”Sairastumiseni  jälkeen ystävyyssuhteeni ovat muuttuneet. Osa  ihmisistä, joita pidin tosiystävinä, on kaikonnut. Toisista on tullut entistä  läheisempiä.”
”Sairastumiseni jälkeen ystävyyssuhteeni ovat muuttuneet. Osa ihmisistä, joita pidin tosiystävinä, on kaikonnut. Toisista on tullut entistä läheisempiä.”

Verenmyrkytys vei Liisa Syrjältä sormet, jalat ja työn. Sinnikkyytensä ansiosta hän nousi takaisin jalkeille.

Ruokakaupan kassalla tunnen, kuinka minua tuijotetaan. Ladon kauppakasseihin maitoa ja leipää, eikä minun tarvitse kääntyä nähdäkseni, miten takanani seisova mies toljottaa poikki leikattuja sormiani.

Suututtaa. Tekisi mieli tiuskaista, että etkö tule kysymään, mitä käsilleni on tapahtunut. Ja lisätä, että etkö ole ennen nähnyt amputoituja raajoja.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

SAIRASTUMISESTANI ON NYT runsaat kaksi vuotta. Vielä elokuussa 2012 kävin töissä Oulun Caritas-säätiöllä, jossa avustin vaikeavammaisia ihmisiä. Illalla käytin koiriani lenkillä ja seuraavana päivänä lähdin taas takaisin töihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viimeinen työpäiväni oli aivan tavanomainen. Olin iltavuorossa yhdeksään, palasin kotiin ja porisin berninpaimenkoirieni Rockyn ja Tytin kanssa. Kävin suihkussa, katsoin telkkaria ja menin nukkumaan.

Neljän aikoihin yöllä havahduin hereille. Minulle oli noussut neljänkymmenen asteen kuume.

”Ambulanssissa hoitajat huomasivat, että ihoni alkoi sinertää.”

Aamulla jäin kuumeen takia pois töistä. Päivällä lähdin terveyskeskukseen hakemaan sairaustodistusta. Oloni oli kehno, ja tulehdusarvot olivat koholla. Kukaan ei silti olettanut, että kyse voisi olla mistään vakavammasta. Sairaanhoitaja arveli, että nyt on jokin flunssa päällä. Palasin kotiin potemaan tautia.

Seuraavana yönä kävi selväksi, että kyse oli jostakin vakavasta. Heräsin ja huomasin, että jalat eivät kanna. Soitin seinän takana asuvalle äidilleni ja sanoin, että nyt pitää varmaan kutsua ambulanssi.

Kävelin talutettuna vielä itse autoon. Oloni oli todella heikko.

Ambulanssissa hoitajat huomasivat, että ihoni alkoi sinertää. Minut vietiin suoraan Oulun yliopistollisen sairaalan teho-osastolle. Siihen tarkat muistikuvani katkeavat seuraavaksi kahdeksi viikoksi.

 

LÄÄKITYS OLI KOVA, ja olin aivan tokkurassa. Vanhempani ja kolme aikuista Oulussa asuvaa poikaani kävivät minua katsomassa. Itse en oikein ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui.

Olin viikon hengityskoneessa, ja kerran minut elvytettiin. Tehohoitojakso oli täyttä tuskaa. Mieleeni ovat painuneet painajaiset, joissa olin usein suljettuna mökkiin. Sieltä olisi pitänyt päästä ulos, koska minulla oli kova huoli koirista. Kaikki läheiset olivat hukassa.

Parin viikon tehohoidon jälkeen siirryin osastolle. En tiennyt, mikä oli ollut totta ja mikä unta.

Lääkäreiltä kuulin, mitä minulle oli tapahtunut. Olin sairastunut canimorsus-bakteerin aiheuttamaan verenmyrkytykseen ja sen seurauksena DIC-oireyhtymään. Hätätilassa keho oli puolustautunut siten, että ääreisverenkierto oli tukkeutunut. Se johti monien alueiden kuolioon. 

Sormeni muistuttivat mustia noita-akan käppyröitä. Myös nenänpääni joutui kuolioon ja poistettiin leikkauksessa. Ihoni kuoriutui niin, että luut ja lihat näkyivät. Pakaroihin ja reisiin piti tehdä isot ihonsiirteet.

Sormiani ja jalkojani leikattiin säästellen. Kuolio kuitenkin levisi, ja lopulta jalkani jouduttiin amputoimaan sääristä alaspäin. Se tapahtui syyskuussa. Sormien ­vuoro oli lokakuussa. Alussa uskottiin, että sormet sel­viäisivät vähemmällä leikkaamisella, mutta ne olivat huonommassa kunnossa kuin näytti.

Viimeisen leikkauksen jälkeen oli järkyttävää nähdä, miten lyhyeksi sormeni jäivät. En ollut varautunut niin suureen menetykseen. Ymmärsin silti, että jos niitä ei olisi leikattu, olisin kuollut.

Vietin sairaalassa kaikkiaan kolme kuukautta. Lääkärit sanoivat, että harva on selvinnyt tästä bakteerista niin, ettei se mene sisäelimiin. 

”Sun täytyy olla onnellinen, että istut siinä”, he totesivat. Niin minä olenkin.

 

VAMMAISET IHMISET olivat minulle työstä tuttuja. Olin toiminut vaikeavammaisten henkilökohtaisena avustajana ja tottunut siihen, että heitä tuijotetaan. Jos avustin pyörätuolipotilasta hampurilaisbaarissa, ihmiset tuijottivat häpeilemättä. Se ärsytti minua jo silloin.

Nyt saan kokea samat katseet. En ota sitä itseeni, mutta ajattelen, että kyllä tuokin on köyhä sydämeltään. Kaikkea keskiverrosta poikkeavaa pidetään outona.

Kerran joku nainen tuli suoraan kysymään, että mihin olet kätes lykännyt. Hän kertoi, että hänen isällään on sirkkeli­onnettomuuden takia samanlaiset. Lähestyminen oli yllättävä mutta hyväntahtoinen.

Onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka eivät toljota. Koirapiireissä olen yksi muista. Kasvatan berninpaimenkoiria, joita nykyään tepsuttaa kotonani kuusi. Koiranäyttelyissä olen tutustunut muihinkin harrastajiin.

Rocky kuoli viime kesänä yhdeksänvuotiaana. Kaikki koirat ovat minulle rakkaita, mutta Rocky oli lempikoirani. 

 

Sairaalassakin kaipasin koiriani, varsinkin niistä rakkainta, Rockya. Heti kun jaksoin olla pidempään hereillä, poikani toivat Rockyn sairaalan pihaan. Minut rullattiin pyörätuolilla ulos. Oli lokakuu, ja minut oli topattu lämpimästi tuoliin. Oli ihana nähdä Rocky pitkästä aikaa. Se oli hämillään ja haisteli jalkojani, jotka oli vasta amputoitu. 

Koirilla on hyvät vaistot: ne ymmärtävät, mitä on tekeillä. Rocky näytti sanovan: ”Hyppää autoon, mennään kotiin.”

Rocky palasi kotiin ja minä sairaalaan. Silloin päätin, että pääsen vielä jalkeille ja vien koirat metsään niin kuin ennenkin.

Amputaation jälkeen varsinkin oikeassa jalassani oli kovaa kipua. Lääkekokeilut veivät aikansa, mutta paraneminen eteni nopeasti, kun löydettiin sopivat antibiootit.

Osastolla sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä terveyskeskukseen kuntoutukseen. Mitä se olisi edes ollut? Muutama tunti fysioterapiaa ja loppu aika sängyllä makoilua. Tiesin, että kuntoutuisin parhaiten kotona, ja sain siihen lääkärin luvan.

Jääkiekko yhdistää poikiani. Kuvassa poikani Janne (vas.), Leif ja Matti. Isänsä sylissä on ensimmäinen lapsenlapseni Leevi.

 

HETI KOTIUTUMISENI jälkeen oli äitini syntymäpäivä. Sanoin jo etukäteen, ettei vieraiden tarvitse tuppautua minulle naapuriin. En halunnut nähdä ketään.

Syntymäpäivä tuli, ja sukulaiset saapuivat. Äidin serkut sanoivat silti tulevansa katsomaan minua. Itkin, koska arvostin näiden vanhempien rouvien käyntiä ja välittämistä. Oli hyvä, että pääsin heti toisten joukkoon, eikä kynnys mennä ihmisten ilmoille kasvanut.

”Mietin, miten leikkaan pihvin ilman sormia. Pystyisinkö kastelemaan kukkia?”

Muutaman päivän päästä iski katkeruus. Oli talvi ja piha täynnä lunta. Olin saanut pyörätuolin, mutta en päässyt liikkumaan sillä ulkona. Asun yksin, joten olin suljettuna neljän seinän sisälle.

Katselin kaikkea, minkä parissa olin aina ennen touhunnut. Mietin, miten leikkaan pihvin ilman sormia. Pystyisinkö enää kirjoittamaan tietokoneella? Voisinko kastella kukkia? Pääsenkö enää metsään? Kykenemättömyyteni korostui, kun näin kaikki tutut asiat. 

Voivottelin oloani ja vaivuin epätoivoon.

Eräänä iltana menin kuistille istumaan. Katselin pimeässä talviyössä pihapiirin mäntyjä ja kirkasta tähtitaivasta. Päätin, että itsesäälissä rypeminen saa loppua.

Päätöksen tekeminen vaati vahvuutta, mutta olen aina ollut voimakas persoona. Elämässä täytyy katsoa eteenpäin eikä jäädä kiinni menneeseen.

Kotiini on pitänyt tehdä vammautumiseni vuoksi pieniä muutoksia. Asuntooni on asennettu ramppi ja nousutukia. Kylpyhuoneen ovea on levennetty.

Alkuun liikuin pyörätuolilla. Koirien lenkittäminen metsässä oli minulle tärkeä päämäärä, mutta metsässä ei voi pyörätuolilla kulkea. Tiesin, että mitä nopeammin saisin uudet jalat, sitä pikemmin pääsisin koirien kanssa ulos. Siksi halusin jalkaproteesit pian.

Kun proteesit joulukuussa valmistuivat, aloin harjoitella kävelemistä askel kerrallaan. Ensimmäinen kerta tuntui kuin olisi puujaloilla kävellyt. Pitkän sairaalassa makaamisen jälkeen lihakset olivat mitättömät ja kunto heikko. Harjoittelu vaati ankaraa sinnittelyä.

Kuljin alussa korkean telineen kanssa muutamaa askelta olohuoneen ja keittiön välillä. Rollaattorilla opettelin kulkemaan ensin sisällä ja sitten pihalla. Aluksi tavoitteeni oli päästä talon ympäri. Se oli tosi raskasta.

Tympäisi, etteivät voimat riittäneet enempään. Vähitellen pääsin kuitenkin aina pidemmälle.

 

KOIRAT OVAT MINULLE tärkeintä maailmassa ja saavat minut joka päivä liikkeelle. Saan koirien kasvatuksesta pieniä tulojakin. Vuosi sairastumisen jälkeen lähdin jo koirien kanssa näyttelyihin enkä jäänyt miettimään, pitäisikö odottaa parempaa kuntoa.

Olen nyt työkyvyttömyyseläkkeellä, joten minulla on aikaa keskittyä koiriin. Seuraava tavoitteeni on juosta itse näyttelykehässä. Tällä hetkellä ystäväni esittelevät koirat puolestani.

Proteesit eivät jousta polvista, joten juoksemiseni on kömpelöä töpöttelyä. Nyt suunnitteilla ovat uudet, joustavat proteesit.

En tiedä, mistä sain canimorsus-bakteerin. Bakteeri elää koirien ja kissojen suussa, mutta on hyvin harvinaista, että se tarttuu ihmiseen. Lääkäri sanoi, että immuniteetin täytyy olla heikentynyt, että se voi iskeä.

Luulen tietäväni, mistä immuniteettini heikkeneminen johtui. Puoli vuotta ennen sairastumista värjäytin hiukseni mustiksi. Sain väristä järkyttävän allergia­reaktion. Kasvot turposivat niin, että silmiä tuskin näki. Iho kuoriutui irti, ja päänahasta erittyi visvaa.

Allergiareaktion vuoksi sain kortisonikuurin, jota söin monta kuukautta. Lääkekuuri laski vastustus­kykyäni, joten bakteerilla oli hyvä tilaisuus iskeä.

Koiria en syytä. Jos näitä karvapalleroita ei olisi ollut, en olisi tässä. Koirat vetivät minut taas jalkeille. 

”Koirat tietävät, kun on paha mieli. Silloin ne läpsäyttävät tassulla.”

Tiedän, kuinka tärkeä koira on terapeuttisessa hoidossa, joten olemme alkaneet käydä vanhainkodeissa koirieni Tiinan ja Tytin kanssa. Koirille voi puhua ja niille voi itkeä. Koirat tietävät, kun ihmisellä on paha mieli. ­Silloin ne läpsäyttävät tassulla.

Rockyn jälkeläisen, ihanan Tytin pentueesta minulla on kotona Mauri, Maikki ja Tiina. Sijoituksessa on lisäksi Titta-koira.
 

Kun sairastuin, äitini jossitteli paljon. Lopulta keskimmäinen poikani kyllästyi siihen. Hän sanoi, että meille on nämä kortit jaettu ja näillä mennään. Olen samaa mieltä. En ole katkera tai surkuttele menneitä. En mieti, miksi minulle kävi näin. Ei se kannata − jalat ja kädet eivät kuitenkaan kasva takaisin.

Pyrin elämään mahdollisimman tavallista elämää. Tavoitteeni on päästä liikkumaan yhä paremmin. Kävelen proteesien avulla ja vaihdoin automaattivaihteiseen autoon, jotta pääsen ajamaan. 

Tänä vuonna sormentynkiäni avattiin niin, että niissä on enemmän liikkuvuutta. Nenääni on operoitu kahteen kertaan ja siitä on tehty taas symmetrinen. Itse olin tottunut ulkonäkööni, mutta vieraat ihmiset kiinnittivät ensimmäisenä huomiota kasvoihin.

Minulla on suomalainen sisu ja pikkuisen pirullinen luonne. On tärkeää olla päättäväinen. Uskon, että kun yksi ovi takana sulkeutuu, toinen edessä avautuu. Elämällä on paljon annettavaa. 

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2015.

51-vuotias oululainen Liisa Syrjä rakastaa luonnossa liikkumista. Hänen kuusi berninpaimenkoiraansa vievät emäntänsä metsäpoluille joka päivä. 

Hei Liisa!

Jaksan harvoin lukea piiiitkiä juttuja tietokoneen ruudulta. Mutta tarinan Sinusta luin alusta loppuun. Ja itkin... HUH! Mitä Sinä olet kokenut! Ihailen Sinua. Sinulla on elämäntahtoa ja positiivisuutta! Ja Ihanat Koirat! Sinä olet tehnyt ja teet vaikka mitä :0)!

Vammaiseen on vaikea suhtautua. Kerran Stockan edustalla istui vanhempi rouva aika hienossa sähköpyörätuolissa. Sanoin hänelle: "Sinullahan on melkein "Ferrari". - Hän ilahtui kovasti kommentistani. Juttelimme sitten pitkän tovin siitä, miten sähköpyörätuoli oli helpottanut ja vapauttanut hänen elämäänsä.

Liisa. Miten Sinä haluaisit, että Sinuun suhtaudutaan? - Et tykkää ollenkaan katsomisesta/tuijottamisesta. Voiko tulla esim. juttelemaan...?

Halauksin.  Ria

P.S. Hitsi, että minua Ottaa Pannuun KK:n Sininen Ruutu alhaalla oikealla! Se häiritsee Koko Ajan juttujen lukua ja kommenttien kirjoittamista!! - Se pitäisi tehdä sellaiseksi, että sen saa klikattua pois!

Sisältö jatkuu mainoksen alla