Jakaisitko kotisi sovussa sokeritoukan tai hämähäkin kanssa? – Moni jakaa

Valitettavasti tämä on tositarina. Olen nyppinyt elävältä kärpäseltä siivet.

Puolustaudun sillä, että se tapahtui kauan sitten, 1960-luvulla. Olin alle kouluikäinen ja halusin kärpäsen lemmikiksi.

En muista, miten olin saanut kärpäsen kiinni. Sen muistan, että isoveli kimmastui. Tapa se heti, tuo on rääkkäämistä, hän huusi minulle.

Loukkaannuin, mutta tein työtä käskettyä. Kärpästen tappaminen oli tuttua hommaa. Isä joskus kannustikin siihen maksamalla pennin per kärpänen. Pennillä sai kyläkaupasta nallekarkin.

”Kärpänen sai nimen Keijo. Se tuli aina paikalle kun söin, ja jätin aina lautasen reunalle nökön ruokaa muutamaksi tunniksi, kun olin syönyt.”

Tämä seuraavakin on tositarina. Kertoja on aikuinen ihminen 2020-luvulta:

Jaoin saman huonekärpäsen kanssa kämppääni kuukauden ajan. Se sai nimen Keijo. Keijo tuli aina paikalle kun söin, ja jätin aina lautasen reunalle nökön ruokaa muutamaksi tunniksi, kun olin syönyt. Lähtiessäni viikonlopuksi pois jätin altaan pohjalle hitusen vettä. Oli suuri suru, kun yksi päivä Keijo ei tullutkaan ovella vastaan. Tuntuu vähän hölmöltä puhua ötököistä näin, mutta kiinnyn niihin nopeasti, koska ne ovat loppujen lopuksi harmittomia pieniä olentoja, jotka haluavat elää yhtä lailla kuin minä.

Muisto kärpäsestä ja nallekarkeista on omani, mutta muisto Keijo-kärpäsestä on peräisin Pauliina Raution johtaman tutkimushankkeen aineistosta. Pauliina kertoo sen minulle kotonaan Oulussa kahvipöydän ääressä ja on niin innostunut kertomastaan, ettei lakkaa hymyilemästä.

Pauliina yrittää tulla toimeen myös turkiskuoriaisten kanssa, jotka ovat asettuneet kodin kahteen vaatekaappiin ja syövät vaatteisiin reikiä. ”Siirsin kuoriaiskaappeihin talli- ja remonttivaatteet. Niissä reiät eivät haittaa.”

Pauliinan titteli on biodiversiteettikasvatuksen professori. Parhaillaan hän vetää Oulun yliopistossa Homings-hanketta, jossa työryhmä kerää juuri tällaisia tarinoita. Ne ovat kertomuksia siitä, keiden toisen lajin edustajien kanssa jaamme kotimme – halusimme tai emme – ja miten me näihin toisiin lajeihin suhtaudumme.

”Ihmiset ovat keksineet mitä erilaisimpia tapoja, joilla he ratkaisevat yhteentörmäyksiä muiden lajien kanssa”, Pauliina sanoo.

Pauliinalla on kotonaan myös rescue-undulaatteja. Ne lentelevät huoneistossa vapaina. Pauliina ei halua sulkea häkkiin lintuja, jotka luonnossa saattaisivat lentää satoja kilometrejä päivässä.

Kerääminen on vasta alussa, mutta Pauliina on huomannut jo ensimmäisistä 300 tarinasta, että aihe on ihmisille tärkeä. Kertomukset ovat tarkkoja ja monivaiheisia. Usein kertojat nivovat niihin opetuksen, jonka ovat kohtaamisesta saaneet.

”On ihmeellistä, että he muistavat tapaukset vuosien ja vuosikymmenien jälkeen!”

Niin kuin minä muistan kärpäsen, jolta vein siivet 56 vuotta sitten.

Millaisia tarinoita ihmiset ovat lähettäneet rinnakkaiselostaan kodin yllätysvieraiden kanssa? Miten hämähäkkikammoinen oppi sietämään olohuoneeseen asettunutta hämähäkkiä? Suhtautuvatko miehet eläimiin karskimmin kuin naiset? Mitä eläimiä Pauliina Rautio itse ei halua kotiinsa? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 20/2025. Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.