Tämä oli ikimuistoinen hetki. ”Pelkäsin, että talo tippuu tai vähintäänkin tölväisee matkallaan jotain tai jotakuta!” Janni muistelee pikkukodin saapumista tontille.
Tämä oli ikimuistoinen hetki. ”Pelkäsin, että talo tippuu tai vähintäänkin tölväisee matkallaan jotain tai jotakuta!” Janni muistelee pikkukodin saapumista tontille.

Janni toteutti unelmansa ja muutti Helsingistä järven rannalle. Uusi koti saapui tontille auton lavalla. ”Pienesti asuminen selkiyttää elämää. Kannatti olla rohkea.”

Päätös syntyi yhtenä yönä kaksi vuotta sitten, juuri ennen nukahtamista. Se oli saman tien vahva ja selkeä. Haluan asua pienemmässä kodissa. Tämä nykyinen on minulle liian suuri.

Janni Jalo, 32, asui 50-neliöisessä kerrostaloasunnossa helsinkiläisessä lähiössä. Nyt siellä kaikui. Janni oli lahjoittanut ja kierrättänyt paljon tavaroita pois.

”En välitä sanoa itseäni minimalistiksi, koska en tarvitse sellaista identiteettiä, mutta vähempi tavarapaljous todella kiehtoo minua. Voin sitä paremmin, mitä vähemmän minulla on turhaa tavaraa.”

Aluksi tuntui, että mikä tahansa pienempi asunto voisi olla hyvä vaihtoehto. Janni kiersi yksiöiden asuntonäytöissä, mutta ainutkaan ei säväyttänyt. Jokin tuntui aina olevan pielessä.

Janni alkoi ajatella suvun hallussa olevia tontteja maaseudulla, Uudellamaalla. Eikä niistä voisi valita yhden, ja rakentaa sinne talon? Pienen talon? Hyvin pienen talon!

”Tiesin heti, että kyseessä ei ollut mikään älytön päähänpisto, vaan minulle oikea valinta.”
”Tiesin heti, että kyseessä ei ollut mikään älytön päähänpisto, vaan minulle oikea valinta.”

Tarpeeksi pieni talo löytyi netistä

Unelma alkoi muuttua todemmaksi.

”Olin fanittanut jo pitkään varsinkin Pohjois-Amerikassa ja Australiassa tuttua Tiny House -liikettä  ja katsoin sen aihepiirin videoita YouTubesta.”

Mutta olisiko Suomessa olemassa tarpeeksi pieniä taloja? Janni alkoi googlettaa. Monet tarjolla olevat talot olivat liian suuria. Jotkut taas muistuttivat kesämökkiä tai aittaa tai niistä puuttui kunnon keittiö.

Sitten löytyi sopiva ja ihana: 33 neliötä, suuret ikkunat, kaksi terassia. Toisessa päässä avokeittiön, ruokailutilan ja olohuoneen yhdistelmä, toisessa päässä erillinen makuuhuone. Makuuhuoneessa lintutapetti.

Janni alkoi googlettaa. Monet tarjolla olevat talot olivat liian suuria.

”Pyysin tarjousta ja minulle tarjottiin hyvään hintaan juuri sitä taloa, jota olin netissä katsellut. Kyseessä oli ihka ensimmäinen sellainen talo, eli se oli vasta hetkeä aiemmin tullut firman mallistoon, ja oli toiminut eräänlaisena näyttelytalona messuilla.”

Kaupat syntyivät. Talo kuljetettaisiin kokonaisena reilun hehtaarin tontille.

Koko komeus, eikä yhtään neliötä liian vähän!
Koko komeus, eikä yhtään neliötä liian vähän!

”En halua asua mummona kerrostalossa”

Janni ei ollut muuttamassa taloon yksin. Hänen kanssaan muuttaisi pitkäaikainen miesystävä. Mies ei koskaan ollut intoillut pikkutaloista, vaikka olikin halukas muuttamaan maalle.

”Tein kuitenkin rohkean päätöksen seurata omaa unelmaani. Olin varma, että jos en toteuttaisi taloprojektia, asuisin vanhana mummonakin kerrostaloasunnossa, johon olin aivan kypsä jo silloin.”

”Niinpä tiesin, että lähtisin toteuttamaan taloprojektia yksin, vaikka mies myöhemmin taloon virallisesti muuttaisikin.”

Neljä kuukautta päätöksen jälkeen talo saapui tontille.

Ikkunasta ei näy enää naapuritaloja, vaan sielunmaisema.
Ikkunasta ei näy enää naapuritaloja, vaan sielunmaisema.

 

Koti saapui auton lavalla 

Janni seisoi tontilla ja katsoi, kuinka uusi koti lähestyi auton lavalla.

”Se oli elämäni jännittävimpiä hetkiä, ja myös hermoja raastavaa. Pelkäsin, että talo tippuu tai vähintäänkin tölväisee matkallaan jotain tai jotakuta!”

Talon tuojat luulivat, että rakennus oli tarkoitettu kesäpaikaksi.

Minulle kyseessä on talo, jossa asun koko elämäni.

”Se tuntui hassulta, koska minulle kyseessä oli kotini, ainoa kotini, jossa tulisin asumaan aina.”

”Talolle on annettu 50 vuoden elinikä, mikä tarkoittaa, että sen ajan jälkeen taloa pitää alkaa kunnostaa laajemmin sieltä täältä.”

”Jos olen silloin elossa, tulen olemaan yli 80-vuotias, eli minulle kyseessä on elämänmittainen talo. Siksi sen saapumisen näkeminen oli niin uskomatonta ja herkistävää.”

Kun talo oli paikoillaan, Janni astui sisälle. Kaikki näytti juuri samalta kuin kuvissa, vain niissä olleet kalusteet ja muu rekvisiitta olivat poissa. Kaikkialla tuoksui tuore puu.

Talon tuontitiimi ehti poistua, kun Janni tutki sisällä paikkoja. Kahden kuukauden kuluttua sähkö- ja putkityöt olivat valmiita. Odottelu oli ollut vaikeaa.

”Silloin tuntui, että vasta todella pääsin kärryille siitä, millaista rakennusalalla on. Olin luullut säästyväni kummemmilta viivästyksiltä, koska talo poikkeuksellisesti oli alusta asti ollut täysin valmis, mutta eihän se niin mennyt.”

Mutta sitten koitti marraskuu 2017 ja lopullisen muuttopäivän aika.

"Pienesti asuminen vain vähällä tavaramäärällä selkiyttää elämää ja siivoamista ja tuo säästöjä."
"Pienesti asuminen vain vähällä tavaramäärällä selkiyttää elämää ja siivoamista ja tuo säästöjä."

Joillekin riittää vähempi

Ulkona satoi lunta ja ikkunasta näkyi järvelle.

”Olin sijannut sängyn minulle ja miehelle valmiiksi. Tavarat oli tuotu tipoittain kotiin jo aikaisemmin. Olo oli helpottunut ja tulevaisuutta odottava.”

Alkoi uudenlainen elämä, juuri omalta tuntuva. Janni ei ole kertaakaan toivonut lisäneliöitä. Joskus hänestä on jopa tuntunut, että tämäkin talo on kumman iso.

Jokaisella on Jannin asumisratkaisusta joku mielipide.

”Useimmat asumisratkaisusta kuulleet ovat olleet kiinnostuneita ja tienneet minitalojen yleistyvän, vaikka moni ei sellaisissa vielä asu.”

Jokaisella tuntuu olevan asiasta mielipide.

”On niitäkin, jotka ovat pitäneet taloa liian pienenä minulle. He voivat olla hankkimatta pientä taloa itselleen, jos eivät sellaisista pidä. He eivät kuitenkaan pysty kommentoimaan asiaa minun näkökulmastani, koska eivät ole minä, ja ajattelemme näistä asioista aivan eri tavalla.”

Ehkä toisia pelottaa se, että joillekin riittää niin paljon vähempi, Janni arvelee.

”Pienesti asuminen vain vähällä tavaramäärällä selkiyttää elämää ja siivoamista ja tuo säästöjä. Isomman tilan ylläpitäminen, lämmittäminen ja viilentäminen vie aina enemmän aikaa, vaivaa ja rahaa kuin pienemmän.”

Janni ei ole nukkunut missään yhtä sikeästi kuin pienen kotinsa makuuhuoneessa, lintutapetin alla, satakieli pihalla laulamassa.
Janni ei ole nukkunut missään yhtä sikeästi kuin pienen kotinsa makuuhuoneessa, lintutapetin alla, satakieli pihalla laulamassa.

Onni on juuri tässä

Kun Janni on matkoilla, hän odottaa aina kotiinpaluuta.

”Olen onnellisimmillani, kun palaamme miehen kanssa metsäkävelyltä, ja harmaa kurki lentää yllämme saapuessamme terassille. Tai kun kirjoitan esikoisromaaniani pöydän ääressä ja havahdun kaulushaikaran sumutorvimaiseen soidinääneen.”

Silloin Janni katsoo järvelle, joskus se liplattaa tyynenä ja joskus virtaa voimakkaasti itään.

Vuosia toivoin pääseväni asumaan luonnon keskelle kauas moottoriteistä.

”Noina hetkinä mietin, olenko tosiaan ansainnut kaiken tämän onnen. Sitten satakieli alkaa laulaa taloa lähimpänä olevassa puussa kuin vahvistaen, että minun paikkani todella on täällä.”

”Vuosia toivoin pääseväni asumaan luonnon keskelle kauas moottoriteistä, ja nyt olen saanut sen ja paljon enemmän.”

Kannatti olla rohkea, Janni ajattelee.

Janni kirjoittaa elämästään pienessä kodissa Mielekäs miellekartta -blogissa

"Sain kaiken sen, mitä toivon, ja paljon enemmän", Janni miettii usein. Silloin hän tuntee olonsa kiitolliseksi.
"Sain kaiken sen, mitä toivon, ja paljon enemmän", Janni miettii usein. Silloin hän tuntee olonsa kiitolliseksi.

Kun Miia oli karsinut kotoaan kaiken ylimääräisen, jäljelle jäi levoton olo: mistä voisin vielä luopua? ”Jouduin opettelemaan, että onni ei riipu tavaramäärästä –  tai tavaroiden vähyydestä.”

Tavaroita lojui kaikkialla: sohvilla, lattioilla ja jokaisella mahdollisella tasolla. Lehtiä, hiusharjoja, meikkejä, kauppakuitteja ja astioita. Tavarat oli helppo jättää kädestään mihin milloinkin, koska niillä ei ollut selkeää säilytyspaikkaa.

Suurimman sekasotkun aiheuttivat vaatteet. Takit, puserot, farkut, tennarit, ballerinat, mekot ja sukat. Nyssykät ja pussukat, joiden sisältä löytyi uusia vaatteita hintalappuineen päivineen.

Sellainen Miia Salmen, 35, koti oli aikaisemmin. Aina aika sotkuinen.

Sitten Miia kyllästyi sotkuun ja päätti aloittaa raivaamisen. Tunne oli mahtava. Kodin selkiytyessä selkiytyivät myös elämä ja ajatukset.

”Silloin en vielä tiennyt, että myös tavaroiden raivaamiseen voi jäädä koukkuun.”

Ensin tuli uskomaton fiilis

Raivaaminen alkoi, kun Miia huomasi etsivänsä tiettyä vaatekappaletta tuntien ajan. Sitä ei yksinkertaisesti löytynyt vaatepaljouden keskeltä.

”Minulla meni suoraan sanottuna kuppi nurin. Päätin tuskastuneena karsia kaikki ylimääräiset henkilökohtaiset vaatteet ja tavarani pois. Seuraavana päivänä pistin hihat heilumaan.”

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

Miia kasasi kaikki vaatteet, kengät, laukut ja asusteet olohuoneen lattialle ja kävi ne läpi. Päivän päätteeksi hän oli pussittanut kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin.

Jäljelle jääneet vaatteet mahtuivat yhteen kaappiin entisen yhdeksän sijaan.

”Fiilis oli uskomaton. Kaappitilaa oli tyhjillään, ja tunsin oloni vapautuneeksi. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin olevani oman elämäni herra: minä hallitsin omaisuuttani, eikä omaisuuteni minua.”

Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä  kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."
Vaatekaapit ennen raivausta ja sen jälkeen. "Pussitin päivässä kahdeksan täyteen sullottua jätesäkillistä kierrätettäväksi eteenpäin."

 

Mieskin innostui asiasta

Vaatteiden jälkeen oli helppo siirtyä käymään läpi koko koti. 

”Karsin niin keittiön kaapit kuin kylpyhuoneen kosmetiikkavarastotkin. Erityisesti olin hamstrannut piensisustustavaraa ja astioita, kuten kynttilänjalkoja, koriste-esineitä, kuppeja ja maljakoita.”

Lopulta jäljellä oli vain kuusi kuppia, kaksi kynttilänjalkaa ja yksi maljakko.

”Myös mies innostui vanavedessäni analysoimaan omaa tavaratarvettaan, ja yhdessä saimmekin kodin kaaoksen selätettyä.”

Mikään ei ollut enää hukassa

Arki alkoi tuntua aivan erilaiselta kuin ennen. Helpommalta ja mukavammalta, Miia sanoo.

”Ennen saatoin siivota kotia kokonaisen viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt enää tuntiakaan.”

Pölyt oli helppo pyyhkiä tasopinnoilta ohi kulkiessaan, kun irtotavaraa ei tarvinnut siirrellä pois tieltä. Jokaisella tavaralla oli myös oma paikkansa, eikä mikään ollut enää hukassa.

Ennen saatoin siivota kotia  viikonlopun, nyt siivoamiseen ei mennyt tuntiakaan.

”Tämä säästi aikaa erityisesti aamun kiireessä, kun ei tarvinnut etsiskellä avaimia, ponnareita tai laastareita roinavuorien ja romukippojen uumenista.”

Mistä voisi vielä hankkiutua eroon?

Kaiken helppouden keskellä oli kuitenkin jostain syystä vaikea rauhoittua. Miia huomasi sen vähitellen. Ajatukset kiersivät kehää.

Olisiko yksi kynttilänjalka parempi kuin kaksi? Mistä voisin vielä hankkiutua eroon? Tarvitsenko tätäkään todella?

”Moni varmasti tunnistaa sen levottomuuden tunteen, kun koti on pullollaan tavaraa, joita ei tarvitse, mutta joista ei raaski hankkiutua eroonkaan. Mutta samanlainen levottomuuden tunne voi iskeä, kun karsittavaa ei enää ole.”

Tulisiko minulle vapautuneempi olo, jos luopuisin vielä yhdestä kenkäparista?

Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi.

”Raivaamisen myötä tavaroiden henkinen ylivalta häviää, ja yhdessä tyhjenevän tilan aikaansaaman euforisen olon kanssa tunne on suorastaan koukuttava. Tavaran raivaamisesta onkin helppo tulla riippuvaiseksi. Sen sain itsekin huomata.”

Miiasta oli ihanaa käydä läpi laatikoita ja kaappeja.

”Huomasin monesti etsimällä etsiväni tavaraa pois laitettavaksi. Mitä enemmän sain karsittua, sitä enemmän teki mieli karsia. Koin jopa pettymyksen tunteita, kun en löytänytkään mitään turhaa kierrätettäväksi.”

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”
”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Tärkeintä on elää, ei karsia

Aikaisemmin Miia oli turhautunut siitä, että tavaroiden karsiminen oli niin työlästä – vaikka se olikin palkitsevaa. Nyt hän turhautui siitä, ettei karsittavaa enää ollut. 

”Kaikesta ei kuitenkaan voinut luopua. Eihän siinä olisi ollut mitään järkeä.”

Aikalisä, Miia alkoi sanoa itselleen. Pieni tauko.

Voisinko saada yhtä hyvän fiiliksen jostain muusta kuin karsimisesta? hän mietti. Mitä kaikkea haluaisin elämässäni tehdä ja kokea, kun aika ei enää kulu siivoamiseen?

Miia opetteli istumaan sohvalla. Hän keitti kupin teetä. Aluksi se tuntui oudolta. Piti olla vain. Miia lähti lenkille eikä kiikuttanut yhtään pussia kierrätykseen samalla reissulla.

Miia innostui uudelleen myös kirjoista ja lukemisesta ja elvytti vanhan rakkaan harrastuksensa tanssimisen.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä.

Tavaroista luopuminen on matka kohti tyynempää oloa, Miia alkoi ymmärtää. Itse prosessi ja sen tuoma hyvä fiilis ei ole tavoiteltavin asia.

Se osalta karsijoista saattaa unohtua. Kun koti on pelkistetty, jäljellä on vielä tärkein. Oma elämä.

Vaikka elämä selkenisi entistä pelkistetymmän kodin myötä, ongelmat eivät häviä. Ne saattavat saada uusia näkökulmia, mutta  lopulliset ratkaisut eivät riipu tavaramäärästä.

”Vähitellen uskalsin ajatella, että kotona on viimein hyvä olla. Kaikkea on juuri tarpeeksi, muttei liikaa. Eikä liian vähän.”

Miian Oma koti valkoinen -sisustusblogi löytyy täältä.

 

Vierailija

Sisustusbloggaaja Miia, 35: ”Tavaramäärän karsiminen toi euforisen olon – sitten huomasin jääneeni koukkuun”

Kiinnostava näkökulma. Karsimishuumassa olisi myös hyvä tiedostaa, että karsituista tavaroista tulee jätettä, yleensä myös vaikka ne annetaan "uuteen kotiin". Sovitaanko, että kun ostetaan mitä tahansa niin myös otamme itse vastuun siitä että se käytetään loppuun.
Lue kommentti
Tilaajille
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.

Riikka ja Tuomo Meretniemi toteuttivat unelman, jota moni piti hulluna: he jättivät työt ja lähtivät lasten kanssa purjehtimaan. Kaksi vuotta merellä on opettanut enemmän kuin he osasivat odottaa.

”Ei, millekään maailmanympäripurjehdukselle en lähde”, Riikka oli sanonut. Oli 1990-luvun alku, ja poikaystävä Tuomo haaveili suuresta seikkailusta.

Helsingissä Ressun lukiossa vuonna 1989 tavannut nuoripari keskusteli aiheesta usein.

”Olen maakrapuperheestä, joskus olin soudellut...