Piia Anttonen perusti turvapaikan maatilaeläimille: ”Tuulispää on loppuelämän koti eläimille, joita kukaan muu ei huoli”

Konsti tuoksuu hyvältä. Naudalta. Lapsuudelta.

Juuri siltä kuin vasikat silloin karsinoissaan.

Konsti on kylläkin härkä ja painaa tonnin, mutta vieläkin se joskus yrittää imeä emonsa Vipan utareita. Nyt Konsti kävelee aidan viereen ja tarjoaa minulle jyhkeän takapuolensa kyhnytettäväksi. Seison pitkään aidan takana ja kyhnytän.

Muistelen niitä lapsuuteni vasikoita, suurisilmäisiä hontelokoipia. Kun työnsin käteni karsinaan, ne nappasivat sen rannetta myöten lämpimään suuhunsa ja alkoivat imeä.

Minua nauratti. En osannut ihmetellä, miksi ne eivät olleet emojensa luona imemässä maitoa. Olin lapsi itsekin.

Silloin elettiin 1960-lukua, ja meidän navetassamme Pohjois-Karjalassa ammui puolenkymmentä lehmää ja vaihteleva määrä sonnimulleja. Se oli pienimuotoista mutta selkeää tilanpitoa. Eläimiä kasvatettiin, koska ne tuottivat maitoa, munia ja lihaa. Siis ihmisille ruokaa.

Nyt olen 59-vuotias ja elämäni ensimmäistä kertaa maatilalla, jonka eläinten ei odoteta tuottavan yhtään mitään.

Konsti ja Vippa-emo ovat asuneet Tuulispäässä kuusi vuotta.

Miksi eläimet ovat olemassa?

Konstin koti on eläinsuojelukeskus Tuulispää Somerolla.

Kun Konsti muutti tänne Vippa-emonsa kanssa kesällä 2017, se oli kymmenen päivän ikäinen rääpäle. Sen kotitilan omistaja oli uupunut, ja karja oli määrä lopettaa. Omistaja kuitenkin sääli tiineenä ollutta Vippaa ja vei sen metsään piiloon teuraskuljetukselta.

Sääli pelasti. Tuulispäässä sattui olemaan tilaa lehmälle ja vasikalle.

Kymmenisen vuotta aiemmin, kesällä 2006, nummelalainen Piia Anttonen oli ostanut täältä Somerolta talon sekä kaksi ja puoli hehtaaria savista maata. Hänen tarkoituksenaan ei ollut perustaa eläinten turvakotia. Hän oli harrastanut ratsastusta lapsesta saakka ja halusi paikan, jonne mahtuisi oma hevonen.

”Lähinnä ajattelin, että ostan hevosen ja jotain muita eläimiä ja pidän niitä niin kauan kuin ne elävät”, Piia kertoo.

Maalle muuton jälkeen Piialla ei vain ollut moneen vuoteen varaa hevoseen. Talolainasta selvitäkseen hän teki töitä öisin Postin varhaisjakelussa ja päivisin myyjänä, sitten henkilökohtaisena avustajana. Sen verran rankkaa se oli, että Piia alkoi olla valmis myymään pois koko roskan.

Archie-ravuri viettää leppoisia eläkepäiviä.

Sitten tuli Jimi. Sen iäkkäät omistajat halusivat luopua ruunasta, ja Piia päätti ostaa.

Sen jälkeen kaikki vain tapahtui.

Piia kuuli kesäkanoista, joille omistajalla ei ollut paikkaa syksyn tullen. Ne päätyivät Piialle.

Sitten hän kuuli suomenvuohi Aprillista, joka oli syntynyt aprillipäivänä 2011 ja jonka oikutteluun omistaja oli kyllästynyt helmikuuhun 2012 mennessä. Sekin muutti Piian luo. Koska Aprilli oli kaikkien yllätykseksi tiineenä tullessaan, kohta Piialla oli myös pikkukili Anselmi.

”Mietin, onko esimerkiksi hevonen olemassa siksi, että sitä vedellään ohjaksista ja se menee, minne ihminen käskee. Ajatus alkoi tuntua niin pahalta, että lopetin ratsastamisen kokonaan.”

Katraansa myötä Piia alkoi tutustua eläinoikeusajatteluun ja miettiä suhdettaan eläimiin. Mitä varten eläimet ovat olemassa?

”Mietin, onko esimerkiksi hevonen olemassa siksi, että sitä vedellään ohjaksista ja se menee, minne ihminen käskee. Ajatus alkoi tuntua niin pahalta, että lopetin ratsastamisen kokonaan.”

Yhtenä iltana Piia osui nettisivuille, joilla kerrottiin maatilaeläinten turvakodista Kanadassa. Piialle kirkastui, mitä hän tällä itsestään laajenevalla maatilallaan haluaa tehdä.

Siitä tulisi Tuulispää. Loppuelämän koti maatilan eläimille, joita kukaan muu ei huoli.

Millaisia tarinoita on eläimillä, jotka Tuulispäähän ovat päätyneet asumaan? Millaisia tarinoita on  tuottajilla, joilta eläimet on otettu pois eläinsuojelusyistä? Miten paikalliset tuotantotilat ovat ottaneet Tuulispään vastaan? Mikä on vaikein kysymys eläinoikeustyössä? Mikä oikeastaan erottaa ihmisen eläimestä? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä  3/2024. Tilaajana voit lukea artikkelin myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.