Beata menetti äitinsä neljävuotiaana. ”Ennen kuin äiti tuli sokeaksi ja kuoli, äidillä oli lakupiiloja minulle tyynyn alla”, Beata muistaa.

”Tämän muistan äidistä itse, kukaan muu ei ole kertonut tätä minulle jälkeenpäin:

Olimme rannalla kesäpäivänä. Aurinko paistoi. Äiti osti meille molemmille jätskit. Olin ehkä kolmevuotias.

Ehdin syödä jätskiäni vain vähän, ja sitten se tippui hiekkaan. Silloin äiti antoi oman jätskinsä minulle.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sellainen äiti oli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äiti kuoli syöpään kuukausi nelivuotissynttäreideni jälkeen. Syöpä oli sellaisessa aika vaikeassa paikassa.

Ennen kuin äiti tuli sokeaksi ja kuoli, äidillä oli lakupiiloja sängyssään tyynyn alla. Aamulla, kun tulimme pikkuveljen kanssa äidin luo, äiti pisti suuhumme lakuja.

En halua olla suositumpi vain siksi, että minulta on äiti kuollut. Haluan, että olen samanlainen kuin muutkin.

Joskus tulee olo, että haluaisin vielä nähdä äidin. Silloin katselen äidin valokuvia. Niitä on paljon kotona, isossa salkussa.

Mieluiten katson sellaisia kuvia, joissa äiti on terve. Joskus katselen kuvia isin kanssa, joskus isin ja pikkuveljen, joskus yksin. Kun näen kuvia, tuntuu tosi kivalta. Niin kuin äiti olisi vielä vieressä.

Varsinkin yhdessä äiti on tosi upea ja iloinen. Hänestä on monia hyviä kuvia. Joskus vien niitä salaa repussa kouluun.

Kenellekään luokallamme ei ole tapahtunut tällaista. Kerran kysyin kaveriltani, tuntuisiko hänestä pahalta, jos hänen äitinsä olisi kuollut. Hän vastasi, että hän itkisi joka päivä ja joka sekunti.

Siksi pidän mieluiten itselläni tämän asian, vaikkei se olekaan mikään salaisuus.

Kun menen kertomaan isille, että äitiä on ikävä, isi halaa ja sanoo, ettei aina tarvitse olla niin reipas.

En myöskään tahdo, että koulussa tulee itku. Se nolottaisi. On parempi, että itku tulee kotona.­

Kun menen kertomaan isille, että äitiä on ikävä, isi halaa ja sanoo, ettei aina tarvitse olla niin reipas.

Kun suruttaa, saa olla surullinen. Suru voi tuntua rinnassa tai jossain muualla.

Ajattelen, että äiti on jossain ylhäällä ja me muut täällä alhaalla. Mutta äiti on kanssani kumminkin.”

Lue äitinsä menettäneiden Beatan, Oonan, Katariinan ja Mailiksen koskettavat tarinat Kodin Kuvalehdestä 11/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

orpo kirjoitti:
Minä vieläkin itken äitini ja perheeni menetystä v.-55. Olin silloin muutama päivä vaille 6 v. Äitini kuoli , isä tappoi hänet. Olimme koko perhepienessä asunnossa, meidät lapset oli oli laitettu nukkumaan, niin heräsimme siihen, että asunnossa tapahtui jotain hirveää. Veljeni 9v. meni naapuriin soittamaan ambulanssia ja poliisia. Meidät vietiin jonnekin naapuriin, en muista muuta,kuin piipaa piipaa, mikä ääni vainosi minua vuosia kaupungissa.

Sydämellinen halaus sinulle, ja kiitos kun kirjoitit, nimimerkki Orpo. Kohtalosi on kauhea, toivottavasti olet saanut elämässä paljon tukea ja korvaavia, hyviä ihmisiä lähellesi. Lämpimin ajatuksin ja voimia toivottaen, Arja

  • ylös 34
  • alas 7
orpo

Minä vieläkin itken äitini ja perheeni menetystä v.-55. Olin silloin muutama päivä vaille 6 v. Äitini kuoli , isä tappoi hänet. Olimme koko perhepienessä asunnossa, meidät lapset oli oli laitettu nukkumaan, niin heräsimme siihen, että asunnossa tapahtui jotain hirveää. Veljeni 9v. meni naapuriin soittamaan ambulanssia ja poliisia. Meidät vietiin jonnekin naapuriin, en muista muuta,kuin piipaa piipaa, mikä ääni vainosi minua vuosia kaupungissa.

  • ylös 16
  • alas 6
Sisältö jatkuu mainoksen alla