Musiikintekijä Edu Kettuselle, 64, tärkeintä on olla vapaa. Nuorena aikuisena vapaus tarkoitti irtautumista yhteiskunnasta, myöhemmällä iällä riittää vähempikin. ”En halua suorittaa elämää vaan nauttia siitä”, hän sanoo.
Hyrskähdyksiä ja hulmahduksia. Sellaisia Edu Kettunen, 64, tuntee, kun olo on vapaa ja onnellinen.
Sellainen hetki oli lapsena isovanhempien mökillä Muurlassa, kun suunnilleen viisivuotias Edu ja kaksi vuotta vanhempi Pia-sisko saivat ensimmäistä kertaa jäädä kahdestaan päiväksi kesämökille. Isovanhemmat lähtivät leipomoonsa töihin.
”Heräsin saunakamarissa ja avasin oven. Tuuli tempaisi sen kädestäni. Katsoin järvelle, ja se välkehti mielettömän hienosti auringonpaisteessa. Mulla tuli olo, että voi vitsi, vapaus! Se oli semmoinen onnen hyrskähdys.”
Edu unelmoi jo lapsena, että hänellä olisi oma ”ranchi”. Kahdeksanvuotiaana hän askarteli pahvista ranchinsa pienoismallin. Siinä oli kaksikerroksinen talo, iso aidattu piha, muutama hevonen ja Range Rover -maasturiauto.
”Unelma omasta ranchista oli siitä lähtien paljon merkittävämpi kuin esimerkiksi se asia, että minusta tulisi suositun bändin soittaja.”
Suosittuun bändiin Edu kuitenkin päätyi. Jotenkin vain kävi niin, että 18-vuotiaana Edu kiersi Suomea Broadcast-yhtyeen kitaristina, perkussionistina ja taustalaulajana. Oli kirkuvia tyttöjä, isoja väkijoukkoja ja listahittejä. Yhtye osallistui Lontoossa Euroopan laajuiseen bändikilpailuun ja voitti sen.
Maailmanvalloitus jäi kesken.
Edua se ei haitannut.
”Ennen lavalle kipuamista ajattelin aina, että perutaan koko show.”
”En nauttinut keikoilla soittamisesta yhtään pätkää. Oli jotenkin tosi kiusallista olla niin kuin rokkikukko. Hävetti. Ennen lavalle kipuamista ajattelin aina, että perutaan koko show.”
26-vuotiaana toteutui se paljon suurempi unelma, kun Edu muutti Vantaalta Perniöön, Varsinais-Suomeen.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/edu_auton_ratissa.jpg?itok=YbUMkmSm)
Edu pakkasi sikinsokin olevan muuttokuormansa siskonmiehen vanhaan pakettiautoon. Auton ohjaamossa istuivat myös Edun tanskandogginarttu Pertti-täti ja kissa Diego Aureliaano Carlos Armando Maradona de Buendia.
Perniön rintamamiestalossa oli kaksi kerrosta kuten Edun unelmien ranchissa lapsena, mutta pihalla ei ollut hevosia eikä maasturia. Oli ulkohuussi, kantovedet ja vanha naistenpyörä. Mutta Edun sisällä kupli.
”Maaseudulle muuttaminen ei ollut mikään seikkailu. Sielu vain sanoi, että näin täytyy tehdä.”
”Sekin oli onnenhetki ja hyrskähdys. Maaseudulle muuttaminen ei ollut mikään seikkailu. Sielu vain sanoi, että näin täytyy tehdä.”
Hyrskähdyksessä oli ripaus haikeuttakin. Edusta oli tullut isä kaksi vuotta aiemmin. Joonathan-poika jäi Helsinkiin äitinsä luokse.
Poika, joka ei lennä
Edu on suurimman hittinsä mukaisesti lentäjän poika. Isä lensi reittilentoja eri puolille Eurooppaa. Aika usein Edu istui lentokoneessa pienellä klaffituolilla lentokapteenin takana. Kaiveli nenäänsä, myhäili ja katsoi maisemia.
Nykyään Edu on lentäjän poika, joka ei uskalla astua lentokoneeseen.
Kun Edu oli parikymppinen, hän oli lentokoneessa matkalla Amsterdamista Yhdysvaltoihin. Pian lähdön jälkeen koneen siipimoottori räjähti.
Perheensä kanssa reissussa ollut Edu näki isän ilmeestä, että tilanne on paha. Kuukautta aiemmin samanlainen lentokone oli samasta syystä, samalta lentokentältä lähdettyään, pudonnut maahan.
Nyt kone onnistui laskeutumaan hallitusti, ja matka jatkui toisella koneella. Pelko jäi silti.
”Se on sääli, koska diggailen lentokoneista ja lentämisestä.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/edu_laiturilla.jpg?itok=2zQXDs7P)
Tappio ei kuitenkaan ole kovin iso, koska Edu ei kaipaa paikkoihin, joihin pääsisi vain lentäen.
Hän ei ylipäätään kaipaa paikkoihin.
Joskus oli aika, jolloin Edu ehdottomasti halusi paikkoihin. Saksaan, Ranskaan, Espanjaan, minne lie joille ja suistoalueille, joilla voi nähdä villihevosia.
Ennen kaikkea Edu halusi pois jostain: holhousyhteiskunnasta, normeista ja odotuksista.
Piutpaut suorittamiselle
Ajatus kaikesta irtautumisesta oli villi.
”Halusin vapautta ja irti yhteiskunnasta, mutta se oli mahdotonta.”
Kolmisen vuotta reissattuaan Kettuset suunnittelivat pysähtyvänsä toviksi Ranskaan. Heillä oli sinne oleskelulupakin. Edu aikoi perustaa firman, joka tekisi biisejä.
Perheen oli kuitenkin pakko palata Suomeen, koska Edu sai 70 000 markan veromätkyt, jotka pääsivät yllättämään. Lisäksi työskentely ulkomailla ei onnistunutkaan niin helposti kuin hän oli ajatellut.
Pelkillä tekijänoikeuskorvauksilla ei velkoja maksettaisi, vaikka Edu sai korvauksia Lentäjän pojasta, Kone älä hyydy -kappaleesta ja muista hiteistään ja esimerkiksi Kim Lönnholmille tekemästään Minä olen muistanut -kappaleesta.
Kun Edu perheineen palasi Suomeen, häntä harmitti, että veneessä asuminen piti lopettaa.
”Yhä edelleenkin kaikkein kodikkain näky maailmassa on se, kun on talvi, vene on vesillä ja siellä palaa valo sisällä.”
”Yhä edelleenkin kaikkein kodikkain näky maailmassa on se, kun on talvi, vene on vesillä ja siellä palaa valo sisällä. Huh, mulla nousee nytkin melkein karvat pystyyn, kun ajattelen sitä”, Edu sanoo ja sipaisee käsivarttaan.
Lehdissä kirjoitettiin, että Edu Kettunen epäonnistui ja tunsi itsensä luuseriksi, kun joutui palaamaan Suomeen. Ei Edu niin ajattele.
”Meidän koko ajatus oli se, että lähdetään, mennään vaan jonnekin. Ei meillä ollut mitään suorittamisen tarvetta”, Edu sanoo.
”En minä halua suorittaa elämää vaan nauttia siitä. Mielestäni siinä ei ole mitään järkeä, että tappelisin hampaat irvessä ja eläisin elämää, jota en halua elää, jotta saavuttaisin lopulta jonkin palkinnon.”
Millaista oli asua veneessä yli kolme vuotta? Miltä Edusta tuntui palata Suomeen pitkän venereissun jälkeen? Mikä on hänen mielestään nyt suurinta vapautta? Miltä Edusta tuntui lapsena, kun vanhemmat ilmoittivat eroavansa? Mitä oppiainetta hän inhosi erityisen paljon koko kouluajan? Millainen isä Edu on ollut? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 9/25 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, voit kokeilla Digilehdet.fi-palvelua.
