Isä Simeon, 59, on munkki Valamon luostarissa Heinävedellä ja kahden lapsen isä. Hän rakastaa elokuvia ja kirjallisuutta, mutta saa suurinta iloa jumalanpalveluksista.
Isä Simeon, 59, on munkki Valamon luostarissa Heinävedellä ja kahden lapsen isä. Hän rakastaa elokuvia ja kirjallisuutta, mutta saa suurinta iloa jumalanpalveluksista.

Isä Simeon kävi Valamossa jo pikkupoikana. Teatterityön ja kahden avioeron jälkeen hänestä tuli munkki, jolle vaikeinta on kuuliaisuus. 
 

"Kaikkien elämässä on kaaria, jotka hahmottaa vasta jälkikäteen. Näen oman elämäni jaksot selkeinä. En ole koskaan pelännyt muutosta.

Me munkit puhumme elämästä luostarissa ja elämästä maailmassa. Elämäni maailmassa oli hieno ja antoi paljon. Silti tuntuu, että kaikki valmisti minua munkiksi tänne.

Kastenimeni on Timo Mertanen. Synnyin vuonna 1956 Varkaudessa, mikä on varmasti vaikuttanut siihen, että olen täällä nyt.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Valamo kuului lapsuuteni kesiin, koska mökkimme oli sen lähellä. Kävimme Valamossa joka viikko. Luostari tuntui kotoisalta. Munkit tarjosivat karkkeja samalla, kun siunasivat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Liekö kuvassa ennakointia: Valamossakin kellonsoitto on kuulunut töihini. Tässä olen lapsuudenkodin pihalla neljävuotiaana."
"Liekö kuvassa ennakointia: Valamossakin kellonsoitto on kuulunut töihini. Tässä olen lapsuudenkodin pihalla neljävuotiaana."

PERIN VANHEMMILTANI RAKKAUDEN kirjallisuuteen. Kirjat peittivät kotimme seiniä, ja viihdyin koulumatkalla kirjastossa. En silti ollut kirjanörtti, satuin vain rakastamaan kirjoja. Lapsena luin perinteisiä satuja, teininä innostuin agenttiseikkailuista ja myöhemmin vakavammasta kaunokirjallisuudesta.

Minua kiehtoi myös avaruus. 13-vuotiaana kuuntelin putkiradiosta, kun ihminen laskeutui kuuhun.

Äitini oli opettaja ja isäni luterilainen pappi. Kristilliset arvot ja armon sanoma olivat kotonani esillä.

Vanhempani saivat viisi lasta. Vain kuusi vuotta vanhempi siskoni ja minä olemme elossa: välissämme syntyneet lapset kuolivat jo vauvoina. Äidilläni ja lapsilla oli eri veriryhmä, eikä veriryhmäimmunisaatiota osattu vielä silloin hoitaa.

Lasten menetyksen vuoksi kuolemasta puhuttiin kotonani. Se tuntui minusta jo varhain luonnolliselta osalta elämää.

Menetys loi lapsuudenkotini ilmapiiriin vakavuutta, mutta myös huumori oli vahvaa. Tunnistan molemmat piirteet itsessäni.

Siskoni muistaa vanhempamme ankarina. Minusta he olivat sallivia ja avarakatseisia. Ehkä minua kuopuksena lellittiin.

Kun innostun jostain, uppoudun siihen kokonaan.

ELOKUVAT MUUTTIVAT ELÄMÄNI. Innostuin niistä nuorena ja katsoin kaiken, mitä televisiosta tuli. Ahmin myös elokuvakirjallisuutta. 

Elokuvat tarjosivat värisyttäviä elämyksiä. Robert Altmanin, Luis Buñuelin ja Robert Bressonin elokuvat lähentelivät uskonnollisia kokemuksia. Ingmar Bergmanin Hiljaisuus kolahti. Se oli erilainen kuin mikään aiemmin näkemäni. Olin haltioitunut: elokuvia voi tehdä näinkin! 

Olen monomaanikko. Kun innostun jostakin, uppoudun siihen kokonaan.

Harkitsin elokuva-alalle hakeutumista. Myöhemmin olen ajatellut, etten pyrkinyt Taideteolliseen korkeakouluun vain koska pelkäsin, etten pääse sisään.

Sen sijaan työskentelin elokuvasihteerinä Varkaudessa. Järjestin elokuviin liittyvää toimintaa kuten elokuvakerhon ja koulutustapahtumia. Työn ohessa opettelin äänittäjäksi ja opin elokuvista paljon.

Myöhemmin työskentelin firmassa, joka valmisti mainos- ja opetusvideoita. Siellä kaikki kunnianhimoni alalle kuihtui. Videoiden teko oli puurtamista, jossa ei ollut mitään hohtoa.

Parikymppisenä aloin käydä Valamossa itsekseni.

OTIN ETÄISYYTTÄ USKONTOON teininä. Päätin, ettei Jumalaa ole tai ettei hänellä ole väliä.

Se oli papin pojan kapinaa. Vieraannuin kirkosta ja kuuluin siihen vain kunnioituksesta isääni kohtaan. Arvostan luterilaista kirkkoa, mutta se ei vedonnut minuun.

Parikymppisenä aloin käydä Valamossa itsekseni. Lainasin isäni autoa tai tulin kanavia pitkin veneellä.

Ensin minua veti Valamoon elämäntapa. Se oli yksinkertaista ja olennaiseen keskittyvää. Nyt siitä puhuttaisiin downshiftauksena.

Myöhemmin ymmärsin, että uskonto on Valamon elämän perusta. Täällä ei mikään toimi ilman sitä. Elämäntapakin on vain uskon seuraus.

Aloin ahmia kirjallisuutta ortodoksisuudesta. Lukemani tuntui tutulta: kuin aina ajattelemani olisi puettu sanoiksi.

"Nuoret elokuvantekijät kuvaustauolla. Mukana myös näyttelijä ja kuvaaja."
"Nuoret elokuvantekijät kuvaustauolla. Mukana myös näyttelijä ja kuvaaja."

MUNKIT HUOMASIVAT UTELIAISUUTENI ja kutsuivat minut talkoolaiseksi. Opin paljon ja osallistuin jumalanpalveluksiin. Rukous tuli elämääni. Mieleni pehmeni: myönsin Jumalan olemassaolon.

Uskoa tai varmuutta Jumalan olemassaolosta on vaikea pukea sanoiksi. Kyse on pikemminkin vahvasta kokemuksesta.

Me ortodoksit emme puhu uskoon tulosta vaan kirkkoon kasvamisesta. Se voi viedä vuosia.

Vuonna 1981 liityin ortodoksiseen kirkkoon täällä Valamossa. Vanhempani iloitsivat. Heistä tärkeintä oli, että olin taas löytänyt Jumalan.

Elämä oli boheemia ja kaljaa kului.

MIETIN MUNKIKSI TULOA. Asuin Valomossa pitkiä jaksoja, välillä kuukausiakin. Minua houkutteli mahdollisuus elää Jumalan läsnäolon kokemuksessa.

Uskoin lukemani ja näkemäni perusteella, että munkin elämä voi olla hyvää, mutta en ollut siihen vielä valmis. Vaikka luostarissa on veljestö, siellä on viime kädessä yksin. Olin nuori ja tarvitsin ihmisiä. Minua kiinnostivat maailma ja naiset.

Kun mietin elämäni suuntaa, Jyväskylän kaupunginteatterista soitettiin. Oli vuosi 1985, kun menin sinne äänimestariksi ja viivyin kaikkiaan yhdeksän vuotta. Se oli hienoa aikaa niin työssä kuin yksityiselämässä. Menin naimisiin näyttelijän kanssa, ja olimme henkeen ja vereen teatterilaisia. Suhteemme oli onnellinen.

Elämä oli boheemia ja kaljaa kului. Mielikuvat taiteilijaelämästä ovat silti hillittömämpiä kuin todellisuus.

Taide on parhaimmillaan hengellistä.

TEATTERI JA USKONTO eivät ole vastakohtia, vaikka moni niin luulee. Taide on parhaimmillaan hengellistä. Sekin tavoittelee kokemusta, jota ei voi ilmaista sanoin. Parhaat teokset teatterissa nostavat vilunväreet yhä pintaan. 

Meidän tekijöiden välillä vallitsi sanaton yhteys. Kun esirippu nousi, olin oman suorituskykyni ääri­rajoilla. Siitä sai mielettömän adrenaliiniryöpyn. Se oli kuin huumetta, jota ilman ei voinut elää. Kaipasin sitä vielä kauan teatterin jätettyäni.

Teatterivuosina kävin jumalanpalveluksissa. Yhtenä sunnuntaina huomasin nauttivani niistä enemmän kuin mistään muusta maailmassa: koin syvää rauhaa ja vahvan yhteyden Jumalaan.

Kaksi päivää myöhemmin umpeutui Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian hakuaika. Hain ja pääsin sisään. Elämäni sai uuden suunnan vuonna 1994.

OLIN ERONNUT ENSIMMÄISESTÄ vaimostani. Opiskellessa tapasin toisen vaimoni, joka on taidekasvattaja. Muutimme töiden vuoksi Helsinkiin.

Olin gradua vaille valmis maisteri, kun aloin opettaa uskontoa kouluissa taloudellisista syistä. Suvussamme on opettajia neljässä polvessa, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä työtä itselleni. 

Työ sujui kuitenkin hyvin. Sain oppilaat innostumaan ja koin tutun nosteen. Puhuin lapsille ja nuorille kuin aikuisille. Kohtelin heitä samanlaisella kunnioituksella. Opettajan identiteetistä tuli iso osa minua.

Toisesta erosta toipuminen vei vuosia.

KAKSI LASTANI SYNTYIVÄT, kun olin lähes neljänkymmenen. Isäksi tulo on elämäni upeimpia asioita. En osannut edes kuvitella isyyden tuomaa muutosta.

Elämän painopiste muuttui kokonaan. Elimme perhekeskeistä elämää.

Pienten lasten vanhemmuus oli kuitenkin raskasta aikaa parisuhteelle. Avioliittomme päättyi eroon 2000-luvun alussa. Se oli minulle kova paikka, sillä olin kuvitellut liittomme kestävän kaiken. Erosta toipuminen vei vuosia.

Pysyimme kuitenkin lasteni äidin kanssa ystävinä. Suhde lapsiin säilyi tiiviinä, ja tapasimme toisiamme paljon.

"Lasten saaminen ja heidän kanssaan eläminen on ollut elämän suurimpia kokemuksia. Yhteys jatkuu, vaikka olenkin luostarissa. Tässä kuvassa olemme kaikki kolme vuosia sitten."
"Lasten saaminen ja heidän kanssaan eläminen on ollut elämän suurimpia kokemuksia. Yhteys jatkuu, vaikka olenkin luostarissa. Tässä kuvassa olemme kaikki kolme vuosia sitten."

ERON JÄLKEEN ELIN pientä elämää. Uskonnon merkitys korostui. Työskentelin Helsingin ortodoksisen seurakunnan tiedottajana ja myöhemmin uskonnollisen tv-asema TV7:n pää-äänittäjänä.

Vapaa-aikani kului kirkossa ja jumalanpalveluksissa. Seurustelin pariin kertaan, mutta sydämessäni tiesin päätyväni munkiksi Valamoon. Vanha kaipaus siihen heräsi voimakkaana.

Toisaalta tahdoin asua lasteni lähellä. Kun heidän äitinsä sai loistavan työn kotiseudultaan Kajaanista, lapsetkin muuttivat sinne. Kaikki muuttui: tunsin jääneeni Helsinkiin yksin.

Se oli surullista. Olen rakastanut Helsinkiä paljon, sen kauneutta ja säpinää. Tuolloin elämänvaihe siellä päättyi.

Lasteni äidin kannustus oli tärkeää.

AJATUS VALAMOSTA VAHVISTUI. Jälkikäteen näen johdatuksen tielläni: kaikki tuki munkiksi tuloani.

Lasteni äidin kannustus oli tärkeää. Hänestä olisin Valamossa parempi isä kuin Helsingissä. Hän tiesi, että munkin elämä tekisi minut onnelliseksi, ja se heijastuisi lapsiinkin. Olisin myös lähempänä lapsia.

Pelkäsin, että lapseni häpeäisivät munkiksi ryhtyvää isää. Sen sijaan he suhtautuivat asiaan hienosti. Heistä minulla on vain ”erikoinen ammatti”.

Lapseni viihtyvät Valamossa ja käyvät täällä kerran kuussa. Luostari on kaikille avoin. Kesällä he tulevat moneksi viikoksi, asuvat luostarin vierasmajassa ja osallistuvat välillä talkootöihin. Kesällä käymme lasteni kanssa myös siskoni luona Norjassa. Välini häneen ovat olleet aina läheiset.

En ole tyrkyttänyt uskoa lapsilleni. He ovat saaneet ortodoksisen kasteen ja käyvät jumalanpalveluksissa, jos haluavat.

Tyttäreni ilmoittautui oma-aloitteisesti rippikoulua muistuttavalle kesäleirille Valamoon ensi kesänä. Tulin siitä iloiseksi.

Täällä Valamossa olen kotona.

JÄMÄHTÄMISTÄ OLEN VÄLTTÄNYT. Vuodenajoistakin pidän eniten keväästä ja syksystä, koska muutos liittyy niihin olennaisesti.

En ole voinut kuvitella tekeväni vuosikymmeniä samaa asiaa. Joku kutsuu sitä levottomuudeksi, toinen etsinnäksi.

Olen kaivannut halki elämäni, ja Valamossa kaipaus on kadonnut. Täällä olen kotona. Elämä on rikasta.

Tulin Valamoon maaliskuussa 2013, ja veljestön sääntöjen mukaan elin kokelaana ennen lopullista munkin vihkimystä. Kokelaana olin veli Timoteus. Tänä keväänä munkiksi vihkimisen yhteydessä nimekseni tuli isä Simeon. Uusi nimi on uuden elämän merkki.

Munkki sitoutuu elämään köyhyydessä, kuuliaisuudessa ja naimattomuudessa. Munkin vihkimyksessä koin varmuutta. Tuntuu kuin koko elämäni olisi johdattanut minua tähän.

Ei luostariin voi paeta, sillä eletty elämä seuraa mukana.

KUULIAISUUS ON MINULLE lupauksista vaikein. Se merkitsee kuuliaisuutta luostarin johtajaa ja vanhempia munkkeja kohtaan, mutta heijastaa myös kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan.

Olen kasvanut itsenäiseksi ja tottunut pitämään pääni. Siitä luopuminen on kovaa. On vaikea myöntää, etten aina tiedä parhaiten.

Nuorempana pelkäsin yksinäisyyttä, mutta nyt osaan elää itsekseni. Ei luostariin voi paeta, sillä eletty elämä seuraa mukana. 

Luostariin tuloon täytyy olla myönteinen syy. Minulla se oli mahdollisuus keskittyä hengelliseen elämään. Täällä on Jumalan kanssa käsi kädessä koko ajan. 

Jumalanpalveluksia on päivittäin kolme tuntia. Olen aina rakastanut niitä, ja nyt saan niistä tarvitsemani adrenaliiniryöpyn.

Olen yökukkuja ja käytän paljon Facebookia.

MAALLISISSA TÖISSÄ KYLLÄSTYIN aina, kun opin jonkin asian. Kiinnostus katosi. Munkiksi tulossa on kyse ihmisenä kasvamisesta, eikä sen suhteen voi koskaan olla valmis. Täällä kohtaa oman pienuutensa vahvasti.

Munkin elämässäni on piirteitä maallikon elämästä. Olen luostarin pääopas ja tiedottaja. Tapaan paljon turisteja ja ihmisiä maailmasta ja välillä käyn Helsingissä kokouksissa. Nautin ihmisten kanssa olemisesta.

Vaikeinta täällä ovat varhaiset herätykset: nousen kello 5.20. Olen yökukkuja enkä malta mennä ajoissa nukkumaan. Ilta on munkin ainoa oma hetki.

Luostariin tullessa toin tänne kirjani, ja suuret suosikkini kuten Fjodor Dostojevski ja William Faulkner pitävät minut hereillä. Olen myös alkanut kirjoittaa fiktiivisiä kertomuksia. Kenties kirjoitan jonakin päivänä romaanin.

Käytän myös paljon Facebookia ja teen sivuillani mielikuvaa munkeista arkisemmaksi. Kirjoitan luostarin kissasta, elokuvista tai säästä. Monilla on munkeista mystinen kuva: ajatellaan, että emme ole tavallisia ihmisiä, mutta emme me ole sen pyhempiä.

Viime vuonna jaoin kuvan Valamon munkeista huoltoaseman pihalla. Seisoimme ”Kahvitauko. Mainio syy munkitella” -mainoksen edessä. Siitä tuli hitti sosiaalisessa mediassa.

En voi väittää, etteikö kuolema pelottaisi.

SEURAAVAKSI MUUTAN PUUARKUSSA lahden toiselle puolelle luostarin hautausmaalle.

Ortodoksimunkkina uskon ikuiseen elämään. En silti voi väittää, etteikö kuolema pelottaisi. Se on suuri tuntematon. Raamatussa on vertauskuvia taivaasta ja helvetistä, mutta emme tiedä, mitä ne ovat.

Ihmisessä on vahva halu elää. Munkin askeesi tarkoittaa yksinkertaista elämää mutta ei elämänhalun kuolettamista. Me ortodoksit vaalimme elämäniloa.

Kielteisyys ei ole hyväksi kenellekään. Elämä on suuri lahja, ja mystikoiden lailla rakastan sitä."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.

Serkun kirje isä Simeonille

Lempiserkkuni,

kun ajattelen sinua luostarissa arvokkaana munkkina, en voi olla tuntematta ylpeyttä.  Serkusparvemme nuorin ja pahankurisin, tai ainakin lapsellisin, elää nyt aivan toisenlaista, upeaa elämää. Iloitsen siitä rauhallisesta miljööstä, jonka keskeltä olet itsesi löytänyt.

Vietimme lapsuuden ja nuoruuden kesät Varistaipaleen mökillä, sinä rakennellen polttopuista laivoja, minä ja ”pikkutytöt” lomaillen rakkausromaanien äärellä. Saarnasit kaloille nenäliinasta leikatut liperit kaulassa.

Ne kesät menivät liian nopeasti, ja tiemme erosivat pitkäksi aikaa. Perustin perheen ja muutin Helsinkiin. Sinä kävit koulua Varkaudessa.

Eräänä päivänä ilmaannuit ovellemme kassi kädessä ja sanoit meneväsi töihin Mainostelkkarille. Asuit meillä puoli vuotta ja solmimme ystävyyssuhteen, joka jatkuu yhä. Puhuimme illat pitkät elokuvista, kirjoista ja elämän ilmiöistä, vaikka ikäero ja olosuhteet olisivat voineet olla este ystävyydelle. Kun päätitkin jatkaa opiske-
luasi Varkaudessa, meille jäi haikea olo.

Olen iloinen, että viime kesän luostarissa käymiseni syvensi ystävyyttämme entisestään.

Tuula-serkku

Sisältö jatkuu mainoksen alla