Venla, 44, saattohoiti rakasta isoäitiään: ”Mummin otsan silittämistä tärkeämpää ei olekaan”
Kun Venla Pystysen Leila-mummi joutui elokuussa saattohoitoon, Venla matkusti sairaalaan. Hän halusi olla mummin vierellä tämän viimeisinä hetkinä.
Mummi on siirretty saattohoitoon.
Viesti äidiltäni tulee Whatsapp-perheryhmäämme elokuun ensimmäisenä maanantaina. 91-vuotiaalla mummillani on aikaa jäljellä enää päiviä tai viikkoja.
Tieto saa minut hätääntymään, vaikka olemme aavistelleet, että tämä kesä on mummin viimeinen. Isoveljeni lupaa lähteä poikiensa kanssa samana iltana Sysmään mummia katsomaan. Minäkin haluan heti Helsingistä mummin luo. Saan bussiliput seuraavaksi aamuksi.
Toivon, että ehdin.
Aika lähteä kotoa
Kaksi vuotta sitten mummini Leila Heikkilä, laumamme vanhin, hoiti vielä mökillään Ruusulassa perunamaataan ja orvokkejaan. Sitten hän kaatui kitkiessään ja pääsi vain vaivoin ylös.
Toissa kesänä mummi ei enää mennyt rakkaaseen puutarhaansa, vaan vietti kesää kodissaan Sysmän kirkonkylällä. Veimme mummille lepotuolin kerrostalon pihaan. Mummi sanoi, että siinäkin oli ihan mukavaa istua. Tiesin, että hän kaipasi Ruusulaan.
Tänä vuonna alkukesästä mummi alkoi kaatuilla yhä enemmän. Hänet haettiin usein ambulanssilla sairaalaan, mutta mummi halusi takaisin kotiin. Heinäkuussa lääkärit sanoivat, ettei kotona asuminen enää onnistu. Mummi tarvitsisi ympärivuorokautista hoitoa. Silloin hän oli vihdoin itsekin samaa mieltä.
”Äiti kirjoittaa perheryhmään, että hän on kiittänyt mummia kaikesta. He ovat itkeneet yhdessä, mummi äidin kainalossa.”
Mummi on aina ollut perillä politiikan viimeisistä käänteistä ja Tanssii tähtien kanssa -ohjelman kilpailijoista. Hän on maksanut laskunsa itse verkkopankissa ja seurannut Facebookista, mitä sukulaisille kuuluu. Hän on rakentanut kaksi ja puoli taloa, pakastanut marjat, kokenut verkot ja muonittanut suvun. Minä olen ollut mummin kanssa läheinen ja kertonut hänelle kaikki kuulumiseni, myös ne vaikeat.
Mummi on vitsikäs ja lempeä, mutta nyt hän sanoo, ettei jaksa enää. Hänen on vaikea hengittää, eikä hän pysty syömään eikä juomaan. Mummi pelkää tukehtumisen tunnetta ja yskimistä, joka vie voimat.
Äiti kirjoittaa perheryhmään, että hän on kiittänyt mummia kaikesta. He ovat itkeneet yhdessä, mummi äidin kainalossa.
Minäkin itken koko bussimatkan, vaikka tiedän, että olen onnekas. Olen saanut pitää mummin luonani näin pitkään. Kaikkia läheisiäni en ole saanut, ja silloin mummi on ollut turvanani.
Mummi, linnunpoikanen
Sairaalasängyssä makaa kuihtunut mummi. Hän painaa alle 40 kiloa ja näyttää pieneltä, hauraalta linnunpoikaselta.
Halaan mummia ja kysyn, miten hän voi.
”En hyvin”, hän sanoo, ja näen sen itsekin.
Hoitaja tulee huoneeseen ja sanoo vaihtavansa mummin asentoa, jotta makuuhaavoja ei tulisi. Mummin selkään alkaa sattua, mutta lopulta hyvä asento löytyy.
Minulla on voimaton olo, kun istun hänen viereensä. En osaa muuta kuin ottaa häntä kädestä kiinni ja silittää hänen otsaansa. Nopeasti ymmärrän, että mitään tärkeämpää ei olekaan.
Miten mummi auttoi Venlaa tämän lapsuuden vaikeimpina vuosina? Mikä häntä pelotti eniten kuolemisessa? Mitä mummi halusi Venlan tekevän hänen rakkaassa puutarhassaan? Mitä hän ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä? Mikä oli mummin viimeinen toive? Miksi Venlan mielestä oli tärkeää olla mummin vierellä? Mikä mummista tuntui erityisen ihanalta? Lue juttu kokonaan Kodin Kuvalehdestä 20/2026. Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi- palvelua.
