Kapellimestari Anna-Maria Helsing tiesi 30 täytettyään, että hänen oli pakko valita suku tai musiikki. Katso videolta Anna-Marian ajatuksia musiikista ja elämästä.

Näitä lapsuuden ääniä Anna-Maria Helsing muistaa mielellään.

Äidin huudahdus kesäaamussa. Hei, tytöt, ei nukuta enää! Nyt lähdetään rantaan!

Serkuslauman pillinkimeä kiljunta, kun kylmä merivesi kastelee uimapuvut. Taustalla tätien, setien ja enojen iloista rupattelua riikinruotsiksi tai Munsalan kylän suomenruotsalaisella murteella.

Isän viulu illalla kotona, suvun juhlissa, pelimannien suomenmestaruuskisoissa. Sitä riemua, kun isä kuittaa kisoista ykkössijan vuosi toisensa jälkeen.

Sitten ovat ne toiset äänet.

Aikuisia puhumassa Helsingin perheen musiikkiharrastuksesta. Onko sopivaa, että perhe saa niin paljon huomiota? Heitä haastatellaan lehtiinkin.

Aikuisia muistuttamassa, että koulussa pitää olla hyvä kaveri maallisten lapsille, mutta vapaa-ajalla pysytään mieluiten omien joukossa.

Yksi ääni on erityisen paha. Uskonveli seurakunnan tilaisuudessa kertomassa, että Anna-Marian rakas ystävä on eronnut Jehovan todistajista.

Anna-Maria tietää, mitä uutinen merkitsee. He eivät enää soittelisi ystävän kanssa, eivät kävisi toistensa luona. Kun ystävä tulisi vastaan kaupungilla, Anna-Maria katsoisi ohitse ja jatkaisi matkaansa.

Ystävä olisi elossa, mutta Anna-Marialle, suvulle ja yhteisölle hän olisi kuollut. Niin käy, jos jättää totuuden. Anna-Maria oli tiennyt sen pikkutytöstä asti.

Hän ei ymmärtänyt, miten kukaan saattoi tehdä sellaisen valinnan.

Lue myös:

Uskon pyhyyden kokemukseen

Kai Sadinmaa: Suurin synti on heikkous