Eeva-Liisa raivaa muistojen täyttämää kotiaan:

Espoolainen eläkeläinen Eeva-Liisa Soisalo, 67, on säilyttänyt muistonsa. Se on tehnyt kodista ahtaan.

Pahvilaatikot seisovat rivissä vierashuoneen lattialla. Rivitaloasunnon omistaja Eeva-Liisa Soisalo selaa vanhoja kirjepinoja ja yllättyy iloisesti.

"Täälläkö nämä äidin lähettämät kirjeet olivatkin", hän ­sanoo ja asettelee kirjenipun valokuvakansioiden päälle.

Eeva-Liisa on asunut nykyisessä kodissaan joulukuusta asti. Hän myi omakotitalonsa Kuopiossa ja palasi Espoon Lähde­rantaan, jossa aiemmin asui yli kolmekymmentä vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eeva-Liisalla on iso kirstu täynnä liinoja ja pitsilakanoita.

Muuton yhteydessä Eeva-Liisa luopui ylimääräisistä huonekaluista, koska ne eivät mahtuneet nykyiseen kotiin. Paljon jäi silti jäljelle, koska muutto piti hoitaa nopeasti.

Eeva-Liisa esittelee äidin ja isän häälahjaa, Arabian Rosita-astiastoa, venäläisistä sukujuurista kertovaa samovaaria ja teelaseja, pitsilakanoita, kangaspäällysteisiä konvehtirasioita ja kansakoulun oppikirjoja. Hän näyttää äidiltä perittyjä valo­kuvia ja postikortteja, kirjeitä teinivuosien kirjeenvaihtotoverilta Italiasta, kouluaikojen ystäväkirjoja, pelimanni-isän viulua ja nuotti­kansioita.

Ei niitä kaikkia voi säästää. Kuka enää käyttää kangasnenäliinapussia?

Äidin jäämistöstä löytyivät isän sappikivet.

Eeva-Liisa on alkanut lajitella tavaroita kolmeen ryhmään: pois, säästän, ehkä.

"Tavaroihin on ihmeellinen tunneside. Välillä olen jo viemässä jotain tavaraa roskiin, kun käännynkin takaisin ja päätän miettiä vielä."

Äidin ja isän häälahja, Arabian Rosita-astiasto, etsii uutta kotia.

Eeva-Liisan tavoite on kuitenkin selkeä. Hän tahtoo avaran ja viihtyisän kodin, sellaisen, missä on hyvä elää.

"Haluan, että täällä on vain tavaroita, joita oikeasti tarvitsen."

Eeva-Liisan äiti säästi kaiken niin kuin moni muukin pula-ajan ja sotavuodet elänyt suomalainen. Kun äiti kahdeksan vuotta sitten kuoli, Eeva-Liisa löysi hänen tavaroistaan muun muassa isänsä nastahampaan ja sappikivet.

"Silloin kyllä mietin, mitä ihmettä äiti on ajatellut."

"Välillä itken, sitten taas siivoan."

Eeva-Liisa on päättänyt, ettei hänen lastensa aikanaan tarvitse raivata ja lajitella monen sukupolven tavaroita. Tytär on luvannut ottaa vanhat lelut ja lastenkirjat. Historiasta kiinnostunut poika saa suvun vanhat asiakirjat. Toiselle, matkailusta kiinnostuneelle pojalleen Eeva-Liisa antaa isänsä ulkomaan kansanmusiikkimatkoihin liittyvät muistoesineet, valokuvat, kortit ja kartat.

Nuoruuden päiväkirjoja lukiessa Eeva-Liisa itki vähän.

 

Loput tavarat Eeva-Liisa myy tai lahjoittaa pois. Käyttökelvottomat menevät roskiin.

"Jokaisen jätesäkin jälkeen tunnen helpotusta", hän sanoo.

"Vanhojen tavaroiden läpikäynti on oman elämän läpikäymistä. Pidän tavaroita kädessä ja muistelen niihin liittyviä tapahtumia ja ihmisiä. Välillä itken, sitten taas jatkan siivoamista."

Erityisen koskettavaa Eeva-Liisasta on lukea kansakoulun ainekirjoitusvihkoja, lapsuusystävien kirjeitä ja kiiltokuvilla koristeltuja runovihkoja. Osa kouluaikaisista ystävistä on jo kuollut.

Kun Eeva-Liisa saa kodin raivaustyön päätökseen, hän alkaa purkaa muistojaan kirjeiksi. Suunnitelmissa on kirja ”tuon­ilmaisiin” eli ortodoksikirkkoon kuuluvan Eeva-Liisan kuol­leille sukulaisille ja ystäville.

minä olen raivannut muutama vuosi.

kaikkein helpoimmin lähtivät raskaat kalusteet, heikko selkä.

vaikeinta lelut. valokuvaan ennen luopumista.

  • ylös 24
  • alas 11
Sisältö jatkuu mainoksen alla