Anne-Maarit Koivuniemi on 51-vuotias sairaanhoitaja. Hän valmistuu geronomiksi eli vanhustyön asiantuntijaksi ja asuu Ulvilassa. Poika Robert, 23, asuu jo omillaan. Anne-Maaritin esikoisteos Muista minut, Vanhempieni Alzheimer (Atena) ilmestyi syksyllä 2016.
Anne-Maarit Koivuniemi on 51-vuotias sairaanhoitaja. Hän valmistuu geronomiksi eli vanhustyön asiantuntijaksi ja asuu Ulvilassa. Poika Robert, 23, asuu jo omillaan. Anne-Maaritin esikoisteos Muista minut, Vanhempieni Alzheimer (Atena) ilmestyi syksyllä 2016.

Anne-Maarit Koivuniemestä, kapinallisesta teinistä, kasvoi huolehtiva aikuinen tytär. Kaiken muutti Alzheimerin tauti. Siihen sairastuivat sekä isä että äiti.

LIKAA IKKUNOISSA, pölyä lattioilla. Murrettuja lukkoja. Nippukaupalla lehtiä kaikkialla, komeroissa ja vaatehuoneiden lattioilla.

Kun katselin ympärilleni vanhempieni kodissa syksyllä 2009, ymmärsin vihdoin, miksi he olivat menneinä kuukausina eristäytyneet sinne keskenään ja pitäneet meidät lapset matkan päässä. Edellisenä jouluna he eivät olleet kiinnostuneita näkemään minua tai kolmea sisarustani ollenkaan.

Äidin ja isän kanssa jouluna 1970. Taisin saada lahjaksi äidin tekemän nuken.
Äidin ja isän kanssa jouluna 1970. Taisin saada lahjaksi äidin tekemän nuken.

Arki oli lipsahtanut heidän otteestaan.

Avaimet olivat aina hukassa, minkä vuoksi lukot piti särkeä. Imuria ei ollut käytetty aikoihin, ikkunoiden pesusta puhumattakaan. Lehtiä he olivat tilanneet aina vain lisää, yhteensä 22 erilaista. Tilauksia he eivät enää osanneet lopettaa.

Me lapset olimme alkaneet saada outoja puheluita. Sama asia kerrottiin kahteen kertaan tai jankutettiin kadonneista avaimista. Isä, joka oli aina ollut hyväkäytöksinen mies, oli muuttunut kireäksi. Hän hermoili auton huolloista ja veropapereista ja saattoi tiuskia pikkujutuista.

Yhteistuumin me sisarukset otimme vaikean asian puheeksi vanhempiemme kanssa: Haluamme, että muistinne tutkitaan. Meillä on teistä huoli.

Isä ja äiti vaikuttivat helpottuneilta siitä, että joku otti tilanteesta vastuuta.

Ei tullut huutoa, ei ongelman kiistämistä. Isä ja äiti vaikuttivat helpottuneilta siitä, että joku otti tilanteesta vastuuta. He suostuivat laajoihin tutkimuksiin.

Pitkästä aikaa pääsimme astumaan lapsuudenkotimme, 70-luvulla rakennetun omakotitalon kynnyksen yli. Epäjärjestys pisti silmään heti.

Teimme talossa suursiivouksen ja varasimme ajat muistihoitajan ja lääkärin tutkimuksiin. Isä oli täyttänyt 70, äiti oli 69-vuotias. Fyysisesti molemmat olivat hyvässä kunnossa.

Tammikuussa 2010 he saivat saman diagnoosin samana päivänä. Menimme vastaanotolle yhdessä. Lääkärin puhuessa pitelin äitiä kädestä.

Molemmilla oli todettu Alzheimerin tauti.

TEINI-IÄSSÄ OLIN HANKALA. Huusin, kapinoin ja paiskoin ovia.

Perusasiat perheessämme olivat kunnossa. Isä työskenteli Huittisissa kaupungininsinöörinä, äiti oli aluksi kotirouva, myöhemmin perhepäivähoitaja. Olin lapsista toiseksi vanhin. Koulussa pärjäsin mukavasti. Luin ja kirjoitin paljon, soitin viulua ja kävin laulutunneilla.

Kodin ankarat säännöt ja tiukat kotiintuloajat kuitenkin ahdistivat. Minulla oli paljon kavereita, joiden kanssa olisin halunnut mennä vapaammin. Lukiossa kuuluin tiiviiseen neljän tytön ryhmään. Kuuntelimme fiftarimusiikkia, kuten Eddie Cochrania ja Elvistä, kampasimme tukat poninhännälle ja halveksimme paikallisia punkkareita. Univormuumme kuuluivat leveät valkoiset housut ja punaiset villatakit.

Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1983. Samana vuonna minut valittiin Maito ja Terveys -yhdistyksen Maitotytöksi. Hakemuksen kilpailuun äiti lähetti minulta salaa. Työ maitotyttönä mahdollisti muuton pois kotoa Helsinkiin. Jaoin Kontulassa kaksion kämppiksen kanssa.

Maitotyttönä pääsin kiertämään maata. Tässä tervehdin isäntiä maatalousnäyttelyssä 1983.
Maitotyttönä pääsin kiertämään maata. Tässä tervehdin isäntiä maatalousnäyttelyssä 1983.

Kiersin pitkin maata markkinoimassa maitotuotteita, puhuin terveistä elämäntavoista marketeissa, messuilla ja kouluissa. Nautin vapaudestani suunnattomasti. Kotoa päästyäni minulla oli olo, että nyt kaikki on mahdollista.

ETÄÄNNYIN VANHEMMISTANI. Ajattelin, että he ovat jäykkiä ja konservatiivisia eivätkä ymmärrä minua.

Asuin eri puolilla Suomea, kävin talouskoulun Porissa, opiskelin apuhoitajaksi Helsingissä ja työskentelin pääkaupunkiseudulla päiväkodissa ja kotisairaanhoidossa.

Lähelle lapsuudenkotia palasin vuonna 1990, kun pääsin Poriin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Ainoa lapseni, ihana poikani Robert, syntyi lyhyeksi jääneestä liitostani vuonna 1993. Vasta kun minusta itsestäni tuli äiti, aloin ymmärtää vanhempiani paremmin. Kapinani lakkasi. Isä ja äiti toivottivat tervetulleiksi perhejuhliin niin minut, poikani kuin ex-miehenikin, jonka kanssa välini säilyivät hyvinä.

Poikani Robertin kanssa olemme aina olleet läheiset.
Poikani Robertin kanssa olemme aina olleet läheiset.

Käytännössä olin yksinhuoltaja. Kaikki apu tuli tarpeeseen, etenkin kun pojan vähän kasvettua aloin tehdä vuorotyötä sairaanhoitajana Satakunnan keskussairaalassa.

Nyt jälkeenpäin tuntuu, että lapsi varttui hetkessä.

TIETO VANHEMPIEN SAIRAUDESTA oli meille sisaruksille järkytys, mutta myös helpotus. Oudot oireet ja muuttunut käytös saivat vihdoin selityksen. Sekä isä että äiti saivat heti lääkityksen, joka hidastaa Alzheimerin taudin etenemistä.

Diagnoosi oli kova paikka erityisesti isälle. Hän ei pitänyt siitä, että aiheesta puhuttiin. Äitikään ei osannut käsitellä asiaa.

Tajusimme, että he tarvitsevat apua kotiin. Kaupungilta saimme järjestymään niin kotisairaanhoidon käynnit kuin ateriapalvelunkin. Helppoa se ei ollut, sillä isä pisti kampoihin kaikessa. Hän peruutti ateriapalvelun kahdesti, minä pyysin sen takaisin.

Me pärjäämme kyllä, isä jankutti. Ette pärjää.

Me pärjäämme kyllä, isä jankutti. Ette pärjää. Ette enää, me selitimme uudelleen ja uudelleen, ja pikkuhiljaa isä ja äiti myöntyivät ottamaan avun vastaan. Hyvä niin, sillä lääkityksestä huolimatta etenkin isän tila huononi nopeasti.

Pikkuveljeni ryhtyi vanhempiemme taloudelliseksi edunvalvojaksi ja minusta tuli isän ja äidin etäomaishoitaja. Vuorollamme kävimme talolla leikkaamassa ruohon ja tekemässä lumityöt.

Tuntui luonnolliselta, että suurin osa uuteen tilanteeseen liittyvästä vastuusta lankesi minulle. Ammattini takia tiesin sairaudesta eniten. Lisäksi sisaruksillani oli kotona pieniä lapsia, minun poikani oli jo aikuinen.

Välillä myös riitelimme. Kun puhutaan vanhempien sairastamisesta ja pärjäämisestä, pelissä ovat suuret tunteet.

ÄIDIN JA ISÄN tilanne sai uuden käänteen, kun isä talvella kävelylenkillä liukastui ja katkaisi kätensä kahdesta kohdasta. Käsi leikattiin ja se parani, mutta me lapset ymmärsimme, etteivät isä ja äiti pärjää enää kaksin kotona. Ilahduimme, kun kaupunki tarjosi heille pariskuntapaikkaa dementiakodista.

Paikka oli kuitenkin pettymys. Muut siellä asuvat olivat paljon huonommassa kunnossa kuin vanhempamme. Äidille ei ollut juttuseuraa, ja vanhemmillani oli käytössä vain pikkuinen huone. Ikänsä suuressa talossa asuneille ihmisille sellaiseen ahtautuminen oli järkytys.

Kaupungin virkailijoiden ilmeiseksi yllätykseksi kieltäydyimme pysyvästä paikasta. Oli keksittävä muuta.

Minusta tuli vanhempieni omaishoitaja.

Hain ja sain virkavapaata työstäni sairaalassa. Helmikuussa 2015 muutin kimpsuineni ja kissoineni isän ja äidin luokse, huoneeseen, josta olin muuttanut pois yli kolmekymmentä vuotta aiemmin. Taloon, jossa en koskaan enää olisi uskonut asuvani. Minusta tuli vanhempieni omaishoitaja.

KUKA TUO NAINEN ON, kyseli isäni välillä ja katseli epäluuloisesti äitiäni. "Sun vaimos. Oon ollut jo yli viiskytä vuotta!" vastasi äiti topakasti. Jälkeenpäin lohduttelin häntä ja selitin, ettei isä tarkoita pahaa. Sairaus siinä vain puhui.

Välillä isä havahtui, alkoi vimmaisesti kiirehtiä kouluun tai työmaalle. Joskus hän pyysi minua etsimään kanssaan kotia, koska talo, jossa olimme, tuntui niin vieraalta.

Kärsivällisyyteni kasvoi. Huomasin, ettei muistisairaan kanssa kannata kinata. On parempi nyökkäillä, rauhoitella ja olla vain lähellä. Samojen asioiden jankkaamisesta ei pidä hermostua. Välillä voi vastata itse vähän eri sanoilla kuin edellisellä kierroksella. Tärkeintä on, että tunnelma säilyy mukavana.

Silti pinnani paloi joskus. Saatoin sanoa isälle ja äidille hyvinkin vihaisesti. Suuttuminen on inhimillistä, asia joka omaishoitajalle täytyy välillä suoda. Riita ei riko muistisairasta. Todennäköisesti hän ei enää hetken päästä muista koko juttua.

Jaksoin, koska tiesin, ettei tämä ole ikuista. Virkavapaani kesti puolisen vuotta. Sinä aikana etsimme ja löysimme isälle ja äidille hyvän pariskuntapaikan hoitokodista Huittisten naapurikunnasta Sastamalasta. He muuttivat sinne syksyllä 2015.

Lupasin äidille vuosia sitten, ettei häntä ja isää eroteta toisistaan. Sen lupauksen olen pitänyt.

Hoitokodissa vanhemmillani on oma pieni huoneisto, jossa on erillinen sisäänkäynti. On makuuhuone, olohuone ja keittosyvennys. On talon omassa keittiössä valmistettu ruoka ja tehostettu hoito sekä pieni ylimääräinen makuuhuone, johon tarvittaessa saa sairaalasängyn.

Sastamala-kodissa voi olla loppuun asti. Lupasin äidille vuosia sitten, ettei häntä ja isää eroteta toisistaan. Sen lupauksen olen pitänyt.

Muistisairaille ei ole paratiisia maan päällä. En odota vanhemmilleni mitään erityistä. Hyväksyn tavallisuuden ja ymmärrän henkilökunnan ajoittaisen kiireen. Tärkeintä on, että isällä ja äidillä on nyt turvallinen olo ja rauhallinen mieli.

En mieti sitä, sairastunko kenties itse samaan sairauteen jonain päivänä. Etukäteen sellaista ei kannata surra.

TAPAAN VANHEMPIANI lähes joka viikonloppu ja soittelemme päivittäin. Isän ja äidin huoneessa palvelutalossa on vihko, johon voi kirjata kuulumisia. Äidin kaunis käsiala on muuttunut horjuvaksi mutta on yhä ymmärrettävää. Hän kirjoittaa usein vihkoon saman lauseen: kova ikävä lapsia, odotamme, koska joku tulisi.

Tahdon pitää vanhempani arjessa mukana ja elämässä kiinni. Usein vien heidät käymään lapsuudenkodissani tai rakkaalla Kiikoisten mökillä. Äidille on tärkeää päästä katsomaan tuttuja paikkoja.

Päällimmäinen tunteeni vanhempiani kohtaan on nyt rakkaus.

Isä ei niitä tunnista. Hän kävelee enää vain tuettuna eikä juuri puhele. Joskus hän silti yllättää. Mökkimatkoilla käymme ABC:llä syömässä. Isä saattaa katsella jotakuta ruokailijaa ja tokaista yhtäkkiä kovalla äänellä, että tonkaan ei kannattaisi kyllä enää mitään syödä. Siinä ei auta kuin hymyillä pahoittelevasti.

Päällimmäinen tunteeni vanhempiani kohtaan on nyt rakkaus. Riidat ja vänkäämiset ovat loppuneet. Kaikki menneet asiat on pyydetty ja annettu anteeksi.

LÄHEISEN OSA on ollut minulle kasvun paikka. Muistan, miten vuosia sitten sanoin sisaruksilleni, että takapuolia en pese, siinä menee minun rajani. Sen rajan olen ylittänyt monta kertaa. Kummallista on, ettei se edes tunnu erikoiselta.

"Olen aina ollut kiinnostunut toisten auttamisesta. Heikommat ja väärinkohdellut ovat sydäntäni lähellä", Anne-Maarit sanoo.
"Olen aina ollut kiinnostunut toisten auttamisesta. Heikommat ja väärinkohdellut ovat sydäntäni lähellä", Anne-Maarit sanoo.

Olimme vanhempieni kanssa pitkään etäisiä, mutta tämä yhteinen aika on korvannut sen. Olen saanut takaisin jotakin tuttua varhaislapsuudesta. Muistan, miten isä otti minut mukaan työmailleen, jutteli projekteistaan, luotti minuun. Se oli meidän juttumme. Nykyhetkessä on jotain samaa. Pidän vanhemmistani huolta, koska haluan tehdä niin. Menen katsomaan heitä, koska minulla on ikävä.

Välillämme on paljon lämpöä, huumoriakin. Isä ja äiti ovat oppineet näyttämään tunteitaan ja halaavat ja suukottavat minua usein. Toisiaan he ottavat kädestä kiinni, kun menevät nukkumaan.

TAVALLINEN ARKI riittää vanhemmilleni. Uutisiin tai dokumentteihin isä ei enää jaksa keskittyä, mutta valokuvien katselusta vanhempani saavat paljon iloa. Mökillä isä ja äiti katselevat, kun leikkaan nurmikkoa tai käyn uimassa.

Toisinaan vien isänikin järveen. Hän nauttii vedessä olemisesta, vaikka ei enää muista, miten uidaan. Onneksi ranta on matala ja minä neuvon vieressä.

Kumarru. Käänny. Mene seljälles. Rentoudu.

Kaikki hyvin, isä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2016.

Kirje pojalta

Rakas äiti

Olet ihminen, joka ei koskaan kieltäydy auttamasta muita, huolehtivainen ja ihana. Minun elämässäni olet ollut turva ja tuki. Muistan, että lapsuudessani meillä oli välillä rahallisesti tosi tiukkaa. Silti pidit aina huolta, että minulla oli kaikkea, mitä tarvitsin.

Huolenpitosi jatkuu edelleen, vaikka olen jo aikuinen. Kutsut minua saunaan ja syömään ja laitat viestejä, joissa kyselet, miten minulla menee tai toivotat hyvää yötä.

Välillä mietin, miten jaksat opiskella, tehdä töitä ja hoitaa mummua ja pappaa. Vain harvoin sanot, että väsyttää. Asetat muut ihmiset itsesi edelle. Yritän auttaa sinua pienillä asioilla, kuten neuvomalla tietokoneen ja älypuhelimen käytössä.

Muistan, että papasta tuli kärttyisä, kun hän sairastui. Oli kamala kuunnella, miten ilkeä hän välillä oli sinulle. Olisin halunnut suojella sinua siltä kiukulta. Oli helpotus, kun sairaus lopulta sai nimen.

Nykyään pappa on leppynyt. Hän saattaa herkistyä ja alkaa itkeä, kun ei muista jotain. Silloin sinä lohdutat.

En olisi voinut toivoa parempaa äitiä. Kun tulet vanhaksi, aion parhaani mukaan pitää sinusta huolta.

Rakkaudella poikasi Robert

Kun muisti ei enää riitä asioi...

Anne-Maaritin molemmilla vanhemmilla on Alzheimerin tauti

Muistisairauksista kärsiviä henkilöitä kohtaavat myös asiakaspalvelijat ja monet hoitajat päivittäin. Muistisairaudet näkyvät muun muassa kaupoissa, apteekeissa, terveyskeskusten ja lääkäriasemien vastaanotoilla, ensiapupäivystyksessä ja puhelinpalveluissa. On dementiaa, Alzheimerin tautia, Parkinsonin taudin aiheuttamaa dementiaa ja muita aivosairauksia. Yhteistä näille henkilöille on, että omien asioiden hoitaminen käy sairauden edetessä hankalaksi ja lopulta mahdottomaksi. Muistisairas...
Lue kommentti