Kun vauva kasvaa mieheksi, äidin voi tulla ikävä neuvolantätiä.

Kävin poikani kanssa neuvolassa. Viimeistä kertaa, sillä hän on nyt virallisesti iso poika, kuusivuotias eskarilainen.

Selailin haikeana neuvolakorttia. Se on täynnä ensimmäisiä kertoja: ensimmäinen hammas 5.6., ensimmäinen askel 12.12., ensimmäinen sana 18.7. Ja ylisanoja, kuten ”huiman jäntevä” ja ”touhuliini”, joilla neuvolantädit pitävät vanhemmat järjissään.

Hyvä niin. Mutta tarvitsisiko ihminen yhtä tiivistä seurantaa muissakin ikävaiheissa? Vaikkapa neljänkympin kriisissä? Tai edes murrosiässä?

Teinin korttiin neuvolantäti voisi kirjoittaa jotain tämäntyyppistä:

Ensimmäinen ihastus 4.5.  ”Reipas poika, ottanut pontevasti kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Katsoo jo silmiin, pitää jo kädestä. ”

Ensimmäinen sydänsuru 4.8. ”Sulkeutuu huoneeseensa, tervettä keskikäyrän mukaista tuskaa.”

Äänenmurros  13.9. ”Normikiekumista. Perusnolostelua. Annettu ohjeet äänenhallintaan.”

Ensimmäinen kerta kun haistattelee äidilleen 14.9. ”Peruskirosanasto jo hallussa.”

Ensimmäinen kerta kun ei tule yöksi kotiin 23.12. ”Karkaillut keskimääräistä vähemmän, ei syytä huoleen.”

Kun nuori panee elämän risaiseksi, olisi kiva kuulla, että keskikäyrällä tässä vaan mennään.

TÄTÄ MIETIN. Vedessä lilluminen on uskomattoman hoitava kokemus, talvellakin. Varsinkin talvella.

Onhan uiminen aina ollut kivaa, ainakin jos vesi on lämmintä. Mutta uusin ihanuus tekee siitä vieläkin ihanampaa. Sen tekee kylmän talvi-ilman ja lämpimän uimaveden yhdistelmä, johon on mahdollisuus nykyisin Helsingissä Kauppatorin kulmilla ulkoaltaalla.

Ensin saunaan kuumenemaan, sitten pyyhkeen suojassa ulos ja kiireesti kohti allasta!

Koillistuuli puhkuu kylmänä viimana, varpaita kipristelee ja pyyhkeeseen pitää kietoutua tiukasti. Mutta pieni urheus palkitaan: vesi tuntuu iholla kuumalta ja näyttää yhtä turkoosilta kuin kesällä Välimerellä. Pakkasella veden pinnasta nousee mystinen höyry.

On joitakin asioita, joita varten kannattaa elää. Lämpimässä vedessä lilluminen on ehdottomasti yksi niistä.

Omakotiasujalla ei ole tylsää hetkeä, kirjoittaa Kai Lehtinen kolumnissaan.

Kaikki liikenevä aikani on tänä syksynä mennyt uuden verstasrakennuksen ja pannuhuoneen rakentamiseen. Vanhan tuhosi tulipalo. Vielä on paljon tekemistä, mutta onneksi isoimmat hankkeet on saatu hyvälle mallille ennen talven tuloa.

Kun uusimme pannuhuoneen, päädyimme vaihtamaan hakelämmityksen pellettilämmitykseen. Syksyn ajan olenkin opetellut puupellettisysteemin saloja. Välillä on pitänyt yötä myöten ravata pannuhuoneessa, kun pellettien syöttöputki on reistannut tai puhdistusarina on jumiutunut. Pikkuhiljaa laite on tullut tutuksi, mutta aikaa siihen on kyllä tuhraantunut, ja hermoja on koeteltu.

Samaan aikaan on pitänyt kunnostaa traktoria. Sillä kuljetamme pellettiä lämmitykseen ja heinää hevosille. Sillä myös aurataan lumet ja vedetään milloin kenenkin autoja ojasta. Kapine on välttämätön, mutta vaatii jatkuvaa korjausta.

Siinä sivussa on jokseenkin kunnialla pantu piha talvikuntoon. Sadon korjaaminen maakellariin, kasvimaitten jyrsiminen, haravoinnit, kesäkalusteiden varastoimiset, syysistutukset, nurkkien kunnostukset ja sekalaisten romppeiden kuljettaminen kaatopaikalle ovat jokasyksyisiä omakotiasujan puuhia.

Vanhassa talossa eivät hommat loput

Joka syksy mietin, voisimmeko päästä helpommallakin. Samaa tulee mietittyä myös talviaamuisin, kun on kiire, mutta metriäkään ei pääse eteenpäin, ennen kuin lumityöt on tehty.

Rehellisesti sanottuna samoja ajatuksia pyörii päässä keväisinkin, kun kiireessä tekemättömiksi jääneet työt hyppivät lumien sulettua silmille, kasvimaat pitää jyrsiä, istutuspuuhat aloittaa ja klapeja tehdä.

Puhumattakaan kesästä, kun nurmikko kasvaa sitä vauhtia, että ruohonleikkuria ei ehdi talliin ajaa, kun toisesta päästä pihaa pitää jo aloittaa uudestaan. Samaan aikaan voisi istua laiturilla ja heilutella varpaita vedessä, kaikkia kuutta – neljä menetin aikoinaan klapikoneonnettomuudessa.

Vanhan omakotitalon omistajan pitää venyä maalariksi, muurariksi, huoltomieheksi, putkimieheksi, puutarhuriksi ja rakennusmieheksi.

Mutta laiturilla loikoilusta on turha haaveilla, sillä talon ikkunanpielet pitää hioa ja maalata ja koko ulkomaalauskin uusia. Puhumattakaan terassien öljyämisestä ja puutarhakalusteiden kunnostamisesta. Ja laiturin kunnostamisesta.

Vanhan omakotitalon omistajan pitää venyä maalariksi, muurariksi, huoltomieheksi, putkimieheksi, puutarhuriksi ja rakennusmieheksi. Tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan huoltohenkilöksi, putkihenkilöksi ja rakennushenkilöksi. Omakotitalon isännän ja emännän työt ovat meilläkin nykyään henkilön ja henkilön töitä. Olivatpa kumman henkilön hyvänsä, niin niitä riittää, jos asuu vanhassa talossa.

Kerrostalossa kävisi aika pitkäksi

Miksi ihmeessä en sitten asu kerrostalossa?

Miten vaivatonta olisikaan talvella kotiin tultua hypätä sohvalle ja nauttia tasalaatuisesta lämpötilasta. Talvimyräkän yllättäessä voisi seurata lumitöiden edistymistä ikkunasta. Sauna lämpiäisi nappia painamalla, eikä kovallakaan pakkasella tarvitsisi pelätä putkien jäätymistä. Jos ongelmia tulisi, voisi soittaa huoltohenkilölle.

Kerrostalon pihalle ei kaiketi voi tehdä omaa kasvimaata tai hevosille tarhaa.

Lyhyesti: En asu kerrostalossa siksi, että viikon kuluttua aika tulisi pitkäksi. Kun on tottunut tekemään asioita vaikeamman kautta, siitä on tullut tapa. Kerrostalossa ei myöskään voi pitää verstashuonetta ja työkaluja. Eikä kerrostalon pihalle kaiketi voi tehdä omaa kasvimaata tai hevosille tarhaa.

Omasta saunasta pitää päästä suoraan uimaan. Kuinkahan monessa kerrostalossa katsottaisiin suopeasti, kun saunomisen välissä rappukäytävää pitkin juoksisi mies ilkosillaan ulos lumeen kierimään?