"Kun ajattelen metsää, on jollakin tavalla helpompi ajatella myös kuolemaa – tai edes yrittää ymmärtää. Sekin on paljon, sillä vasta 32-vuotiaana kahden pienen pojan äitinä ei olisi vielä minun aikani kuolla.”
"Kun ajattelen metsää, on jollakin tavalla helpompi ajatella myös kuolemaa – tai edes yrittää ymmärtää. Sekin on paljon, sillä vasta 32-vuotiaana kahden pienen pojan äitinä ei olisi vielä minun aikani kuolla.”

Hannalla ei ole enää paljon aikaa jäljellä. Ystävät päättivät hankkia hänelle luonnonsuojelualueen, pienen palasen ikimetsää. ”Luonnon kiertokulun miettiminen auttaa minua hyväksymään lähestyvän kuoleman edes vähän paremmin”, kahden pienen pojan äiti sanoo.

17.11.2014 piti olla tavallinen maanantai. Hanna Pahlsten vei neljävuotiaan poikansa päiväkotiin, palasi kotiin ja nukahti sohvalle. Puoliso oli töissä, tiskikone pitäisi kohta tyhjentää.

Viime aikoina Hannaa oli väsyttänyt paljon. Se johtuu raskaudesta, kaikki sanoivat. Koko perhe odotti pikkusisarusta, raskausviikkoja oli jo 16. Hanna oli 28-vuotias.

Sitten neuvolasta soitettiin. Verikokeiden mukaan leukosyytit olivat koholla, lisätutkimuksiin pitäisi lähteä saman tien.

Illalla Hanna sai diagnoosin: akuutti myelooinen leukemia, selviytymisprosentti 35–40.

Vaikeinta on ajatella lapsia

Syöpähoidot aloitettiin seuraavana päivänä. Ne eivät tehonneet, vaikka välillä näyttikin paremmalta.

Kun vauva sai toisen hampaansa, Hanna lähti kuukaudeksi sairaalaan.

Huhtikuussa syntyi terve poika. Hän näytti suloiselta, päässä oli vaalea nukkatukka. Myöhemmin hän oppi kierimään ja maistelemaan perunaa.

Vaikeinta oli olla lapsista erossa. Kun vauva sai toisen hampaansa, Hanna lähti kuukaudeksi sairaalaan luuydinsiirtoon.

Siirto ei parantanut Hannaa.

Nämä kaikki asiat Hannasta tuntuu helpoimmalta kertoa mahdollisimman vähäeleisesti. Kuin hetken kuvittelisi kaiken tapahtuneen jollekin muulle.

Lääkäri sanoi: siirrytään saattohoitoon

Siirrytään saattohoitoon, lopetetaan muu hoito. Se oli lääkärin sanojen sisältö juuri ennen joulua 2017, vaikka lauseita olikin enemmän.

”Jotenkin osasin aavistaa, että tilanne saattaa olla edessä, mutta silti se oli järkyttävä shokki”, Hanna sanoo.

”Mieleen jäi se, että lääkärit kertoivat laittaneensa papereihin merkinnän elvytyskiellosta, jos sydämeni pysähtyisi. He eivät osanneet sanoa tulevaisuudesta mitään. Tilanne oli kuulemma paha ja pitäisi mennä vain päivä kerrallaan.”

Sitten asia piti ilmoittaa läheisille. Vaikeinta oli sanoa lapsille, että äiti kuolee.

Tällaisia ystäviä ei ole kaikilla

Monia itketti. Myös Susannaa, Sannaa, Heidiä, Enniä ja Suvia. He ovat Hannan parhaita ystäviä. Osa kuuden naisen ystäväporukasta tapasi jo esikoulussa, osa heppatalleilla ala-asteaikana, joku tuli mukaan hiukan myöhemmin.

Joka pikkujoulu on pukeuduttu eri teeman mukaan, joskus pin up -tytöiksi, joskus Disney-hahmoiksi.

Yhdessä on kasvettu aikuisiksi, valmistuttu ammatteihin, tultu äidiksi, riidelty, sovittu, muutettu eri puolille Suomea ja hitsauduttu yhteen.

Joka pikkujoulu on pukeuduttu eri teeman mukaan, joskus pin up -tytöiksi, joskus vampyyreiksi ja joskus Disney-hahmoiksi.

”Olemme toistemme omat ihmiset. On ihana tunne, kun toiset tuntevat sinut ja taustasi niin hyvin ja silti hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet”, Hanna sanoo.

Sellaisia ihmisiä ei ole läheskään kaikilla.

Hanna sanoi: kiitos

Ystävien ajatus erityisestä syntymäpäivälahjasta Hannalle syntyi tammikuussa, päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä.

”Vähän aikaisemmin emme tienneet, ehtisikö Hanna täyttää 32 vuotta. Kun syntymäpäivä lähestyi ja uskalsimme ajatella sitä, halusimme muistaa häntä jotenkin. Tiesimme, että tavaraa Hanna ei tarvitse eikä halua”, Sanna Lipponen muistelee.

Osaisimmeko perustaa Hannan muistoksi luonnonsuojelualueen? Päätimme yrittää.

Luonto on aina ollut Hannalle tärkeä, joku ystävistä sanoi. Voisimmeko lahjoittaa yhdessä pienen summan metsien suojeluun?

”Ja sitten homma lähti niin sanotusti lapasesta. Aloimme haaveilla Hannan nimeä kantavasta luonnonsuojelualueesta. Pohdimme hetken, voisiko se olla mitenkään mahdollista. Osaisimmeko me?  Päätimme yrittää, jos se vain sopisi Hannalle.”

Hannalle ajatus esitettiin syntymäpäivänä. Kaikki kuusi ystävää, Hannan veli, äiti puolisoineen, oma mies ja molemmat pojat istuivat kahvipöydässä Hannan äidin kotona. Äiti oli leiponut valkosuklaavadelmajuustokakun ja suklaajuustokakun. 

Hanna sanoi: kiitos.

Ystävät perustivat Hannan muistometsä -keräyksen, jonka kautta lahjoitetuilla rahoilla Luonnonperintösäätiö hankkii pienen metsäalueen uudeksi suojelukohteeksi.

”Vaikka kyseessä on muistometsä, tämä on meidän yhteinen hankkeemme: teemme tätä yhdessä Hannan kanssa ja hänen ehdoillaan.”

Hanna toivoo, että hänen jälkeensä jäävässä metsässä lapset kuulevat lintujen laulun.
Hanna toivoo, että hänen jälkeensä jäävässä metsässä lapset kuulevat lintujen laulun.

Onnea on saada peitellä lapset nukkumaan

Näinä päivinä Hanna ajattelee usein metsää. Jälkeeni jää vanha ja monimuotoinen ikimetsä, jossa on toivottavasti laajaa lajistoa, hän kuvittelee. 

”Siellä on kaunista ja tuuli suhisee puissa. Kuvittelen metsän yhteyteen myös vettä, esimerkiksi pienen puron solinaa.”

Lapsena Hanna rymysi lähimetsissä, sairauden aikana hän on hakenut sieltä rauhaa ja voimaa. Metsä pysyy, puut kasvavat ja lohduttavat.

Kaikki näyttää erilaiselta kuin ennen. Jokainen arkinen hetki ja asia on ainutlaatuinen.

”Metsä auttaa hahmottamaan lähestyvää kuolemaa luonnon kiertokulun kautta. Samalla poikani ja muut läheiset saavat paikan, jossa kulkea ja muistella minua.”

”He voivat tuntea minut tuulena kasvoillaan, nähdä naavana puiden oksilla ja kuulla lintujen lauluna.”

Kaikki näyttää erilaiselta kuin ennen.

Jokainen arkinen hetki ja asia on ainutlaatuinen. Äidin leipomat sämpylät ja se, että voi syödä. Ystävä, jonka kanssa voi nauraa vitseille, joita kukaan muu ei ymmärrä.  Lapset, jotka saa peitellä illalla nukkumaan.

Hannan muistometsän Facebook-sivut löytyvät täältä ja verkkosivut täältä

Ystävä

Saattohoidossa oleva Hanna, 32: ”Lapseni voivat muistella minua metsässä, kun tuuli suhisee puissa”

Rakas Hanna! Voimia ja osanotto! Kunpa löytäisin lohdittavia sanoja surullisen asian keskellä. Muista kuitenkin, että Jeesukselle mikään sairaus ei ole mahdottomuus! Ja kääntymällä hänen puoleensa, ottamalla hänet elämääsi, varmistat taivaspaikan, missä on mahdollisuus vielä tavata lapsesi myöhemmin.. sen ratkaisun voi tehdä vaan täällä maan päällä ollessaan. Rukoilen sinun ja perheesi puolesta! Jumala rakastaa sinua!!
Lue kommentti
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.