavani musiikin tahtiin ihan niin kuin ennenkin. Ruuhkassa seisoessani tajuan, että selvisin.

En ole enää sama ihminen. Olen yhtä raskasta kokemusta viisaampi. Enkä voi ihan täysin edes iloita onnestani, kun tiedän, kuinka moni tuijottaa irtisanomissurun kuiluun juuri nyt, kun seison näissä liikennevaloissa.

Haluaisin sanoa heille, ettei heissä ole mitään vikaa. He selviävät.

Maria Turunen ei ole kirjoittajan oikea nimi. Hän halusi kirjoittaa nimettömänä, jotta hänen lapsiaan ei voi tunnistaa jutusta.

TÄTÄ MIETIN. Vedessä lilluminen on uskomattoman vaikuttava kokemus, talvellakin. Varsinkin talvella.

Onhan uiminen aina ollut kivaa, ainakin jos vesi on lämmintä. Mutta uusin ihanuus tekee siitä vieläkin ihanampaa. Sen tekee kylmän talvi-ilman ja lämpimän uimaveden yhdistelmä, johon on mahdollisuus nykyisin Helsingissä Kauppatorin kulmilla ulkoaltaalla.

Ensin saunaan kuumenemaan, sitten pyyhkeen suojassa ulos ja kiireesti kohti allasta!

Koillistuuli puhkuu kylmänä viimana, varpaita kipristelee ja pyyhkeeseen pitää kietoutua tiukasti. Mutta pieni urheus palkitaan: vesi tuntuu iholla kuumalta ja näyttää yhtä turkoosilta kuin kesällä Välimerellä. Pakkasella veden pinnasta nousee mystinen höyry.

On joitakin asioita, joita varten kannattaa elää. Lämpimässä vedessä lilluminen on ehdottomasti yksi niistä.

Omakotiasujalla ei ole tylsää hetkeä, kirjoittaa Kai Lehtinen kolumnissaan.

Kaikki liikenevä aikani on tänä syksynä mennyt uuden verstasrakennuksen ja pannuhuoneen rakentamiseen. Vanhan tuhosi tulipalo. Vielä on paljon tekemistä, mutta onneksi isoimmat hankkeet on saatu hyvälle mallille ennen talven tuloa.

Kun uusimme pannuhuoneen, päädyimme vaihtamaan hakelämmityksen pellettilämmitykseen. Syksyn ajan olenkin opetellut puupellettisysteemin saloja. Välillä on pitänyt yötä myöten ravata pannuhuoneessa, kun pellettien syöttöputki on reistannut tai puhdistusarina on jumiutunut. Pikkuhiljaa laite on tullut tutuksi, mutta aikaa siihen on kyllä tuhraantunut, ja hermoja on koeteltu.

Samaan aikaan on pitänyt kunnostaa traktoria. Sillä kuljetamme pellettiä lämmitykseen ja heinää hevosille. Sillä myös aurataan lumet ja vedetään milloin kenenkin autoja ojasta. Kapine on välttämätön, mutta vaatii jatkuvaa korjausta.

Siinä sivussa on jokseenkin kunnialla pantu piha talvikuntoon. Sadon korjaaminen maakellariin, kasvimaitten jyrsiminen, haravoinnit, kesäkalusteiden varastoimiset, syysistutukset, nurkkien kunnostukset ja sekalaisten romppeiden kuljettaminen kaatopaikalle ovat jokasyksyisiä omakotiasujan puuhia.

Vanhassa talossa eivät hommat loput

Joka syksy mietin, voisimmeko päästä helpommallakin. Samaa tulee mietittyä myös talviaamuisin, kun on kiire, mutta metriäkään ei pääse eteenpäin, ennen kuin lumityöt on tehty.

Rehellisesti sanottuna samoja ajatuksia pyörii päässä keväisinkin, kun kiireessä tekemättömiksi jääneet työt hyppivät lumien sulettua silmille, kasvimaat pitää jyrsiä, istutuspuuhat aloittaa ja klapeja tehdä.

Puhumattakaan kesästä, kun nurmikko kasvaa sitä vauhtia, että ruohonleikkuria ei ehdi talliin ajaa, kun toisesta päästä pihaa pitää jo aloittaa uudestaan. Samaan aikaan voisi istua laiturilla ja heilutella varpaita vedessä, kaikkia kuutta – neljä menetin aikoinaan klapikoneonnettomuudessa.

Vanhan omakotitalon omistajan pitää venyä maalariksi, muurariksi, huoltomieheksi, putkimieheksi, puutarhuriksi ja rakennusmieheksi.

Mutta laiturilla loikoilusta on turha haaveilla, sillä talon ikkunanpielet pitää hioa ja maalata ja koko ulkomaalauskin uusia. Puhumattakaan terassien öljyämisestä ja puutarhakalusteiden kunnostamisesta. Ja laiturin kunnostamisesta.

Vanhan omakotitalon omistajan pitää venyä maalariksi, muurariksi, huoltomieheksi, putkimieheksi, puutarhuriksi ja rakennusmieheksi. Tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan huoltohenkilöksi, putkihenkilöksi ja rakennushenkilöksi. Omakotitalon isännän ja emännän työt ovat meilläkin nykyään henkilön ja henkilön töitä. Olivatpa kumman henkilön hyvänsä, niin niitä riittää, jos asuu vanhassa talossa.

Kerrostalossa kävisi aika pitkäksi

Miksi ihmeessä en sitten asu kerrostalossa?

Miten vaivatonta olisikaan talvella kotiin tultua hypätä sohvalle ja nauttia tasalaatuisesta lämpötilasta. Talvimyräkän yllättäessä voisi seurata lumitöiden edistymistä ikkunasta. Sauna lämpiäisi nappia painamalla, eikä kovallakaan pakkasella tarvitsisi pelätä putkien jäätymistä. Jos ongelmia tulisi, voisi soittaa huoltohenkilölle.

Kerrostalon pihalle ei kaiketi voi tehdä omaa kasvimaata tai hevosille tarhaa.

Lyhyesti: En asu kerrostalossa siksi, että viikon kuluttua aika tulisi pitkäksi. Kun on tottunut tekemään asioita vaikeamman kautta, siitä on tullut tapa. Kerrostalossa ei myöskään voi pitää verstashuonetta ja työkaluja. Eikä kerrostalon pihalle kaiketi voi tehdä omaa kasvimaata tai hevosille tarhaa.

Omasta saunasta pitää päästä suoraan uimaan. Kuinkahan monessa kerrostalossa katsottaisiin suopeasti, kun saunomisen välissä rappukäytävää pitkin juoksisi mies ilkosillaan ulos lumeen kierimään?