Lasten melu ja murheet kuormittavat erityisherkkää äitiä tavallista enemmän, mistä hän tuntee usein syyllisyyttä.
Lasten melu ja murheet kuormittavat erityisherkkää äitiä tavallista enemmän, mistä hän tuntee usein syyllisyyttä.

Aikaisemmin Annia hävetti ja suretti: Miksi rakkaiden lasteni hälinä kuormittaa minua kohtuuttomasti? Miksi lapsen surut tuntuvat tulevan suoraan oman ihon alle? Sitten hän oppi ymmärtämään ja arvostamaan herkkyyttään.

Esimerkiksi näistä asioista Anni tunsi syyllisyyttä, kun hänen kaksi lastaan olivat alle kouluikäisiä:

Ahdistuksen tunteestaan, kun lapsi ei nukahtanut päivänunille. Mielessä oli vain yksi ajatus: tänäänkään en saa olla edes yhtä hetkeä ihan rauhassa, hiljaisuudessa.

Koko mielen ja kehon vallanneesta surusta ja myötätunnosta, kun lapsi kertoi jääneensä päiväkodin pihalla yksin. Tunneryöppy oli niin suuri, että alkoi vain itkettää, vaikka olisi pitänyt olla vahva ja rohkaiseva äiti.

Kiukustumisesta miehelle, joka oli puoli tuntia myöhässä tullessaan töistä kotiin. Etkö ymmärrä, että minun pitää päästä metsään kävelemään nyt!

Sisarusten normaalin nahistelun synnyttämästä ahdistuksesta, joka vuoksi Anni poistui lastenhuoneesta, vaikka olisi pitänyt toimia erotuomarina.

Anni kiukustui miehelle, joka oli puoli tuntia myöhässä tullessaan töistä kotiin. Etkö ymmärrä, että minun pitää päästä metsään kävelemään nyt!

”Tällaiset tilanteet ovat varmasti tuttuja jokaiselle vanhemmalle. Minun kohdallani tunteet olivat kuitenkin niin vahvoja, etten enää tiennyt, miten käsittelisin niitä”, Anni sanoo.

”Ajattelin olevani täysin epäonnistunut äiti. Olisinpa ymmärtänyt jo silloin, että olen erityisherkkä.”

Äitii! Auttamaan! Pyyhkimään! Missä oot?

Vaikeinta oli syyllisyys. Lapset olivat ihania ja toivottuja, arkea jakoi rakas puoliso, eikä suuria ongelmia ollut. Miksi sitten väsytti niin usein? Miksi tuntui, että omilta lapsiltaan haluaa olla rauhassa?

”Mietin, että eihän kukaan äiti halua omaa aikaa lasten kustannuksella kuin korkeintaan joskus harvoin. Minä kaipasin hiljaisuutta päivittäin.”

Annia hävetti.

Kotona oli sellaista kuin pikkulapsiperheen kotona on: usein levotonta ja äänekästä. Annista tuntui, että joku huusi koko ajan: Äitii! Auttamaan! Pyyhkimään! Missä oot?

En ollut koskaan ajatellut, että voisin olla erityisherkkä.

Anni väsyi ja häntä itketti usein. Jokin tuntui olevan vialla, mutta viasta ei tuntunut saavan otetta.

Eräänä iltana Anni törmäsi Facebookissa erityisherkkien keskusteluryhmään. Hän liittyi ryhmän jäseneksi vähän vahingossa ja sattumalta.

”Termi oli tuttu, mutta en tiennyt asiasta enempää. En ollut koskaan ajatellut, että voisin olla erityisherkkä.”

Anni ajatteli olevansa ainoastaan hankala ja omituinen.

Erityisherkkyyttä ei tarvitse kitkeä itsestään, vaan siitä voi olla ylpeä. Empatiakyvystä, luovuudesta, rikkaasta sisäisestä maailmasta, omasta ainutlaatuisesta persoonastaan.
Erityisherkkyyttä ei tarvitse kitkeä itsestään, vaan siitä voi olla ylpeä. Empatiakyvystä, luovuudesta, rikkaasta sisäisestä maailmasta, omasta ainutlaatuisesta persoonastaan.

Yhtäkkiä moni asia loksahti paikalleen

Keskusteluryhmäläisten kokemukset tuntuivat tutuilta.

Joku kirjoitti: En osaa aina tehdä eroa omien tunteiden ja toisen ihmisen tunteiden välillä. Nappaan muiden tunteet herkästi itseeni ja kannan huolta siitä, että muilla on kaikki hyvin. Muuten en osaa olla itsekään rauhassa.

Juuri niin, ajatteli Anni.

Toinen kertoi: Kuormitun töissä, kun joka puolelta iskee aistiärsykkeitä. Kotona en jaksaisi enää lapsia, vaan kaipaisin rauhaa, että saisin latauduttua.

Bingo! ajatteli Anni.

Erityisherkkä ihminen stressaantuu liiallisesta hälystä ja tarvitsee lepäämistä saadakseen voimansa takaisin.

Anni alkoi hankkia lisää tietoa erityisherkkyydestä.

”Yhtäkkiä tuntui, että tosi moni asia loksahti paikoilleen. Luin, että erityisherkkä ihminen stressaantuu liiallisesta hälystä ja tarvitsee lepäämistä saadakseen voimansa takaisin.”

”Helpottavinta oli lukea, että erityisherkkyys on synnynnäinen ominaisuus, eikä mikään itsekäs luonnevika.”

Lukiessaan tämän virkkeen Annia alkoi itkettää, helpotuksesta.

Minä saan olla minä

Nyt omalle ololle oli selitys ja syy. Se tuntui huojentavalta.

”Tieto ei kuitenkaan saanut aikaan muutosta arjessa. Ei se mennyt niin, että kun tajusin olevani erityisherkkä, aloin jaksaa arjen hälyä ja kaaosta paremmin”, Anni sanoo.

Mutta nyt itselleen oli helpompi olla armollinen. En olekaan itsekäs ja kelvoton äiti. Olen vain erityisherkkä, se on osa minua. Minä saan olla minä.

”Kun kerroin miehelleni, mitä olin tajunnut, jännitti. Facebookin keskusteluista olin lukenut, miten moni puoliso ei ymmärrä erityisherkkää kumppaniaan.”

Suurin asia oli syyllisyyden häviäminen, mutta arki muuttui myös pienissä asioissa.

Erityisherkät ovat saaneet kuulla olevansa laiskoja ja teeskentelijöitä, joiden pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja olla kuten muutkin.

”Mies oli kuitenkin ihana. Hän sanoi, että tunnistaa itsekin minut erityisherkän ihmisen kuvauksesta.”

”Suurin asia minulle oli syyllisyyden häviäminen, mutta arki muuttui myös pienissä asioissa. Osaan nyt pitää paremmin huolta itsestäni ja voimavaroistani.”

Huolen pitäminen tarkoittaa esimerkiksi iltakävelyitä aivan yksin, kun lapset on saatu nukkumaan. Omasta unirytmistä huolehtimista. Viikonloppujen rauhoittamista.

”Ennen kyläilimme suunnilleen joka viikonloppu, koska minusta se kuului asiaan. Nyt vietämme aikaa perheen kanssa ja se tuntuu kaikista hyvältä.”

Ihana erityisherkkyys, osa minua

Erityisherkkyys on paitsi ominaisuus, myös vahvuus. Tämän Anni ymmärsi alettuaan suhtautua itseensä lempeämmin.

Erityisherkkyyttä ei tarvitse kitkeä itsestään, vaan siitä voi olla ylpeä. Empatiakyvystä, luovuudesta, rikkaasta sisäisestä maailmasta, omasta ainutlaatuisesta persoonastaan.

On hieno ominaisuus osata katsoa maailmaa lapsen silmin.

Herkkä äiti aistii lapsensa tunteet, eivätkä ne jää häneltä huomaamatta. Kun erityisherkkä pitää huolta omasta jaksamisestaan, hän pystyy kohtaamaan lapsen tunteet ja vastaamaan niihin imaisematta niitä itseensä.

”Osaan eläytyä lasteni ajatusmaailmaan ja huomaan pienetkin muutokset lasten käyttäytymisessä. Minusta on hieno ominaisuus osata katsoa maailmaa lapsen silmin.”

Annin nimi on muutettu.

Eero

Anni, 32: ”Ajattelin olevani epäonnistunut äiti, kunnes ymmärsin olevani erityisherkkä”

Tällaista olen pohdiskellut. Moni ei uskalla kuunnella tarpeitaan, asettaa rajoja ja levätä tarpeeksi ilman lääketieteellistä tai psykologista diagnoosia. Ihmiset ovat erilaisia, joku kaipaa paljon omaa tilaa, joku taas ahdistuu ellei aina ole toisten kanssa vähintään puhelimen välityksellä. Se on ihan fine, mutta jos paljon omaa tilaa tarvitseva ihminen on arka sitä ottamaan , hän ajaa itsensä piippuun ja sairastuu herkästi tavalla tai toisella. Vasta diagnoosi on heille ikäänkuin hyväksyttävä...
Lue kommentti

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo, yksi niistä monista, joissa vietin öitäni ympäri kaupunkia. Ovikoodit olivat kaduilla kiertävää viisautta.

Levitin takkini portaikon alle ja laitoin kännykän reppuun piiloon, sitten repun tyynyksi.

Kun jouduin lähtemään asunnostani, mielessäni pyörivät vain päihteet. En huolestunut asunnottomuudesta enkä oikein edes tiennyt, mistä olisin lähtenyt hakemaan asuntoa.

Majailin ystävieni ja seurustelukumppanini luona. Kukaan ei kuitenkaan voi loputtomasti pitää toista sohvallaan. Muutaman kuukauden päästä olin jo enemmän kadulla.

”Kun menin öisin rappukäytävään nukkumaan, varmistin, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.”

Kun menin öisin rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Rappujen alla ei oikeasti nukuttu. Siis kunnollista, syvää unta. Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

MINTUNVIHREÄ TUULIPUKU ja viiden pennin formulakarkkeja venesataman kioskista.

Muistan lapsuudestani vähän, mutta kesäpäivät Turun saaristossa muistan. Kaikilla muilla perheillä oli samanlaiset veneet. Meillä oli hienompi, puinen. Keräsimme kaksoisveljeni kanssa tölkkejä rannoilta, jotta pääsimme satamassa karkkiostoksille.

En muista, että mikään olisi ollut kovinkaan huonosti, enteillyt tulevaa. Asuimme Raisiossa, isä työskenteli kirvesmiehenä, ja äiti perusti myöhemmin siivousalan firman. Vietin paljon aikaa mummolassa.

”En muista, että mikään olisi ollut kovinkaan huonosti, enteillyt tulevaa.”

Koulussa minun oli vaikea saada kavereita. En tykännyt tyttöjen leikeistä ja jäin ulkopuolelle porukoista. Myöhemmin ystävystyin hieman väärien ihmisten kanssa.

Ensimmäisen kerran join itseni känniin 11-vuotiaana. Kaverini isä teki kiljua, jota kaverini toi meille Mehukatti-kanisterissa. Istuimme metsässä kiven päällä, aurinko paistoi heinäkuun aurinkoa. Hörpimme kiljua vuorotellen.

Tunsin vapauden heti. Huomasin, että tämä on minun juttuni. Oli niin kiva olla kännissä.


”14-vuotiaana alamäkeni oli jo alkanut.”

Siinä porukassa ei tarvinnut leikkiä barbeilla. Varastelimme autoja, ja joku sai aina hankittua kaljaa. 15-vuotiaana olin ensimmäisen kerran oikeudessa auton varastamisesta.

Äiti kyllä yritti hankkia minulle apua. Kävin juttelemassa psykologin ja sosiaalityöntekijän kanssa. Känni-iltojen jälkeen äiti otti minut mukaan töihin siivoamaan.

Myöhemmin apu ei enää löytänyt perille. Karkailin kotoa ja olin päiviä kadoksissa. Elämä oli vapaata, kun painoi kaupungilla menemään. Ei mukamas tarvinnut välittää mistään.

SAIN ENSIMMÄISEN LAPSEN, tyttären, lu­kion lopulla. Parin vuoden päästä syntyi poikani. Asuin ensin tyttäreni isän kanssa ja myöhemmin lasten kanssa kolmisin.

Lasten takia yritin skarpata. Halusin, että heillä oli aina ruokaa ja kotona turvallista. Olin kuitenkin aloittanut juomisen jo teininä, ja siitä oli vaikea päästä eroon. Lasten nähden en kännännyt, mutta kun lapset olivat viikonloppuna isällä tai mummolla, lähdin viinakauppaan.

Kun lapset päiväkoti-ikäisinä tulivat taas yhdeltä mummolareissulta kotiin, tajusin, että olin juonut kaikki rahamme. Tilipäivään oli kolme viikkoa.

”Tajusin, että olin juonut kaikki rahamme.”

Menin sosiaalitoimistoon ja kerroin, miten asiat olivat. Lapset sijoitettiin kiireellisesti.

Ensimmäinen tunteeni oli pelko. Mutta niin hurjalta kuin se kuulostaakin, olin helpottunut. Tiesin, että sijoitus oli lapsille hyväksi.

Minulla meni vuosia välillä huonosti, välillä paremmin. Lopulta sain elämäni hetkeksi raiteilleen. Lapset asuivat vielä muualla, mutta pääsin mukavaan työpaikkaan. Lajittelin ruusuja puutarhalla, ja pidin työstä kovasti. Sitten tuli puhelu äitini infarktista.

En pystynyt menemään äidin huoneeseen, kun hengityskone irrotettiin. Odotin mieluummin sairaalan käytävällä. Kun kaikki oli ohi, mietin, että nyt on hyvä syy juoda. Ei se kuitenkaan juomiseen jäänyt.


Roosa-koira odottaa kotona, kun Taija tulee töistä. Lenkille Roosa on helppo saada vain silloin, kun aurinko paistaa.

KAIKKI RIISTÄYTYI KÄSISTÄ todella vasta silloin, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Nyt oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

”Sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani.”

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

AAMUISIN LÄHDIN kuudelta kävelemään pitkin kaupunkia. Rappukäytävistä oli lähdettävä ennen kuin asukkaat heräsivät.

Lapsena olin kerännyt pulloja karkkeihin, nyt keräsin niitä aamun ensimmäisen kaljaan. Hengasin Turun keskustassa, Aurajoen varrella ja kavereiden luona. Etsin maasta tupakantumppeja, joita saisi vielä poltettua, kun ei ollut rahaa ostaa askia.

Jo puolenpäivän aikaan olin usein niin sekaisin, etten muistanut olevani asunnoton. En uskaltanut olla selvin päin.

Tiesin, että poikani ei halunnut tavata minua. Tytärtäni näin silloin tällöin. Tapaamisten olisi pitänyt olla valvottuja, mutta sovimme niitä kaupungille. Teini-ikäinen tyttäreni hengaili siellä muutenkin kavereidensa kanssa.

Välillä pääsin yöksi ’hotelliin’. Se tarkoitti opiskelija-asuntoloiden yhteisiä tiloja. Niiden ovet olivat usein auki, joten livahdin sisään.

”Välillä pääsin yöksi ’hotelliin’. Se tarkoitti opiskelija-asuntoloiden yhteisiä tiloja.”

Yhteistiloissa oli keittiö ja joissain jopa sohva. Ostin mukaan nuudelipussin, jonka pystyin keittämään ennen kuin kävin nukkumaan.

Aamulla heräsin lattialta joskus vasta silloin, kun opiskelijat tulivat keittämään puuroa. Silloin piti vain esittää huomaamatonta ja olla niin kuin muka asuisin talossa. Asuntolassa asui niin paljon ihmisiä, että kukaan ei voinut tuntea kaikkia.

Ainoa paikka, jossa tunsin itseni ihmiseksi, oli asunnottomien päiväkeskus. Siellä sain säilyttää ja pesettää vaatteitani. Laitoin vaatteet muovipussiin ja maalarinteipillä nimen päälle. Työntekijät pesivät ne puolestani.

Keskuksessa sain käydä suihkussa ja joskus uuden paidan rikkoutuneen tilalle. Päiväkeskus oli kuitenkin viikonloput kiinni ja sulkeutui arkisin iltapäivällä neljältä. Jos en sitä ennen ehtinyt paikalle, suihku jäi saamatta.

Minua hävetti kulkea kaduilla likaisena. Jos vaihdoin vaatteet, se ei paljon auttanut, kun tukka jäi likaiseksi. Hampaat pesin kauppakeskuksen vessassa silloin kun muistin.

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Sellissä oli sänky, johon pystyin kellahtamaan. Tuntui helpolta, kun joku muu kertoi, mitä minun piti tehdä ja mitä en saanut tehdä.

Vankilassa tiesin, että kello seitsemältä söimme aamiaista ja yhdeltätoista lounasta. Sain ruokaa, vaikka en varastanut sitä. Se oli silloin elämäni onnellisinta aikaa.

”Olin tosissani sitä mieltä, että nyt tämä loppuu.”

Kun vapauduin vankilasta toista kertaa, olin tosissani sitä mieltä, että nyt tämä loppuu. Ilmoittauduin työvoimatoimistoon seuraavana päivänä. Olin päihteistä huolimatta tehnyt paljon töitä. Työntekijä kuitenkin ilmoitti, etten ole työkelpoinen, koska olen asunnoton, päihdeongelmainen ja vankilasta tulossa.

Tuntui, että sain joka puolelta kuulla, etten kelpaa. Kun yritin etsiä asuntoa, sosiaalitoimisto ei voinut myöntää minulle takuuvuokraa, koska olin päihdeongelmainen. A-klinikalla minulle tarjottiin korvaushoitoa. Se tuntui minusta laittomien aineiden vaihtamiselta laillisiin. Olisin halunnut päihdekuntoutukseen, kokonaan aineista eroon.

Aloin itsekin uskoa, ettei minusta ole mihinkään. Ajattelin, että olen vain narkkari, joka ei tarvitse kotia tai parempaa elämää. Lopulta olin ihan loppu, täysin kyvytön hakemaan apua.

Joka kerta, kun vapauduin vankilasta, vapauduin kadulle. Ei mennyt kauan, kun lähdin ostamaan päihteitä. Huumeiden käyttö oli se, mihin minusta toistaiseksi vielä oli. 35-vuotiaana olin jo varma, että kuolen kadulle.

”Joka kerta, kun vapauduin vankilasta, vapauduin kadulle.”

HYVÄ, ETTÄ OLET vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. Olin tehnyt rikoksia ja menettänyt lapseni. Olin aivan yksin.

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Oma vessa, uuni ja jääkaappi. En nähnyt muuta. Kun pääsin ensi kertaa katsomaan asuntoani, en huomannut katsoa, millainen se oli. Tarkistin vain, että kylpyhuone löytyy.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. En olisi halunnut tuoda asuntoon edes huonekaluja, koska en luottanut, että saisin jäädä. Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta. Kerran kokeilin, voiko kotona istua lattialla. Näköjään voi.


Omassa asunnossaan Taija voi rentoutua, ja siksi relax-koriste sopii sinne. ”Home-kirjaimet lipastolla muistuttavat siitä, mikä on tärkeää: koti.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Kadulla olin elänyt valmisruualla, mutta tytär neuvoi, että voisin ostaa jauhelihaa. Hän haluaisi aina jotain vähän parempaa, minä ostan sika-nautaa. Onneksi hän asuu ihan lähellä, toispuol Turkua.

Tiedän nyt, että alkoholismini puhkesi heti niiden ensimmäisten kiljukännien jälkeen. On selvää, että monta asiaa olisi pitänyt jättää tekemättä, mutta sairauden kautta kaikkea on vähän helpompi ymmärtää.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.

Tyttäreni ymmärtää, että olen ollut sairas. Tuntuu uskomattomalta, että hän luottaa minuun niin paljon, että saan viettää aikaa vuoden ikäisen tyttärentyttäreni kanssa.

”Lasteni ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Toivon, että saisin annettua tyttärentyttärelleni ihania muistoja, joita itsellenikin on mummilta jäänyt. Se pikkulikka muistuttaa hyvin, miksi ei ikinä enää kannata tarttua pulloon.

Poikani ei ole antanut minulle anteeksi. Ymmärrän sen. Toivon, että jonakin päivänä hän olisi valmis siihen.

ELÄN NYT elämää, jota aiemmin halveksin: tavallisen ihmisen tavallista elämää. Ainakin luulen, että tämä on sellaista. Juuri tätä haluan.

Käyn töissä rappusiivoojana. Alkuun siitä tuli outo fiilis. Mieleeni palautui, kuinka nukuin öitä rapuissa.

Jos nyt siivoojana kohtaisin rapussa jonkun nukkumassa, kysyisin häneltä, kuinka hän voi.

Iltaisin lenkitän Roosaa, vanhaa ja kuuroa mopsiani, joka kuorsaa öisin niin kovaa, että siihen melkein herää. Kun tulen kaupasta kotiin, saatan edelleen havahtua siihen, että voin oikeasti laittaa jauhelihapakettini jääkaappiin maitopurkin viereen. Se on aika hienoa.

Seuraan Facebookissa salaa naisten ryhmistä, miten usein muut siivoavat tai vaihtavat lakanat. Alkuun imuroin joka päivä, sitten ymmärsin, että kerran viikossa riittää.

”Jos nyt siivoojana kohtaisin rapussa jonkun nukkumassa, kysyisin häneltä, kuinka hän voi.”

Jos se on minusta kiinni, asun tässä yksiössä loppuikäni. Näen ikkunoista peltoa ja metsää, kerrostalomme pienen pihan. Palkallani aion hankkia uuden sängyn.

Asunnottomana en tiennyt, mitä tekisin huomenna tai missä vaihtaisin seuraavan kerran vaatteet. En tuntenut olevani edes ihminen. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että olen yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin. Presidentti ja rapajuoppokin ovat täällä samalla viivalla.

Haluaisin vielä joskus käydä kesken jääneen lukion loppuun. Juuri nyt minkään ei kuitenkaan tarvitse muuttua. On ihan käsittämättömän hienoa, että voin sateella tulla kotiin.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2018.

Heips!

En tiedä, mistä olisi hyvä aloittaa, mutta aloitan vaikka ajasta, kun päihteet olivat vielä osa elämääsi ja olit asunnoton. Sitä kun joutui seuraamaan lapsen näkökulmasta, niin eihän siinä mitään kivaa ja kaunista kirjoitettavaa ole.

Painavin asia, mikä on jäänyt mieleen niistä ajoista, on suuri häpeä. Monet kaverini tiesivät, kenen äiti olet, kun liikuit kaupungilla muiden juoppojen joukossa. Sain kuulla usein, missä kunnossa olet, ja jokainen kerta oli raskaampi. Huoli oli todella suuri koko ajan. Mietin, milloin tapahtuu jotain peruuttamatonta.

Lopussa en enää uskonut, että pääsisit siitä kaikesta eroon, mutta teit sen. Kun menimme tutustumaan kuntoutukseen, en uskonut yhtään, että raitistuminen tapahtuisi. Hoidon jälkeen meni todella pitkään ennen kuin melkein päivittäinen epäilys retkahtamisesta jäi pois. Tänä päivänä usko sinun raittiina pysymiseesi on jo suuri. Enää en mieti, oletkohan retkahtanut.

Sinun pitäisi muistaa olla todella ylpeä itsestäsi ja muistaa, kuinka vaikean tien olet käynyt läpi. Olet tehnyt suuren työn itsesi kanssa. Nykyään sinulla on oikeita ystäviä ja rakastavia läheisiä ympärilläsi.

Olen sinusta ylpeä ja haluan kiittää siitä, että nyt elämässäni on äiti ja tyttärelläni mummi.

Jenna