Minnan mielestä on tärkeämpää kokea kuin omistaa. Tämä kuva on otettu Portugalissa. ”Ilman pakua tuntisin oloni hyvin ahdistuneeksi ja oloni olisi kuin vankilassa.”
Minnan mielestä on tärkeämpää kokea kuin omistaa. Tämä kuva on otettu Portugalissa. ”Ilman pakua tuntisin oloni hyvin ahdistuneeksi ja oloni olisi kuin vankilassa.”

Minna, 31, luopui omaisuudestaan ja lähti koiransa kanssa matkaan vailla määränpäätä. ”5000 euroa vuodessa riittää hyvin, kun elää vaatimattomasti. Olen löytänyt oman tapani elää.”

Seitsemän vuotta sitten Minna Kulmala asui yksiössä Järvenpään keskustassa, työskenteli eläinkaupassa ja piti vapaa-aikanaan huolta kodittomista eläimistä. Työpäivän jälkeen hän ei kuitenkaan mennyt nukkumaan omaan sänkyynsä, vaan parvekkeelle.

Sisällä oli Minnan mielestä niin kuumaa ja tunkkaista, että tuntui kuin ei saisi hengitettyä. Hän oli 24-vuotias,  ja parvekeöinä oli paljon aikaa ajatella.

Nuorempana Minna oli liftannut Euroopassa reppu selässä ja nauttinut vapauden tunteesta.

Voisiko saman tunteen kokea vielä, vaikka ikätoverit alkoivat vakiintua? Voisiko ottaa koiran, rakkaan Rebelin, mukaan ja lähteä jonnekin, vailla tarkkaa määränpäätä, vaikka kaverit perustivat perheitä ja ostivat asuntoja? Voisiko hommata pakettiauton ja asua koiran kanssa siellä?

Voisi, Minna ajatteli. Ainakin voisi kokeilla.

”Olin niin täynnä innostusta, etten osannut epäillä tai pelätä mitään.”

”Lopulta päätin antaa pois melkein kaikki tavarani, kavereille ja kierrätykseen. Jätin vain sen, mitä ajattelin tarvitsevani pakettiautossa.”

Minna haaveili elämästä, jossa voisi yöpyä milloin missäkin, aina uusi maisema takapihana. Huolettomasta ja kiireettömästä arjesta, jossa olisi koluttavana paljon polkuja, vuoria, vesistöjä, kyliä ja joskus kaupunkejakin.

”Olin niin täynnä innostusta, etten osannut epäillä tai pelätä mitään. Ajattelin, että vihdoin voin tuntea eläväni elämääni täysillä, unelmiani toteuttaen.”

”Minulle on ihan normaalia olla viikkoja yksin koirieni kanssa kaipaamatta sen kummemmin sosiaalisia kontakteja”, Minna sanoo.
”Minulle on ihan normaalia olla viikkoja yksin koirieni kanssa kaipaamatta sen kummemmin sosiaalisia kontakteja”, Minna sanoo.

 

Hyvästi, älypuhelin ja läppäri

Minna oli haaveilija, mutta samalla realisti. Vaikka matkaan voisi lähteä vailla suunnitelmia, ilman sopivaa autoa se ei onnistuisi. Hän osti ensimmäisen pakettiautonsa kesällä 2012.

”Kävin katsomassa pari pakua ennen kuin löysin ensimmäisen reissupakuni, vuoden Ford Transitin. Rakensin autoon yksinkertaisen laverin, jonka alle mahtuivat tavarani ja päälle patja, jolla nukuin.”

Lavuaarina toimi muovinen jäätelöastia tai emalivati.

Ruuan Minna säilytti puisessa arkussa, ja mummin vanha täyspuinen nukkekoti toimi hyllykkönä ja pöytänä. Eristeitä, vanerointia tai muita mukavuuksia ei ollut. Ei älypuhelinta tai läppäriä, vain kamera, jonka ladattiin kuljettajan penkin alta.

Vettä oli kanistereissa, ja lavuaarina toimi muovinen jäätelöastia tai emalivati.

Oli aika lähteä.

Tämä on minun tapani elää

Ensimmäinen suunnittelematon reissu kesti vuoden. Pakettiauto kuljetti Minnan Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan, Slovakiaan, Unkariin, Sloveniaan, Montenegroon, Serbiaan, Kroatiaan, Italiaan, Ranskaan, Saksaan, Espanjaan ja Portugaliin. Auto ei hajonnut kertaakaan.

”Ensimmäiset kuukaudet kokkasin trangialla ja nuotiolla ja sittemmin kaasukeittimellä ja notskilla. Yöksi menin melkein aina rauhaisiin paikkoihin luonnonhelmaan.”

Löytökoira pääsi ensi töikseen kuumille lähteille pulikoimaan.

Espanjassa Minnan ja Rebelin seuraan liittyi toinenkin koira, varastohallin pihalta löytynyt koditon pentu.

”Menimme eläinlääkäriin terveystarkastukseen, pentu sai tarvittavat rokotukset ja passin ja matka jatkui. Pentu pääsi ensitöikseen avuksi hevostilalle, jossa olin vapaaehtoisena töissä ja kuumille lähteille pulikoimaan.”

Ensimmäisen matkan jälkeen Minnasta tuntui, että hän oli löytänyt tapansa elää. Vapaan ja oman näköisen.

Seuraavat kuusi vuotta Minna eli ilman omaa asuntoa tai vakituista osoitetta.

Juokseva vesi, absurdi asia

”Matkoillani nautin eniten rauhaisan leiripaikan löytymisestä mieluiten veden ääreltä. En ole koskaan yöpynyt leirintäalueella, vaan nautin omasta rauhasta enkä kaipaa sosiaalisia kontakteja.”

Ruokansa Minna valmistaa kaasuhellalla tai nuotiolla, jääkaappia hän ei ole autoonsa kaivannut. Vessassa hän käy pusikoissa tai vastaan osuvissa kahviloissa.

”Minusta juokseva vesi tuntuu absurdilta. Hanasta tuleva kuuma vesi saa minut vieläkin nauramaan: miten omituista! Suihkukin tuntuu erikoiselta, olen niin tottunut pesemään kuupalla vadista tai ämpäristä.”

Minna ei ole koskaan reissuillaan pelännyt. Yksinäiseksikin hän on tuntenut itsensä vain hyvin harvoin.

”Koirat tuovat paljon iloa elämääni. Ilman niitä en varmastikaan nauttisi yksinolosta siten kuin nautin.”

”Sosiaalinen elämäni hoituu nykyään aika pitkälti Instagramin välityksellä.”

”Perusluonteeltani olen  iloinen ja sosiaalinen, tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa ja olen omimmillani asiakaspalveluammateissa. Siksi onkin hieman huvittavaa, miten hyvin kuitenkin viihdyn omissa oloissani koirien kanssa.”

Joskus joku Minnan ystävistä jakaa osan reissua hänen kanssaan. Pitkäaikaisempaa matkaseuraa on kuitenkin ollut vaikea saada.

”Ihmisillä on ymmärrettävästi juuret syvästi paikallaan, perheen tai töiden takia. Minulle on ihan normaalia olla viikkoja yksin koirieni kanssa kaipaamatta sen kummemmin sosiaalisia kontakteja.”

”Sosiaalinen elämäni hoituu nykyään aika pitkälti Instagramin välityksellä, siellä jaan kuvia reissuistani. Tämä sopii minulle.”

Puoli vuotta töitä kerrallaan

Vaatimattominkaan elämä ei onnistu ilman rahaa. Minna on laskeskellut, että kuluttaa tien päällä ollessaan noin 5000 euroa vuodessa.

”Teen Suomessa töitä puolisen vuotta kerrallaan, jonka jälkeen voin elää pakuelämää jopa vuoden.”

Minna on työskennellyt henkilökohtaisena avustajana, vetänyt Lapissa revontulisafareita ja maastoratsastuksia turisteille, työskennellyt valokuvaajana ja koonnut hevoskuvistaan kalenterin. Työkaudet hän on asunut mökissä tai teltassa.

”Asumuksia on yhdistänyt askeettisuus, niissä ei ole ollut juoksevaa vettä tai sisävessaa. Enkä ole sellaisia koskaan kaivannutkaan.”

”Uudessa pakussa mahdun seisomaan sisällä, se on ihmeellinen tunne.”

Keväällä 2017 Minna osti suuremman pakettiauton, vuoden 05 Ford Transitin.

”Mahdun seisomaan sisällä, se on ihmeellinen tunne. Rakensin uuteen pakuun kunnon eristeet ja paneloin seinät. Nyt sisällä ei enää ole ihan yhtä kylmä kuin ulkona. Vanhassa pakussa todella paleli kymmenen asteen pakkasöinä Lapissa, ja pakkasöitä oli Espanjan talvessakin.”

Suurin muutos uudessa autossa on kuitenkin katolla oleva aurinkopaneeli. Enää Minnan ei ole pakko asettua aloilleen kartuttamaan matkakassaa.

”Pystyn suunnittelemaan nettisivuja ja tekemään graafikon töitä missä tahansa, kun tarvitsen periaatteessa vain nettiyhteyden ja läppärin.”

Hyvästi, ystävä – elämä jatkuu

Viime syksynä Minna huomasi, ettei reissaaminen ollut enää mieluisaa Rebel-koiralle. Se oli jo 14-vuotias. Koiravanhuksen luita kolotti, ja Minna joutui nostamaan sen pakettiautoon.

”Halusin tarjota ystävälleni rauhalliset eläkepäivät ja vuokrasin ihanan, yli satavuotiaan askeettisen hirsimökin lapsuudenkylästäni Pornaisista.”

Kesäkuussa koitti luopumisen aika. Viisas ja kaunis koira, joka kiersi Euroopan Minnan kanssa kahdesti ja katsoi hänen vierellään auringonlaskua 16 maassa, oli poissa.

Juuri nyt Minna on surullinen, mutta jälleen vapaa lähtemään.

”Tarvitsen vapautta ja liikkuvaa elämää. Ilman pakua tuntisin oloni hyvin ahdistuneeksi ja oloni olisi kuin vankilassa. On upea tunne mennä juuri sinne minne mieli halajaa.”

”Suomen maisemat ovat kuitenkin ne, jotka ovat aina saaneet minut palaamaan takaisin.”

Kun Minna pakkaa pakunsa ja ajaa pitkin tuntemattomia teitä, hän laulaa hoilottaa David Bowieta ja Iggy Popia ja nauttii siitä, ettei kukaan kuule tai keskeytä.

”Seuraavaksi haluan matkustaa enemmän Suomessa. Suomen maisemat ovat kuitenkin ne, jotka ovat aina saaneet minut palaamaan takaisin.”

Minna aikoo lähteä pikkukoiransa kanssa kajakilla tutkimaan Saimaan saaria, ajaa Lappiin ihailemaan yötöntä yötä ja ehtiä Norjan Lofooteille telttailemaan vuoren laelle, kuvaamaan revontulia.

Ainakin Balkan, Skotlanti ja Irlanti ovat myös listalla. 

Minnan kotisivut löytyvät täältä.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.