Marjo Takkinen-Seppälä, 62, pyöritti vuosia suurperheen arkea. Kun koti tyhjeni, hän muutti ensimmäistä kertaa yksin asumaan. ”Halusin selvittää, mitä teen, kun ei enää tarvitse kantaa vastuuta muista.”
”Tarvitsen suuremman irtioton. Tämä ajatus alkoi valloittaa ajatusmaailmaani pari vuotta sitten. Halusin selvittää, missä omat rajani loppuvat ja mistä puolisoni alkavat. Kuka minä oikeastaan olen? Mitä teen, kun ei enää tarvitse kantaa vastuuta muista?
23 vuoden aikana olin kantanut sairaalasta kotiin 13 pientä nyyttiä. Kahden tyttären jälkeen meille syntyi poika, sitten neljä tytärtä ja lopuksi kuusi poikaa.
Tyttäret ovat olleet kaukana kotoamme jo kaksikymmentä vuotta. Kun Helsingissä asunut tytär kertoi muuttavansa pienokaisensa kanssa Joensuuhun, tiesin heti, mitä tekisin. Joensuussa asuivat jo ennestään kolme muuta tytärtä ja yksi pojistani, ja sinne oli syntymässä kaksi uutta lastenlasta. Vuokrasin yksiön läheltä heitä. Asun nyt ensimmäistä kertaa elämässäni yksin ja ensimmäistä kertaa kerrostalossa.
”Kun ei ole satoja kilometrejä välimatkaa, olemme voineet elää lasten kanssa yhdessä ihan tavallista arkea.”
Olen nauttinut joka hetkestä, tuntenut aitoja onnen riipaisuja. Olen saanut viettää aikaa aikuisten lasteni kanssa rauhassa, olemme käyneet kaupungilla, marjastaneet, istuneet iltaa. Kun ei ole satoja kilometrejä välimatkaa, olemme voineet tavata muutenkin kuin lomilla ja juhlissa, elää yhdessä ihan tavallista arkea.
Videopuheluita miehen kanssa
Yksin pienessä asunnossa on ollut helpompi olla kuin yksin isossa talossa. Ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä pitäisi laittaa kuntoon, kun ei ole mitään kuntoon laitettavaa. Käyn kahtena päivänä viikossa töissä päiväkodissa. Neulon, luen ja nautin olostani.
Joka ilta soitamme mieheni kanssa videopuhelun. On tullut juteltua enemmän kuin silloin, kun asuimme samassa kodissa. Sitäkin olen oppinut arvostamaan. Ja kun katson puolisoa kauempaa, näen entistä selvemmin hänen hyvät puolensa.
Yksi parhaista asioista uudessa elämässä on se, että kaupungissa saan kulkea tuntemattomana. Piippolassa kaikki tietävät, että tuo on Takkisen Saimin ja Erkin tyttö, Seppälän Tuomon vaimo, ja sillä on 13 lasta.”
Millaista Marjon arki oli suurperheen äitinä? Miten hän pystyi kantamaan vastuuta 13 lapsen asioista? Miten Marjo pärjäsi, kun hänen piti ryhtyä hoitamaan myös omia vanhempiaan? Millaisia ennakkoluuloja hän kohtasi lapsimäärän takia? Millaista elämää Marjo eli lestadiolaisena? Miksi hän lopulta päätti jättää yhteisön? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 2/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi -palvelua.
Marjo Takkinen-Seppälä
62-vuotias lähihoitaja asuu Joensuussa, mutta vakituisempi koti on Pohjois-Pohjanmaalla Siikalatvalla. Marjon perheeseen kuuluvat puoliso Tuomo, 13 aikuista lasta ja 11 lastenlasta. ”Vähän aikaa sitten lapsuuden ystäväni lähetti minulle kuvan koulutoverikirjasta, joita 1970-luvulla täytettiin innolla. Yhdessä kysymyksessä tiedusteltiin: ’Miksi haluat tulla isona?’ Olin 10-vuotiaana vastannut: lastenhoitajaksi. Nyt voin todeta, että tuo toive on toteutunut sataprosenttisesti.”
