Anna Soudakova muutti vanhempiensa kanssa Leningradista Turkuun 8-vuotiaana.
Anna Soudakova muutti vanhempiensa kanssa Leningradista Turkuun 8-vuotiaana.

Pienenä Anna Soudakova, 37, kuunteli papan muistoja ajasta, jolloin Stalinin kätyrit tulivat yöstä ja veivät papan vanhemmat mennessään. Anna on asunut Suomessa 30 vuotta, mutta tunnistaa itsessään sukupolvilta periytyneen pelon.

Anna Soudakova, 37, oli kuusivuotias, kun hän näki papan itkevän.

”Siitä jäi vahva muisto, sillä se oli ainoa kerta”, Anna kertoo.

Se tapahtui päivänä, jolloin pappa sai virallisen tiedon vanhempiensa teloituksesta. Silloin oli kulunut 50 vuotta siitä, kun pappa oli nähnyt äitinsä ja isänsä viimeisen kerran.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Papan vanhemmat olivat kadonneet syksyllä 1936, kun pappa oli vielä viisivuotias leningradilaispoika. Eräänä yönä perheen oveen oli koputettu, ja sisään oli astunut kaksi mustapukuista miestä. He veivät perheen isän mennessään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muutamaa päivää myöhemmin salainen poliisi kävi noutamassa myös äidin luokkahuoneesta, jossa tämä oli aloittamassa oppilailleen maantiedon oppituntia.

Sillä tavalla Stalinin Neuvostoliitossa kadottiin. Kuka vain saattoi ilmiantaa kenet tahansa. Mistä keksitystä syystä tahansa.

Viimeinen kuva äidistä

Anna selaa sinikantista kirjaa. Sen sivujen väleissä on kirjanmerkkeinä papan kyrillisin kirjaimin kirjoittamia lappuja.

”Tässä lukee papa, isä. Tuossa mama, äiti”, Anna kertoo.

Viisivuotiaana Annan pappa menetti isänsä. Viimeisen kuvan isästä hän näki 60 vuotta myöhemmin teloitettujen kirjan pidätyskuvassa.
Viisivuotiaana Annan pappa menetti isänsä. Viimeisen kuvan isästä hän näki 60 vuotta myöhemmin teloitettujen kirjan pidätyskuvassa.

Kirja on papan jäämistöä. Pappa sai sen 1990-luvulla, kun hän asui jo Suomen Turussa. Pappa ja hänen perheensä olivat tulleet Suomeen paluumuuttajina, koska he olivat suomalaista sukua.

Vuonna 1997 tutkija Juri Dmitrijevin johtama Memorial-yhdistys oli löytänyt Petroskoin läheltä Sandarmohin joukkohaudat. Sinne oli kätketty lähes 10 000 Stalinin vainoissa teloitettua uhria. Heidän nimensä Memorial tallensi sinikantisiin kirjoihin.

Anna näyttää toista saman sarjan kirjaa, joka on täynnä valokuvia. Sen sivuilta pappa löysi viimeiset, pidätyksen yhteydessä otetut kuvat isästään ja äidistään. Edestä ja sivulta.

Äidin katseesta erottuu paljas kauhu.

Tuuli kääntyy joukkohautojen yllä

Anna Soudakova alkoi kirjoittaa papan tarinoita muistiin vasta tämän kuoleman jälkeen. Oli se käynyt hänen mielessään aiemminkin, mutta aina se oli jäänyt. Ei ollut aikaa.

”Kun sain yliopisto-opinnoista viimeisen kurssin suoritettua, mieheni antoi minulle lahjaksi läppärin ja sanoi, että nyt sinulla ei ole tekosyitä. Sen kun rupeat kirjoittamaan”, Anna kertoo.

Nopeasti Annalle selvisi, ettei pelkkä tapahtumien kirjaaminen riittänyt. Tarinat alkoivat väkisin muovautua romaaniksi. Sen käsikirjoitus oli melkein valmis, kun tuuli Sandarmohin joukkohautojen yllä kääntyi taas.

Se oli ollut aistittavissa pidemmän aikaa. Viralliset muistotilaisuudet Stalinin vainojen uhreille alueella oli lopetettu. Joukkohautojen löytäjä oli pidätetty monta kertaa milloin mistäkin syystä.

Sitten syyskuussa 2018 tuli Ilta-Sanomien uutinen: Venäjä yrittää kaivaa joukkohautapaikkana tunnetusta Sandarmohista esiin ”Suomen teloittamia”. Venäjän valtion tukema etsintäryhmä väitti, että joukkohaudoissa viruisikin neuvostoliittolaisia sotavankeja, jotka suomalaiset olisivat teloittaneet jatkosodan aikana.

Annan ensimmäinen ajatus oli, että onneksi papan ei enää tarvitse tätä nähdä.

Hänen ei tarvinnut kertoa uutista 80-vuotiaalle mummillekaan. Tämä oli kuullut sen jo.

”Mummi sanoi vain, että taasko se alkaa. Minusta tuntuu, että hänen Neuvostoliitossa elänyt sukupolvensa ei ylläty enää mistään”, Anna sanoo.

Kansanvihollisista Suomen kansalaisiksi

Pelko tuntuu silti, Suomessa asti.

Elokuussa 2020 ilmestyi Annan esikoisromaani. Mitä männyt näkevät kertoo yhden venäläisperheen matkan Neuvostoliiton kansanvihollisista Suomen kansalaisiksi. Anna kirjoitti siihen papan ja perheensä tarinat.

Kun Annan äiti luki kirjan, hän kysyi tyttäreltään, uskallatko tosiaan kirjoittaa noin kärkkäästi.

”Miksen uskaltaisi?” Anna vastasi.

Sen sijaan hän ei ole yhtään varma, uskaltaisiko hän antaa kirjalle käännösoikeudet venäjäksi.

Jokin sisäänrakennettu pelko se on. Anna tunnistaa sen itsessään, vaikka lievempänä kuin aiemmilla sukupolvilla. Se hipaisee aina, kun Anna on tulossa Venäjältä kotiin Suomeen ja jonottaa passintarkastukseen.

”Mielessä käy, että pääsenhän minä nyt varmasti yli.”

Millaista oli pienen Annan arki tavarapulasta kärsivässä Leningradissa 1980-luvulla? Miten perhe onnistui pääsemään Suomeen? Miltä laman kourissa kärvistelevä suomalainen lähiö näytti leningradilaisperheen silmissä? Tuntevatko Annan omat lapset itsensä suomalaisiksi vai venäläisiksi?

Lue Annan ja hänen perheensä koko tarina Kodin Kuvalehdestä 22/2020. Tilaajana voit lukea sen myös digilehdestä täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla