Ann Selin ponnisti keskikoulupohjalta Suomen toiseksi suurimman ammattiliiton puheenjohtajaksi. Hän on taitava neuvottelija ja arvostettu yhteistyökumppani. Yhdessä asiassa kuitenkin nousi seinä pystyyn: hän ei päässyt eroon kiloistaan.

 Kesäkuun kolmas päivä vuonna 2009. Palvelualan ammattiliiton PAMin puheenjohtaja Ann Selin puhuu edustajiston kokouksessa. Aiheena on silpputyöläisten huono asema. Selin puhuu päättäväisesti kuuluvalla äänellä. Artikulointi on selkeää ja varmaa. Hän on hyvä, todella hyvä. Kukaan ei voi väittää, ettei tämä nainen olisi asiansa tunteva ammattilainen ja ärhäkkäkin tyyppi, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi.

Ann Selin on osaamisestaan varma. Onhan hän työskennellyt huono-osaisempien naisten hyväksi koko elämänsä. Hän on paiskinut hommia vuorokauden ympäri syömättä ja antanut kaikkensa. Mutta hän ei tunne oloaan kotoisaksi omassa ruumiissaan. Häntä hikoiluttaa, ottaa päähän, hävettääkin. Lihavana on hankala olla esillä.

Netin keskustelupalstoilla hänet komennetaan laihdutuskuurille. Joku heittää, että Selin on possu, joka osaa pitää puolensa neuvottelussa.

Räväkkä nainen näyttää kestävän kaikki kolhut.

Mutta ei se ole totta. Hänellä on paha olla.

Pakko olla superhyvä

Keväällä 2011 PAMin Siltasaaren toimistossa pyörii simpsakka emäntä. Ann Selin nauraa paljon. Hän näyttää upealta pinkissä. 48 kiloa kevyempänä. Laihdutusleikkauksesta on kaksi vuotta.

"Olen saanut uuden elämän. Millimetriäkään ei kaduta, vaikka kyllä päätöstä piti pohtia pitkään. Olen monessa asiassa kontrollifriikki. Oli vaikea myöntää itselleen, että tässä kohtaa en yksin pärjää."

Ulkonäkö on ylipainoiselle arka asia.

"Toivot, että voisit hukkua kaapuihisi. Toivot, että ihmiset näkisivät sen tyypin, joka siellä sisällä pyörii. Jos poikkeaa normista tavalla tai toisella, itsetunnon pitää olla todella vahva."

PAM:ssa on 220 000 jäsentä, joista naisia on 80 prosenttia. He ovat myyjiä, keittäjiä, siivoajia, partureita sekä majoitus-, ravitsemus- ja kiinteistöalan työntekijöitä. Luultavasti kolmannes heistä on ylipainoisia, kuten koko Suomen väestöstäkin. Ylipainoisia miehiä on tosin Suomessa reilusti enemmän.

"Kentältä kuulee, että ylipainoisuuteen liittyy tietty stigma: ylipainoinen on vähän tyhmä tai ainakin laiska. Itsekuria ei ole. Jotkut tutkimukset tukevat tietoa, että varsinkin naisilla ylipainoisuus vaikuttaa työnsaantiin. Lihava ei välttämättä kuule mitään sanallista palautetta tai haukkumista, vaan sopimattomuus normeihin osoitetaan muilla tavoin."

Ann Selin itse muistaa, kuinka hänelle osoitettiin erilaisuus. Koulun diskossa kavereita haettiin tanssimaan, häntä harvoin.

Välillä joku sanoo suoraan, kuten kenraali Gustav Hägglund äskettäin. Kenraali ilmoitti, ettei hyväksy läskiä. Kommentit hämmästyttivät Seliniä.

"Että niin sivistynyt mies puhuu tuollaisia. Moni ajattelee samoin, mutta ei uskalla sanoa sitä ääneen. Kai vastaavia mielipiteitä on ilmassa, sillä jostain ylipainoisten ihmisten tunne ulkopuolisuudesta tulee."

Sen Ann Selin on huomannut, että jos on lihava, pitää olla pätevä.

"Isokokoisena pitää olla erittäin perehtynyt ja tietäväinen asioissaan. Pitää olla ihan super, että riittää."

Ann Selin huomasi 10-vuotiaana, että on isompikokoinen kuin kaverinsa. Kun häihin piti ostaa uusi mekko, rekiltä ei löytynyt sopivaa. Luokkakuvassa paidan napit pullistelevat.

Ei häntä pahemmin haukuttu. Enemmän se oli sellaista, että kavereilla oli poikakavereita, mutta hänellä ei. Ann oppi arvioimaan itseään ankarasti.

"Tuli olo, että en kelpaa, kun olen tällainen. Lapsena tai varhaisteininä en ollut pahasti pullukka. Se riitti, että en täysin sopinut ulkonäkönormistoon, joka jo silloin oli tiukka."

Ruualla hemmoteltu

Ann Selin syntyi työläisperheeseen Helsingin Hernesaarenkadulle, keskustan liepeille. Isä oli kaupungin raken-nusviraston palveluksessa koneasentajana ja tarkastajana sekä teki talonmiehen töitä. Äiti oli osapäivätöissä pesulassa ja myymälässä. Perhe muutti Maunulaan puutaloon ja sieltä Myllypuroon asuntoon, jossa oli juokseva vesi ja kylpyamme. Ann oli silloin viisi.

Tyttö vietti paljon aikaa äitinsä tädin Olgan kanssa. Järjestöelämä tuli tutuksi, sillä täti oli mukana Martoissa ja Kaatuneiden Omaisissa. Olga oli menettänyt sodassa miehensä ja molemmat poikansa. Pienen Annin hän otti siipiensä suojaan.

Täti hemmotteli tyttöä hyvällä ruualla. Ann saattoi saada syödä leipien päälle tarkoitetut sata grammaa suolalihaa suoraan paketista. Täti osti myös karamellia ja jäätelöä.

Ann lauloi ja esiintyi kaikki linja-automatkat. Hän oli reipas ja osasi puhua jämäkästi. Isoveljien mukana hän pääsi kaupungin nuorten Myllykerhoon.

"Siellä selvisi, että halusin esiintyä. Puhua ja laulaa. Kerhossa tehtiin paljon musiikkia, perustettiin bändejä ja fudis- ja jääkiekkojoukkueita. Oli yhdessä tekemisen meininki. Kerho piti meidät nuoret pois pahoilta teiltä. Oli paikka, missä olla. Kerhoa piti pariskunta, joka oli meille kuin toinen perhe."

Koulussa Ann oli luokan sihteeri ja mukana kaikenlaisissa järjestelykomiteoissa. Koulu ei kuitenkaan hirveästi kiinnostanut. Keskikoulun jälkeen tyttö päätti pitää pari välivuotta.

Hän sai heti lähetin töitä PAMia edeltäneestä Liikeliitosta. Ammattiyhdistysjärjestöt kehittyivät silloin kovaa vauhtia. Pian reippaalle tsupparille tarjottiin liitossa uusia tehtäviä.

"Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En koskaan pelännyt haasteita tai muutoksia. Kun on johonkin kysytty, en ole koskaan kauheasti jahkaillut."

Ja samalla tiellä Selin on edelleen. Lähetin hommien jälkeen hän teki liitossa toimistotöitä, työskenteli työttö-myyskassassa ja talousosastolla.

Aikuiseksi aikaisin

Äiti kuoli, kun Ann oli 20. Tytär oli juuri hankkinut oman asunnon Kannelmäestä, kaukaa kotoa Myllypurosta. Hän oli tottunut itsenäiseksi jo varhain, sillä veljekset olivat paljon vanhempia ja vastuuta kotona annettiin aikaisin.

Äidin kuoleman jälkeen kaikki käytännön asiat kaatuivat Annin harteille.

"Äidin kuolema ja oma muutto samaan aikaan. Se oli rankkaa. Sureminen alkoi vasta omassa asunnossa. Yksinäinen en ollut, sillä minulla oli aina kavereita, mutta äitiä oli kova ikävä."

Selin muistaa lihomisen alkaneen toden teolla juuri silloin. Hän haki tukea ja lohtua ruuasta.

1980-luvun puolessa välissä Ann oli vahvasti mukana liiton ensimmäisen naispuheenjohtajan valintakampanjassa. Vuonna 1987 hänestä tuli liiton nuorisosihteeri ja vuonna 1991 työsuojelusihteeri. Siirtymävaiheessa Selin teki samanaikaisesti kahta työtä.

Hän meni lääkärille flunssan vuoksi ja pillahti itkuun. Hänet laitettiin viideksi viikoksi lomalle.

Myöhemmin Selin on käyttänyt kokemustaan esimerkkinä. Hän on kertonut työuupumuksestaan luennoilla työsuojeluvaltuutetuille.

"Uupuminen oli jopa siunaus. Nykyisin tunnistan väsymyksen merkit ajoissa ja lepään."

Myöhemmin stadin tyttö Selin muutti neljäksi vuodeksi Jyväskylään aluetoimiston esimieheksi.

Syöt iloon, syöt suruun

Veljenpojan lapset Elmo ja Rosa ovat Ann Selinille tärkeitä. Isotäti kokee syyllisyyttä, ellei ennätä nähdä lapsia tarpeeksi. Omia lapsia hänellä ei ole. Miksi? Ei siinä mitään tarkkaa harkintaa ole ollut.

"Parisuhderintamallahan minä olen ollut ihan onneton. Repertoaaria ei hirveästi ole, jos näin nyt voi sanoa. Kai asiaan vaikuttaa sekin, että kun ei ole sinut itsensä kanssa, niin eihän sitä anna tietynlaisia signaalejakaan", Ann arvelee.

"Ei minulla tietoisesti ole ollut haku päällä, mutta ei se ole ollut pois päältäkään. En ole koskaan osannut seurustella sen vuoksi, että katsotaan nyt miten tässä käy. Minun täytyy ihastua oikein kunnolla. Ja olen tehnyt aina järjettömästi töitä."

Työtään Ann Selin rakastaa. Hän nauttii ongelmanratkaisusta. Hän on kotonaan jäsentilaisuuksissa. Tuttuja ja kavereita on paljon. Palaute kentältä liiton puheenjohtajalle on positiivista. Elämä on hyvää.

"En väsy työstä. Se on minulle niin tärkeää. Uskon, että teemme tärkeitä asioita. Osittainhan tämä on elämäntapakysymys, osittain työ on minulle jotain addiktiotakin."

Työhön paneutuminen vääristi aikoinaan elämänrytmiä. Vuorokausi ilman ruokaa oli helppoa. Kun pitkän työrupeaman jälkeen sitten oli aikaa syödä, Ann söi liikaa ja vääränlaista.

"Monilla meillä ylipainoisilla on se tapa, että syöt iloon ja suruun ja yksinkertaisesti siksi, että ruoka on hyvää. Kavereiden tapaamisetkin tapahtuivat usein hyvän ruuan äärellä. Ikävät tunteet voi tukahduttaa ruualla", hän sanoo.

"Jos ei jaksa käsitellä jotain asiaa, mättää itsensä täyteen ruokaa, niin ei tarvitsekaan jaksaa enää. Ylensyöminen on addiktio siinä missä viina ja tupakkakin."

Ann huomauttaa, että ylipainoiset syövät julkisesti aika siististi.

"Väärin syönti tapahtuu piilossa kotona yksin ollessa, sillä häpeäähän siihen liittyy. Äidin suvun geeneissä on ollut ylipainoisuutta, mutta vain pieni osa johtuu geeneistä. Suurin syy on ympäristötekijöissä ja siinä, mitä pistät kurkustasi alas."

Henkistä painolastia

Selin kokeili kaikki laihdutuskeinot. Hän oli Painonvartijoissa, söi laihdutuslääkkeitä ja Nutrilettia. Hän onnistuikin laihduttamaan. Paino palasi aina.

Paino jojotteli. 15 kiloa alas, 20 ylös.

Kun paino laski, tuli voittajaolo. Ann oli paremmalla tuulella, rohkeampi ja itsevarmempi. Kun paino alkoi taas nousta, syyllisyys oli karmiva.

"Silloin ajattelee, että minulla on päässä jotain vikaa."

Hän on ollut valmis hoitamaan toisten asioita ja unohtamaan itsensä. Tuttu kuvio tietyn aikakauden naisille.

"On tuhannesti helpompaa hoitaa toisten kuin omia asioitaan. On helppo unohtaa itsensä, kun toiset tuntuvat tarvitsevan panostasi enemmän."

Lihavuus on Annin mielestä ominaisuus, jolle ei helposti voi mitään. Itsekontrollin puute on lisännyt henkistä painolastia.

Ann Selin tunnetaan sovittelijana, kuuntelijana ja näkökulmien esittäjänä. Hän on suvaitsevainen toisia kohtaan. Itselleen hän ei anna paljon armoa.

Rajoittunut arki

Vuonna 2002 Selin valittiin ensi kertaa PAMin johtajaksi. Päätöstä puheenjohtajuudesta Selin pohti pitkään. Olisiko minusta siihen?

Uusi työ oli opettelurysäys. Uudessa tehtävässä joutui myös olemaan koko ajan huomion kohteena. Nyt päivään saattoi kuulua haastattelu televisiokameroiden edessä.

"Olen aina halunnut pukeutua tilanteenmukaisesti. Edustan itseni lisäksi myös liittoa. Olen aina pitänyt kauniista vaatteista, mutta pitkään piti ostaa sitä, mikä mahtui päälle. Jouduin näkemään vaivaa isojen kokojen löytämisessä. Tilasin vaatteita postimyynnistä ja erikoisliikkeistä."

Iso koko alkoi rajoittaa elämää. Hän ei voinut ajatellakaan huvipuistoon lähtemistä kavereiden lasten kanssa. Hän ei halunnut kokeilla, mahtuisiko vuoristoratojen turvakaarien taakse. Sukulaislasten kanssa ei voinut peuhata lattialla, kun sieltä ei päässyt ylös.

"Lentokoneessa piti miettiä turvavöitä. Sen rajan kyllä pidin, että en koskaan tarvinnut lisäpalaa vyöhön, vaikka lähellä se oli."

Ann pelasi golfia säännöllisesti ja kävi kävelyllä. Pari korttelia tai porrasta hengästytti. Yhä useammin tuli otettua auto alle.

Ei mikään hokkuspokkus

Silloin hän näki lehdessä jutun laihdutusleikkauksesta. Idea jäi itämään.
Ann ruoski taas itseään:

"En nyt herranen aika voi olla näin epätoivoinen. Pitäähän ihmisen ilman kirurgiaa saada itsensä laihtumaan."

Vuonna 2008 eräs laihdutuskuuri oli jälleen epäonnistunut. Ann marssi työpaikkalääkärille ja kysyi, miten leikkaukseen pääsee.

"Tajusin, että en selviä tästä yksin. Päätöstä helpotti myös se, että olen aina suhtautunut todella pragmaattisesti kirurgiaan", hän sanoo.

"Kun olin isoimmillani, koin, että minulla oli kaksi minää. Kun osasin asiani, kaikki oli ok. Mutta kun minun piti heittäytyä itsekseni, harmitti."

Nykyään olo on avoimempi. Tilanteita ei tarvitse jännittää.

"Nyt voin juosta vaikka maratonin jos haluan. Jo tietoisuus siitä auttaa. Tänä keväänä on ollut ihan eri tavalla pilkettä silmäkulmassa."

Ei elämänmuutos ihan itsestään tule. Leikkaus ei laihduta, vaan se mahdollistaa elämänmuutoksen. Elämäntavat täytyy muuttaa kokonaan.

Mahaan ei mahdu kerralla paljoa. Leivän puputtaminen on vaihtunut proteiinipitoiseksi ravinnoksi.

Tänään Selin ei ole ennättänyt lounaalle, joten hän popsii evääksi pari energiapatukkaa ja kaivaa kaapista ananaspurkin. Ruoka pitää pureskella kunnollisesti ja syödessä ei voi juoda paljoa nesteitä.

"Vähän suunnitelmallisuutta tämä vaatii. Enkä minä ihan mallioppilas ole. Jotkut ovat lihoneet laihdutusleikkauksen jälkeen vanhoihin mittoihinsa. Minä ajattelin, että tätä en mokaa."

Ann Selin haluaa poistaa laihdutusleikkauksen mystiikkaa ja kannustaa sitä harkitsevia ylipainoisia.

"Leikkaus ei ole hokkuspokkus-taikatemppu. Entisiä elämäntapoja ei voi jatkaa. Leikkaus toimii, jos ottaa sen viimeisenä konstina tueksi elämänmuutokselle. Vakava ylipaino on sairaus, josta voi seurata muita vakavia sairauksia. Leikkaus on lopulta yhteiskunnallisesti järkevämpi vaihtoehto. Turha syyllisyys pois!"

Normaalipainoisuuteen Selin ei ole vielä tottunut. Hän säpsähtää kuvaansa peilin edessä.

"Minulla on ollut niin pitkään ylipainoisen status, että kannan taakkaa edelleen. Leikkauksesta on vasta kaksi vuotta, mutta olemukseni on erilainen."
Eräänä päivänä Facebookiin tuli Annille viesti: ”Näin sut uutisissa, WAU!”.

"Olin niin onnellinen. Elän juuri nyt elämäni parasta aikaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2011.

Lue myös

Sari Järn laihdutti 120 kiloa: Lihavuusleikkaus vei kilot, mutta pysyvään laihtumiseen tarvittiin jotain muuta
Mikä muuttuu, kun alkoholisti lakkaa juomasta? Mika ja läheiset kertovat