Ann Selin ponnisti keskikoulupohjalta Suomen toiseksi suurimman ammattiliiton puheenjohtajaksi. Hän on taitava neuvottelija ja arvostettu yhteistyökumppani. Yhdessä asiassa kuitenkin nousi seinä pystyyn: hän ei päässyt eroon kiloistaan.

 Kesäkuun kolmas päivä vuonna 2009. Palvelualan ammattiliiton PAMin puheenjohtaja Ann Selin puhuu edustajiston kokouksessa. Aiheena on silpputyöläisten huono asema. Selin puhuu päättäväisesti kuuluvalla äänellä. Artikulointi on selkeää ja varmaa. Hän on hyvä, todella hyvä. Kukaan ei voi väittää, ettei tämä nainen olisi asiansa tunteva ammattilainen ja ärhäkkäkin tyyppi, joka on tottunut saamaan tahtonsa läpi.

Ann Selin on osaamisestaan varma. Onhan hän työskennellyt huono-osaisempien naisten hyväksi koko elämänsä. Hän on paiskinut hommia vuorokauden ympäri syömättä ja antanut kaikkensa. Mutta hän ei tunne oloaan kotoisaksi omassa ruumiissaan. Häntä hikoiluttaa, ottaa päähän, hävettääkin. Lihavana on hankala olla esillä.

Netin keskustelupalstoilla hänet komennetaan laihdutuskuurille. Joku heittää, että Selin on possu, joka osaa pitää puolensa neuvottelussa.

Räväkkä nainen näyttää kestävän kaikki kolhut.

Mutta ei se ole totta. Hänellä on paha olla.

Pakko olla superhyvä

Keväällä 2011 PAMin Siltasaaren toimistossa pyörii simpsakka emäntä. Ann Selin nauraa paljon. Hän näyttää upealta pinkissä. 48 kiloa kevyempänä. Laihdutusleikkauksesta on kaksi vuotta.

"Olen saanut uuden elämän. Millimetriäkään ei kaduta, vaikka kyllä päätöstä piti pohtia pitkään. Olen monessa asiassa kontrollifriikki. Oli vaikea myöntää itselleen, että tässä kohtaa en yksin pärjää."

Ulkonäkö on ylipainoiselle arka asia.

"Toivot, että voisit hukkua kaapuihisi. Toivot, että ihmiset näkisivät sen tyypin, joka siellä sisällä pyörii. Jos poikkeaa normista tavalla tai toisella, itsetunnon pitää olla todella vahva."

PAM:ssa on 220 000 jäsentä, joista naisia on 80 prosenttia. He ovat myyjiä, keittäjiä, siivoajia, partureita sekä majoitus-, ravitsemus- ja kiinteistöalan työntekijöitä. Luultavasti kolmannes heistä on ylipainoisia, kuten koko Suomen väestöstäkin. Ylipainoisia miehiä on tosin Suomessa reilusti enemmän.

"Kentältä kuulee, että ylipainoisuuteen liittyy tietty stigma: ylipainoinen on vähän tyhmä tai ainakin laiska. Itsekuria ei ole. Jotkut tutkimukset tukevat tietoa, että varsinkin naisilla ylipainoisuus vaikuttaa työnsaantiin. Lihava ei välttämättä kuule mitään sanallista palautetta tai haukkumista, vaan sopimattomuus normeihin osoitetaan muilla tavoin."

Ann Selin itse muistaa, kuinka hänelle osoitettiin erilaisuus. Koulun diskossa kavereita haettiin tanssimaan, häntä harvoin.

Välillä joku sanoo suoraan, kuten kenraali Gustav Hägglund äskettäin. Kenraali ilmoitti, ettei hyväksy läskiä. Kommentit hämmästyttivät Seliniä.

"Että niin sivistynyt mies puhuu tuollaisia. Moni ajattelee samoin, mutta ei uskalla sanoa sitä ääneen. Kai vastaavia mielipiteitä on ilmassa, sillä jostain ylipainoisten ihmisten tunne ulkopuolisuudesta tulee."

Sen Ann Selin on huomannut, että jos on lihava, pitää olla pätevä.

"Isokokoisena pitää olla erittäin perehtynyt ja tietäväinen asioissaan. Pitää olla ihan super, että riittää."

Ann Selin huomasi 10-vuotiaana, että on isompikokoinen kuin kaverinsa. Kun häihin piti ostaa uusi mekko, rekiltä ei löytynyt sopivaa. Luokkakuvassa paidan napit pullistelevat.

Ei häntä pahemmin haukuttu. Enemmän se oli sellaista, että kavereilla oli poikakavereita, mutta hänellä ei. Ann oppi arvioimaan itseään ankarasti.

"Tuli olo, että en kelpaa, kun olen tällainen. Lapsena tai varhaisteininä en ollut pahasti pullukka. Se riitti, että en täysin sopinut ulkonäkönormistoon, joka jo silloin oli tiukka."

Ruualla hemmoteltu

Ann Selin syntyi työläisperheeseen Helsingin Hernesaarenkadulle, keskustan liepeille. Isä oli kaupungin raken-nusviraston palveluksessa koneasentajana ja tarkastajana sekä teki talonmiehen töitä. Äiti oli osapäivätöissä pesulassa ja myymälässä. Perhe muutti Maunulaan puutaloon ja sieltä Myllypuroon asuntoon, jossa oli juokseva vesi ja kylpyamme. Ann oli silloin viisi.

Tyttö vietti paljon aikaa äitinsä tädin Olgan kanssa. Järjestöelämä tuli tutuksi, sillä täti oli mukana Martoissa ja Kaatuneiden Omaisissa. Olga oli menettänyt sodassa miehensä ja molemmat poikansa. Pienen Annin hän otti siipiensä suojaan.

Täti hemmotteli tyttöä hyvällä ruualla. Ann saattoi saada syödä leipien päälle tarkoitetut sata grammaa suolalihaa suoraan paketista. Täti osti myös karamellia ja jäätelöä.

Ann lauloi ja esiintyi kaikki linja-automatkat. Hän oli reipas ja osasi puhua jämäkästi. Isoveljien mukana hän pääsi kaupungin nuorten Myllykerhoon.

"Siellä selvisi, että halusin esiintyä. Puhua ja laulaa. Kerhossa tehtiin paljon musiikkia, perustettiin bändejä ja fudis- ja jääkiekkojoukkueita. Oli yhdessä tekemisen meininki. Kerho piti meidät nuoret pois pahoilta teiltä. Oli paikka, missä olla. Kerhoa piti pariskunta, joka oli meille kuin toinen perhe."

Koulussa Ann oli luokan sihteeri ja mukana kaikenlaisissa järjestelykomiteoissa. Koulu ei kuitenkaan hirveästi kiinnostanut. Keskikoulun jälkeen tyttö päätti pitää pari välivuotta.

Hän sai heti lähetin töitä PAMia edeltäneestä Liikeliitosta. Ammattiyhdistysjärjestöt kehittyivät silloin kovaa vauhtia. Pian reippaalle tsupparille tarjottiin liitossa uusia tehtäviä.

"Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En koskaan pelännyt haasteita tai muutoksia. Kun on johonkin kysytty, en ole koskaan kauheasti jahkaillut."

Ja samalla tiellä Selin on edelleen. Lähetin hommien jälkeen hän teki liitossa toimistotöitä, työskenteli työttö-myyskassassa ja talousosastolla.

Aikuiseksi aikaisin

Äiti kuoli, kun Ann oli 20. Tytär oli juuri hankkinut oman asunnon Kannelmäestä, kaukaa kotoa Myllypurosta. Hän oli tottunut itsenäiseksi jo varhain, sillä veljekset olivat paljon vanhempia ja vastuuta kotona annettiin aikaisin.

Äidin kuoleman jälkeen kaikki käytännön asiat kaatuivat Annin harteille.

"Äidin kuolema ja oma muutto samaan aikaan. Se oli rankkaa. Sureminen alkoi vasta omassa asunnossa. Yksinäinen en ollut, sillä minulla oli aina kavereita, mutta äitiä oli kova ikävä."

Selin muistaa lihomisen alkaneen toden teolla juuri silloin. Hän haki tukea ja lohtua ruuasta.

1980-luvun puolessa välissä Ann oli vahvasti mukana liiton ensimmäisen naispuheenjohtajan valintakampanjassa. Vuonna 1987 hänestä tuli liiton nuorisosihteeri ja vuonna 1991 työsuojelusihteeri. Siirtymävaiheessa Selin teki samanaikaisesti kahta työtä.

Hän meni lääkärille flunssan vuoksi ja pillahti itkuun. Hänet laitettiin viideksi viikoksi lomalle.

Myöhemmin Selin on käyttänyt kokemustaan esimerkkinä. Hän on kertonut työuupumuksestaan luennoilla työsuojeluvaltuutetuille.

"Uupuminen oli jopa siunaus. Nykyisin tunnistan väsymyksen merkit ajoissa ja lepään."

Myöhemmin stadin tyttö Selin muutti neljäksi vuodeksi Jyväskylään aluetoimiston esimieheksi.

Syöt iloon, syöt suruun

Veljenpojan lapset Elmo ja Rosa ovat Ann Selinille tärkeitä. Isotäti kokee syyllisyyttä, ellei ennätä nähdä lapsia tarpeeksi. Omia lapsia hänellä ei ole. Miksi? Ei siinä mitään tarkkaa harkintaa ole ollut.

"Parisuhderintamallahan minä olen ollut ihan onneton. Repertoaaria ei hirveästi ole, jos näin nyt voi sanoa. Kai asiaan vaikuttaa sekin, että kun ei ole sinut itsensä kanssa, niin eihän sitä anna tietynlaisia signaalejakaan", Ann arvelee.

"Ei minulla tietoisesti ole ollut haku päällä, mutta ei se ole ollut pois päältäkään. En ole koskaan osannut seurustella sen vuoksi, että katsotaan nyt miten tässä käy. Minun täytyy ihastua oikein kunnolla. Ja olen tehnyt aina järjettömästi töitä."

Työtään Ann Selin rakastaa. Hän nauttii ongelmanratkaisusta. Hän on kotonaan jäsentilaisuuksissa. Tuttuja ja kavereita on paljon. Palaute kentältä liiton puheenjohtajalle on positiivista. Elämä on hyvää.

"En väsy työstä. Se on minulle niin tärkeää. Uskon, että teemme tärkeitä asioita. Osittainhan tämä on elämäntapakysymys, osittain työ on minulle jotain addiktiotakin."

Työhön paneutuminen vääristi aikoinaan elämänrytmiä. Vuorokausi ilman ruokaa oli helppoa. Kun pitkän työrupeaman jälkeen sitten oli aikaa syödä, Ann söi liikaa ja vääränlaista.

"Monilla meillä ylipainoisilla on se tapa, että syöt iloon ja suruun ja yksinkertaisesti siksi, että ruoka on hyvää. Kavereiden tapaamisetkin tapahtuivat usein hyvän ruuan äärellä. Ikävät tunteet voi tukahduttaa ruualla", hän sanoo.

"Jos ei jaksa käsitellä jotain asiaa, mättää itsensä täyteen ruokaa, niin ei tarvitsekaan jaksaa enää. Ylensyöminen on addiktio siinä missä viina ja tupakkakin."

Ann huomauttaa, että ylipainoiset syövät julkisesti aika siististi.

"Väärin syönti tapahtuu piilossa kotona yksin ollessa, sillä häpeäähän siihen liittyy. Äidin suvun geeneissä on ollut ylipainoisuutta, mutta vain pieni osa johtuu geeneistä. Suurin syy on ympäristötekijöissä ja siinä, mitä pistät kurkustasi alas."

Henkistä painolastia

Selin kokeili kaikki laihdutuskeinot. Hän oli Painonvartijoissa, söi laihdutuslääkkeitä ja Nutrilettia. Hän onnistuikin laihduttamaan. Paino palasi aina.

Paino jojotteli. 15 kiloa alas, 20 ylös.

Kun paino laski, tuli voittajaolo. Ann oli paremmalla tuulella, rohkeampi ja itsevarmempi. Kun paino alkoi taas nousta, syyllisyys oli karmiva.

"Silloin ajattelee, että minulla on päässä jotain vikaa."

Hän on ollut valmis hoitamaan toisten asioita ja unohtamaan itsensä. Tuttu kuvio tietyn aikakauden naisille.

"On tuhannesti helpompaa hoitaa toisten kuin omia asioitaan. On helppo unohtaa itsensä, kun toiset tuntuvat tarvitsevan panostasi enemmän."

Lihavuus on Annin mielestä ominaisuus, jolle ei helposti voi mitään. Itsekontrollin puute on lisännyt henkistä painolastia.

Ann Selin tunnetaan sovittelijana, kuuntelijana ja näkökulmien esittäjänä. Hän on suvaitsevainen toisia kohtaan. Itselleen hän ei anna paljon armoa.

Rajoittunut arki

Vuonna 2002 Selin valittiin ensi kertaa PAMin johtajaksi. Päätöstä puheenjohtajuudesta Selin pohti pitkään. Olisiko minusta siihen?

Uusi työ oli opettelurysäys. Uudessa tehtävässä joutui myös olemaan koko ajan huomion kohteena. Nyt päivään saattoi kuulua haastattelu televisiokameroiden edessä.

"Olen aina halunnut pukeutua tilanteenmukaisesti. Edustan itseni lisäksi myös liittoa. Olen aina pitänyt kauniista vaatteista, mutta pitkään piti ostaa sitä, mikä mahtui päälle. Jouduin näkemään vaivaa isojen kokojen löytämisessä. Tilasin vaatteita postimyynnistä ja erikoisliikkeistä."

Iso koko alkoi rajoittaa elämää. Hän ei voinut ajatellakaan huvipuistoon lähtemistä kavereiden lasten kanssa. Hän ei halunnut kokeilla, mahtuisiko vuoristoratojen turvakaarien taakse. Sukulaislasten kanssa ei voinut peuhata lattialla, kun sieltä ei päässyt ylös.

"Lentokoneessa piti miettiä turvavöitä. Sen rajan kyllä pidin, että en koskaan tarvinnut lisäpalaa vyöhön, vaikka lähellä se oli."

Ann pelasi golfia säännöllisesti ja kävi kävelyllä. Pari korttelia tai porrasta hengästytti. Yhä useammin tuli otettua auto alle.

Ei mikään hokkuspokkus

Silloin hän näki lehdessä jutun laihdutusleikkauksesta. Idea jäi itämään.
Ann ruoski taas itseään:

"En nyt herranen aika voi olla näin epätoivoinen. Pitäähän ihmisen ilman kirurgiaa saada itsensä laihtumaan."

Vuonna 2008 eräs laihdutuskuuri oli jälleen epäonnistunut. Ann marssi työpaikkalääkärille ja kysyi, miten leikkaukseen pääsee.

"Tajusin, että en selviä tästä yksin. Päätöstä helpotti myös se, että olen aina suhtautunut todella pragmaattisesti kirurgiaan", hän sanoo.

"Kun olin isoimmillani, koin, että minulla oli kaksi minää. Kun osasin asiani, kaikki oli ok. Mutta kun minun piti heittäytyä itsekseni, harmitti."

Nykyään olo on avoimempi. Tilanteita ei tarvitse jännittää.

"Nyt voin juosta vaikka maratonin jos haluan. Jo tietoisuus siitä auttaa. Tänä keväänä on ollut ihan eri tavalla pilkettä silmäkulmassa."

Ei elämänmuutos ihan itsestään tule. Leikkaus ei laihduta, vaan se mahdollistaa elämänmuutoksen. Elämäntavat täytyy muuttaa kokonaan.

Mahaan ei mahdu kerralla paljoa. Leivän puputtaminen on vaihtunut proteiinipitoiseksi ravinnoksi.

Tänään Selin ei ole ennättänyt lounaalle, joten hän popsii evääksi pari energiapatukkaa ja kaivaa kaapista ananaspurkin. Ruoka pitää pureskella kunnollisesti ja syödessä ei voi juoda paljoa nesteitä.

"Vähän suunnitelmallisuutta tämä vaatii. Enkä minä ihan mallioppilas ole. Jotkut ovat lihoneet laihdutusleikkauksen jälkeen vanhoihin mittoihinsa. Minä ajattelin, että tätä en mokaa."

Ann Selin haluaa poistaa laihdutusleikkauksen mystiikkaa ja kannustaa sitä harkitsevia ylipainoisia.

"Leikkaus ei ole hokkuspokkus-taikatemppu. Entisiä elämäntapoja ei voi jatkaa. Leikkaus toimii, jos ottaa sen viimeisenä konstina tueksi elämänmuutokselle. Vakava ylipaino on sairaus, josta voi seurata muita vakavia sairauksia. Leikkaus on lopulta yhteiskunnallisesti järkevämpi vaihtoehto. Turha syyllisyys pois!"

Normaalipainoisuuteen Selin ei ole vielä tottunut. Hän säpsähtää kuvaansa peilin edessä.

"Minulla on ollut niin pitkään ylipainoisen status, että kannan taakkaa edelleen. Leikkauksesta on vasta kaksi vuotta, mutta olemukseni on erilainen."
Eräänä päivänä Facebookiin tuli Annille viesti: ”Näin sut uutisissa, WAU!”.

"Olin niin onnellinen. Elän juuri nyt elämäni parasta aikaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2011.

Lue myös

Sari Järn laihdutti 120 kiloa: Lihavuusleikkaus vei kilot, mutta pysyvään laihtumiseen tarvittiin jotain muuta
Mikä muuttuu, kun alkoholisti lakkaa juomasta? Mika ja läheiset kertovat

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.