Anne, 52: ”Tiedän, että lapseni ei koskaan tule pärjäämään omillaan”

Kuvat
Jonna Nygård
Annelle on ollut tärkeää hyväksyä se, millaista hänen äitiytensä ja elämänsä on. ”Kun ne asiat hyväksyy, on helpompi elää. Jokaisen tarina on täysin erilainen, ja jokainen tekee asiat omalla tavallaan. Niin sen kuuluu ollakin.”

Anne Salovaara-Keron kehitysvammainen poika Anton muutti 18-vuotiaana kotoa asumispalveluyksikköön. ”Oloni on ristiriitainen. Anton on henkisesti kaksivuotiaan tasolla. Miten hän pärjää?”

Kuvissa, jotka kilahtavat puhelimeeni, parikymppinen poikani Anton näyttää tyytyväiseltä.

Yhdessä kuvassa hän on käymässä lähikaupassa, toisessa Duudsonit-puistossa.

Kolmannessa Anton leipoo pannukakkua. Hänellä on kädessään sähkövatkain. Katson kuvaa kauhistuneena. En ikimaailmassa itse uskaltaisi antaa sähkövatkainta hänelle. Se kertoo ehkä siitä, että olen äitinä vähän liiankin huolehtiva.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Samalla olen ylpeä. Sait pannarin tehtyä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 Katson kuvaa kauhistuneena. En ikimaailmassa itse uskaltaisi antaa sähkövatkainta lapselleni.

Antonilla on vaikea kehitysvamma, ja hän tarvitsee aikuisen apua ruokailussa, vessassa käymisessä ja toiminnanohjauksessa, käytännössä kaikissa arjen askareissa. Hän on noin kaksivuotiaan tasolla.

Me tutut pystymme kommunikoimaan Antonin kanssa puhuen, vaikka hänen puheensa on epäselvää.

Kaksi vuotta sitten teimme perheenä päätöksen, että Anton muuttaa kotoa asumisyksikköön. Saan säännöllisesti Whatsappiini kuvia siitä, mitä Anton on puuhannut. Puhelimessa Anton ei juurikaan pysty puhumaan.

Kuvista on tullut minulle tärkeitä. Ne ovat eräänlaista luopumistyötä. Käsittelen niiden avulla sitä ajatusta, että yhteiskunta ottaa kopin lapsestani.

Moni vanhempi voi ajatella, että kun lapsi lentää pesästä, hän kyllä oppii pärjäämään. Minä tiedän, että lapseni ei koskaan tule pärjäämään omillaan eikä pysty puolustautumaan, jos jokin on vialla.

Mitä tapahtuu, kun en jonain päivänä ole enää huolehtimassa, että kaikki menee hyvin?

Minkä ikäisenä ja miten Antonin kehitysvamma aikanaan selvisi? Millaisia tunteita Antonin äitiys Annessa herätti? Miltä hänestä tuntui, kun hän sai kokemuksen myös ei erityisen lapsen äitiydestä? Millaisissa tilanteissa Anne tunsi syyllisyyttä, kun ei pystynyt antamaan tarpeeksi aikaa tyttärelleen? Millaista apua perhe sai? Miten syntyi päätös siitä, että Anton muuttaisi asumispalveluyksikköön? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 17/2026 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.   

Anne Salovaara-Kero

52-vuotias Mieli ry:n Pohjanmaan kriisikeskuksen johtaja asuu Vaasassa. Hänen perheeseensä kuuluvat puoliso Jukka ja lapset Anni, 18, ja Anton, 20. Anne toimii Pohjanmaan hyvinvointialueen hallituksen puheenjohtajana ja Vaasassa kaupunginvaltuutettuna. Anne harrastaa luonnossa liikkumista ja talvisin avantouintia. Välillä hän tykkää katsoa telkkarista sarjoja, kuten Outlanderia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla