Koko yläasteen me istuimme saman luokan eri puolilla: Anu, Janne, Milko, Sari ja minä. 34 vuotta myöhemmin tahdoin kysyä, miltä nuoruus muiden mielestä oikeasti tuntui. Nyt uskalsimme myöntää, että tuskailimme nuorena samaa: miten olisin juuri oikeanlainen?
Kymenkartanon yläasteen 9F Heinolassa. Kevät 1990.
Jannen paikka oli ruotsinluokassa oven vieressä. Hän oli lyhyt, hintelä ja silmälasipäinen. Janne puhui harvoin ja istui kumarassa.
Sari istui aina takana. Hänellä oli Eppu Normaali -farkkuliivi. Kun opettaja käski avata Toppen-ruotsinkirjan, Sari vänkäsi, että miksi. Välitunnilla hän meni kavereidensa perässä röökipaikalle.
Anu oli hiljainen tunnilla ja pysytteli aika edessä. Välitunnilla Anu oli samojen tyttöjen kanssa asvalttipihalla. Siinä seurassa hän näytti iloiselta.
Milko pelasi jääkiekkoa ja tunsi koulussa kaikki. Hän istui viimeisessä pulpetissa ja puhui paljon. Milkolla oli tukka geelillä pystyssä ja jalassa Levi’s 501 -farkut.
9F-luokan keväästä on 34 vuotta. Tänä vuonna entiset 16-vuotiaat juhlivat 50-vuotissynttäreitään.
Tahdoin selvittää, mitä toiset muistavat kouluajasta. Jaoimmeko muuta kuin luokkahuoneen?
Myös minä olin 9F-luokassa Heinolassa keväällä 1990. Istuin usein ikkunarivissä ja katselin ulos.
Muut muistavat minut näin: Totinen tyttö, ehkä jopa tiukka. Lempeä, pitkä ja persoonallinen. Vahvoja mielipiteitä. Kirjoitti tosi hyviä aineita.
Nyt keväällä 2024 halusin kirjoittaa jutun, jossa kutsun muutaman luokkakaverini muistelemaan yläasteaikojamme. Halusin koolle ihmisiä, jotka eivät siihen aikaan olleet keskenään paljon tekemisissä, vaan luokan eri laidoilta.
Tahdoin selvittää, mitä toiset muistavat kouluajasta. Jaoimmeko muuta kuin luokkahuoneen?
Löysin vanhat luokkakaverini Facebookista. Jokainen suostui mukaan juttuun heti.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/luokkakokous_heinola05_002.jpg?itok=yXbQMghY)
Kymenkartanon yläasteen kello soi aamulla tasan kahdeksalta. Keväällä pihalla oli paljon kolmivaihteisia polkupyöriä parkissa pihlajien vieressä.
Eri porukoilla oli eri reviirejä. Suositut odottivat kielistudion edessä tunnin alkua äänekkäässä joukossaan, vähemmän suositut sivummalla omissaan. Kun pelätyt Nissisen veljekset kävelivät käytävällä, muut väistivät.
Minusta tuntui siihen aikaan, että olin jatkuvasti tietoinen itsestäni ja tekemisistäni. Kotona saatoin vatvoa, miksi sanoin koulussa niin tai näin. Näytinkö nololta, kun kävelin liikuntatunnille ruokalan läpi.
Hämmästelin yläasteella, miten joidenkin elämä vaikutti niin mutkattomalta.
Hämmästelin yläasteella usein, miten joidenkin muiden elämä vaikutti niin mutkattomalta.
Vasta aikuisena ymmärsin, että ei se ihan niin ollutkaan. Nekin, jotka vaikuttivat kaikkein itsevarmimmilta, tuskailivat nuorena samoja asioita. Miten olisin juuri oikeanlainen? Miten kelpaisin muille?
Puhuimme esimerkiksi siitä, miltä tuntui, kun tunteista ja peloista ei voinut eikä uskaltanut kertoa. Millaista oli olla kiusattu – tai katua vielä aikuisenakin, että oli kiusannut? Mitkä asiat muistimme yläasteesta samalla tavalla, ja mistä meillä oli ihan eri käsitys? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 11/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
