Kuvat
Juha Salminen
Laulaja Liisa Tavista tuntuu nyt hyvältä kuulostella, miltä vanhat laulut tänä päivänä tuntuvat. ”Nostalgisuus ei tarkoita pysähtymistä. Se voi olla myös puhdistavaa.”
Laulaja Liisa Tavista tuntuu nyt hyvältä kuulostella, miltä vanhat laulut tänä päivänä tuntuvat. ”Nostalgisuus ei tarkoita pysähtymistä. Se voi olla myös puhdistavaa.”

Liisa Tavi lauloi, kunnes 18 vuotta sitten lakkasi laulamasta. Nyt hän on valmis palaamaan lauluihin ja muistoihin, niihin kipeisiinkin. ”Lapset olivat lähimpinä todistamassa, että nyt äidillä taitaa mennä liian lujaa.”

Tiedän paikan armahan,
rauhallisen ihanan,
joss' on olo onnekas,
elo tyyni, suojakas.

Liisa Tavi, 64, istuu vuokraamansa rivitalokodin olohuoneessa Joensuussa ja laulaa vanhaa lastenlaulua. Se liittyy muistoon, jossa hän on viiden tai kuuden vanha. Leikkikaverit olivat lähteneet kouluun, ja Liisa keinui pitkät päivät yksinään lapsuuskotinsa pihalla. Keinuessaan hän lauloi peräjälkeen jokaisen laulun, jonka osasi. Pitkät letit kopsahtelivat selkään.

Silloin ja siitä eteenpäin Liisa lauloi. 1970-luvulla lastenlaulut vaihtuivat poliittisiin lauluihin, 1980- ja 1990-luvulla muuten vain kantaa ottaviin ja ihmisyyttä puolustaviin, sellaisiin kuin Elämälle kiitos ja Jäähyväiset aseille.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Vielä vähän aikaa sitten sanoin, että vanhoja lauluja en lähde kaivelemaan.”

Liisa lauloi, ääni helisi, kunnes uuden vuosituhannen alkupuolella hän lakkasi laulamasta. Siitä on nyt 18 vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Vielä vähän aikaa sitten sanoin ihan absoluuttisesti, että vanhoja lauluja en lähde kaivelemaan. Ne herättävät niin voimakkaita tunnemuistoja, ovat vähän sellaista elämänkertaa”, Liisa kertoo.

Niissä lauluissa on kaikki. Nuoren Liisan rauhanmarssit, suosiota osoittava yleisö ja lapsiperheen vilinä. Vähän myöhemmin kipeä ero, työttömyys ja mielenterveyden järkkyminen.

Läheskään kaikkiin muistoihin Liisa ei ole ollut valmis palaamaan.

”Sitten kuitenkin palasin. Tapahtumista oli varmaan kulunut sopivasti aikaa.”

Levyraati teki julkkiksen

”RAUHA, YSTÄVYYS, SOLIDAARISUUS!”

”Itämeri, rauhan meri!”

”Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa!”

1970-luvulla Liisa asui Joensuussa ja oli poliittisesti valveutunut, niin kuin iso osa nuorisosta siihen aikaan oli. Hän kuului Sosialistiseen nuorisoliittoon ja seisoi työväenlauluja laulavan Kalikka-ryhmän joukoissa.

”Lauloimme syvällä rintaäänellä, mutta marxismi-leninismi jäi opiskelematta”, Liisa sanoo ja hymähtää.

”Menin mukaan sydämellä tietämättä asioista sen tarkemmin.”

Kotona ei puhuttu politiikasta. Liisalla ei ollut aavistustakaan, mitä puoluetta äiti tai isä äänestivät.

”Minulle he marmattivat, että aina olet menossa. Heille oli kova paikka, että minulta jäivät siinä osallistuessa koulut käymättä.”

Paluu laulujen pariin pitkän tauon jälkeen ei onnistunut noin vain. ”Oli siihen iso kynnys. Olen ottanut Skypen kautta laulutunteja tamperelaiselta Arla Salolta.”
Paluu laulujen pariin pitkän tauon jälkeen ei onnistunut noin vain. ”Oli siihen iso kynnys. Olen ottanut Skypen kautta laulutunteja tamperelaiselta Arla Salolta.”

Oli se kova paikka Liisallekin, vaikka ei hän sitä silloin myöntänyt. Kavereista tuli ylioppilaita ja korkeakouluopiskelijoita. Liisa jäi joensuulaiseen musiikkikauppaan töihin.

Laulajaksi hänet kumminkin tiedettiin. Vuonna 1976 vasemmistolaisen laululiikkeen suuri nimi Agit Prop -kvartetti pyysi häntä riveihinsä. 20-vuotias Liisa muutti Helsinkiin ja huomasi kohta istuvansa lentokoneessa matkalla keikalle Santiago de Cubaan.

Agit Propin pestin jälkeen Liisa välitti keikkoja vasemmistolaisen Ohjelmakeskuksen leivissä, sitten keikkaili yksin kitaran kanssa, kunnes vuonna 1979 kaikki muuttui taas.

Punk-mies Pelle Miljoona antoi Liisan sävellettäväksi ja laulettavaksi tekstinsä Lasta ei saa tukuttaa. Sovituksen teki kitaristi Pekka Tegelman, jonka kanssa Liisa seurusteli. Television Levyraadissa kappale sai yhtä vaille täydet pisteet.

Siihen aikaan Jaakko Jahnukaisen luotsaamaa Levyraatia katsoivat kaikki. Ensimmäiset haastattelupyynnöt lehdistä tulivat ohjelman lähetystä seuraavana aamuna. Liisasta oli tullut julkkis.

Ero kuin kuolema

Elämälle kiitos.
Sain siltä paljon,
kun sain siltä naurun,
sen vierelle itkun.

23-vuotiaan Liisa Tavin ääni kuulostaa äänitteellä siltä kuin enkeli laulaisi. 64-vuotiasta Liisa Tavia hymyilyttää.

”Siinä laulaa rakastunut tyttö. Ei hän kauhean paljon vielä elämästä ymmärrä.”

Senkin laulun sovituksesta vastasi Pekka Tegelman. Ensimmäinen yhteinen levy ilmestyi 1970-luvun lopulla, kaksi yhteistä lasta syntyivät 1980-luvulla.

Kun avioliitto päättyi eroon vuonna 1990, Liisasta tuntui kuolemalta.

”Ei ero yllätyksenä tullut, mutta tunneside ja riippuvuus olivat syviä. Yhteisiä hyviä muistoja oli paljon, ja tarvitsin Pekan ammattitaitoa. Hän osasi kaikkea sitä, mitä minä en osannut.”

Eron jälkeen Liisalla oli kaksi pientä lasta huollettavanaan ja töitä vain satunnaisesti. Omien vanhempien apu oli niin tarpeen, että Liisa muutti Helsingistä takaisin Joensuuhun heidän lähelleen.

Siellä kaksisuuntainen mielialahäiriö alkoi oirehtia ensimmäisen kerran. Nyt jälkeenpäin Liisa ajattelee, että avioero vauhditti mielen epätasapainoa.

Ensin Liisan tilasta huolestuivat läheiset. Luultavasti. Liisa ei muista kunnolla.

”Sairauteen liittyy, ettei asioita muista tarkkaan jälkeenpäin. Varmaan käyttäydyin hajanaisesti, niin kuin kaksisuuntainen ihminen käyttäytyy. En ollut läsnä todellisuuden kanssa.”

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuuluvat maanisen yliaktiiviset jaksot, tasaiset kaudet ja masennus. Jotkut käyttävät maniavaiheessa holtittomasti rahaa tai ottavat muuten vain harkitsemattomia riskejä. Liisalla mania oli ennen kaikkea hätää, joka vyöryi yli kaikkien äyräiden. Hän teki töitä huolen ja stressin synnyttämällä vimmalla, ja juuri huolta ja stressiä kaksisuuntaisen ihmisen pitäisi välttää.

”Tarkkailen edelleen joka hetki, onko kaikki hyvin. Vaatteita ostaessani mietin, tarvitsenko niitä oikeasti vai meneekö tämä taas överiksi.”

Sillä kertaa vauhti päättyi vasta sairaalahoidossa. Niin se on päättynyt monta kertaa myöhemminkin.

Sairaala pakottaa pysähtymään, kun ei itse pysty.

”Syviä masennusjaksoja minulle on tullut harvoin, mutta huoli jatkuu jossain määrin silloinkin, kun olen kunnossa”, Liisa kertoo.

”Tarkkailen edelleen joka hetki, onko kaikki hyvin. Vaatteita ostaessani mietin, tarvitsenko niitä oikeasti vai meneekö tämä taas överiksi. Sitä pelkää koko ajan, milloin se iskee taas.”

Sairaalan jälkeen syyllisyys

Kun ihminen on hoidossa psykiatrisessa sairaalassa, hän enimmäkseen on.

Sen jälkeen hän on vähän lisää.

Niin Liisa vastaa kysymykseen, mitä sairaalahoidossa tapahtuu.

Lääkitys siellä hoidetaan kohdalleen, totta kai. On säännöllinen ruokarytmi ja valmiit ruuat. Voi kutoa, askarrella ja kuunnella musiikkia. Välillä voi käydä ulkona kävelemässä tai paistaa makkaraa oman osaston kanssa.

”Ei se mitään kauheaa ole, ainakaan minun kokemukseni mukaan. Rankimmalta sairaalassa tuntuu se, kun näkee, millaisia vaivoja muilla on.”

Sairaalajakson jälkeen on vaikeaa palata arkeen, Liisa ajattelee. Sairaalan ulkopuolella odottaa elämä samanlaisena, millaiseksi se manian alkaessa jäi. Vain laskujen pino on kasvanut.

Pahinta on silti syyllisyys.

Vastassa on laskujen lisäksi hajanaisia muistikuvia siitä, mitä kaikkea on taas tullut sairauden kourissa tehtyä.

Mitä oikein menin sanomaan läheisilleni? Äksyilin ja syytin heitä, kun en taaskaan osannut myöntää, että itse olen avun tarpeessa.

En riitä, en selviä

Liisa ja lapset muuttivat 1990-luvulta alkaen monta kertaa. He lähtivät aina sinne, mistä äidille löytyi töitä tai mikä oli parasta lasten koulunkäynnin kannalta: Helsingistä Joensuuhun, Joensuusta Tampereelle, Tampereelta takaisin Helsinkiin.

Liisa levytti lastenmusiikkia, lauloi taustoja kollegoiden levyillä, esitti teatterimusiikkia, näytteli ja vei kouluihin suomalaista lyriikkaa esittelevän konsertin.

Pari uutta levyäkin valmistui. Ensimmäinen myi huonosti, toinen ei juuri yhtään.

Sairausjaksoja tuli.

”Kun minä en muista. Useita niitä oli.”

 

Sairaalajaksojen jälkeen pahinta oli syyllisyys. Mitä olen taas mennyt sanomaan läheisilleni? ”Olen kiitollinen, että meillä on tyttäreni kanssa sellaiset välit, että hän uskaltaa nyt sanoa suoraan.”
Sairaalajaksojen jälkeen pahinta oli syyllisyys. Mitä olen taas mennyt sanomaan läheisilleni? ”Olen kiitollinen, että meillä on tyttäreni kanssa sellaiset välit, että hän uskaltaa nyt sanoa suoraan.”

Parhaiten Liisa muistaa ajat Helsingissä vuosituhannen alussa, jolloin hän oli yksinhuoltajana loputtoman stressaantunut toimeentulosta.

En riitä, en tule toimeen, en selviä – on pakko selvitä. Niistä ajatuksista vauhti aina lähti kiihtymään.

”Lapset ovat olleet lähimpinä todistamassa, että nyt äidillä taitaa mennä liian lujaa.”

Se on jälkeenpäin tuntunut kaikkein pahimmalta.

Usein nuorempi lapsista joutui selviämään tilanteista yksin, koska esikoinen oli jo maailmalla. Alaikäinen tytär maanitteli äitinsä sairaalaan ja löi vastaanottotiskillä nyrkkiä pöytään, kun siellä ei tahdottu uskoa, että äiti tarvitsee apua. Niin tytär on kertonut.

”Muistan vain, että hän on lähtenyt viemään minua ja jäänyt kanssani tiskille.”

Äiti ja tytär ovat puhuneet tapahtumista monta kertaa nyt, kun tytär on aikuinen. Parhaat keskustelut he ovat käyneet juuri täällä Liisan nykyisessä Joensuun kodissa, pitkän ruokapöydän ääressä.

”Olen sopivan lääkityksen ja terapian ansiosta voinut pitkään hyvin. Siksi pystyn ottamaan tyttäreni luukutuksen nyt vastaan. Sen olen hänelle velkaa.”

Liisa on kysellyt, mitä silloin oikein tapahtui. Tytär on kertonut ja antanut tunteiden ryöpytä.

”Olen sopivan lääkityksen ja terapian ansiosta voinut pitkään hyvin. Siksi pystyn ottamaan hänen luukutuksensa vastaan. Olen hirveän kiitollinen, että meillä on sellaiset välit, että hän pystyy sanomaan minulle suoraan”, Liisa kertoo.

”Sen minä olen sille lapselle velkaa.”

Tuolloin 2000-luvun alussa Liisa lopetti keikkailun, koska keikkoja ei enää tullut. Hän kehitti itselleen työllistämistöitä, muun muassa ohjasi äänirentoutusryhmiä Vuosaaren asukastaloissa ja veti monikulttuuristen lasten iltapäiväkerhoa.

”Tein työtä siellä, missä ei ollut julkisuutta eikä aplodeja, ja se tuntui yllättävän hyvältä. Tulot vain jäivät niin minimiin, etten tullut toimeen. Sanoin soskussa, että ei tästä tule yhtään mitään, ja niin sain avustusta.”

Vuonna 2008 Liisalle myönnettiin sen lisäksi taiteilijaeläke. Silloin molemmat lapset olivat jo lähteneet omaan elämään.

Liisa palasi Joensuuhun.

Mitä te minusta ajattelette?

Hyvä, stressitön päivä Joensuussa sujuu näin:

Aamiaiseksi mukillinen kahvia ja vähän rahkaa tai puuroa ja marjoja. Sitten pyyhe ja uimapuku kassiin ja kello kahdeksan bussilla Virkistysuimala Vesikkoon. Vesijuoksua yhdeksästä kymmeneen. Kahtakymmentä vaille yhdentoista bussilla takaisin kotiin.

”Jossain vaiheessa yritin lähteä liikkeelle jo seitsemän bussilla, mutta se oli liian aikaisin. Kun pääsin kotiin, olin ihan viisi nolla.”

Hyvänä päivänä Liisa ei nukahda heti kotiin palattuaan vaan valmistaa itselleen lounaan, vähintään lämmittää kaupan pinaattikeittoa.

Sen jälkeen on jo iltapäivä ja laulutreenien aika. Liisa käynnistää tallenteen, jolla pianoa soittaa hänen pitkäaikainen säestäjänsä Arto Piispanen. Sitten Liisa laulaa läpi kaikki 21 laulua, jotka hän esittää tulevissa konserteissaan.

Kyllä, konserteissa.

Kun vanhat laulut alkoivat houkutella puoleensa melkein kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, Liisa matkusti Tampereelle Arto Piispasen luo.

"Lähdin sillä mielellä, että kokeillaan, miltä laulut nyt tuntuvat. Se oli käsittämätön kohtaaminen. Arto muisti biisit ulkoa, ja minulta ne tulivat kuin takaraivosta. Laulut tuntuivat niin ajankohtaisiltakin. Tuli olo, että näistä tulee konsertti."

Tuli niistä. Konsertin nimi on Rakkaudesta elämään, lauluja nuoruudestani. Liisa uskaltaa odottaa niihin yleisöäkin. Hän arvaa, että kuulijat ovat nuoruutensa 1970- ja 1980-luvuilla eläneitä.

”Olen tavis eikä minussa ole mediaseksikkyyttä, mutta minulle on sanottu, että ihmiset haluavat kuulla ääntäni.”

Se tuntuu ihmeen hyvältä.

Keikoille palaaminen jännittää, ei Liisa sitä kiellä. Laulut kyllä sujuvat, mutta se muu. Ihmiset eivät tule konserttiin pelkästään kuuntelemaan musiikkia ja kaihoamaan nuoruuttaan, vaan he myös katsovat.

Ajattelevatko he, että onpas se lihonut? Ihmettelevätkö, että jopas sillä kädet tärisevät?

”Lääkkeet ovat sekä kerryttäneet painoa että saaneet kädet tärisemään. Se on hirveän kiusallista. Kädet vispaavat vielä enemmän, jos jännitän. Aion kertoa yleisölle suoraan, että tämmöinen vaiva minulla on eikä siitä tarvitse olla huolissaan.”

Senkin vaskisoitin!

Jossain vaiheessa hyvää päivää äiti soittaa Liisalle. Liisa tunnistaa soiton heti, sillä hän on liittänyt äidin numeroon oman soittoäänen.

”Puhumme kaksi kertaa päivässä. Seuran puutteessa hän soittaa, koska ikätovereita ei enää ole. Äiti on 94-vuotias.”

Tavallisen hyvään päivään kuuluvat myös kotityöt, ja on rentouttavaa selata netti-Hesaria tai Facebookia ja puhua pitkiä puheluita ystävien kanssa.

Erityisen hyväksi päivän tekee, kun pääsee puhumaan puhelimessa kuusivuotiaan pojanpojan kanssa. Hän on hirmuisen fiksu lapsi!

”Kerran hän suuttui isälleen ja sanoi, että senkin vaskisoitin. Kun isä ihmetteli sanavalintaa, poika selitti, ettei tahtonut sanoa, että senkin paska”, Liisa kertoo, ja äänessä vilahtaa nauru.

Puhelimessa Liisa sai tuostakin tapauksesta tietää. Pojanpoika asuu Tampereella, ja koronan takia he ovat tavanneet harvoin.

”Olen ajatellut, että olen sitten tämmöinen etäinen mummo. Mutta ihmehän hän on. Elämän ihme.”

”Kerran keikan jälkeen mietin, miten paljon aplodeja ihmisen pitää saada, että ne riittävät. Minulle tuli ahaa-elämys. Eivät ne riitä koskaan, jos alan määritellä itseäni aplodien tai julkisuuden kautta.”
”Kerran keikan jälkeen mietin, miten paljon aplodeja ihmisen pitää saada, että ne riittävät. Minulle tuli ahaa-elämys. Eivät ne riitä koskaan, jos alan määritellä itseäni aplodien tai julkisuuden kautta.”

Kun oppisi rakastamaan itseään

Liisa ei osaa olla huolissaan siitä, voisiko hänen sairautensa periytyä lapsille.

”Kun se on niin monesta kiinni, vaikka siitäkin, syökö oikein ja miten hyvin pitää huolta kehostaan. Siinä minulla on yhä oppimista. Ylipäänsä siinä, kuinka osaisin rakastaa itseäni.”

Liisa on selvittänyt itselleen, että kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ei ole yksittäistä syytä. Sairauden syntyyn vaikuttavat monet biologiset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät, jotka huonolla tuurilla alkavat aiheuttaa aivoissa kemiallisia muutoksia.

Sairaus on yleinenkin. Muusikkopiireistä ainakin Kristian Meurman ja Cheek ovat kertoneet kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään julkisuudessa.

Ennen kaikkea sairaus ei parane, niin Liisa on sen käsittänyt. Joskus hän on kapinoinut sitä tietoa vastaan.

Ongelmia tuli etenkin siihen aikaan, kun Liisa vielä käytti alkoholia. Se sai unohtamaan lääkkeiden syömisen ja nosti uhman, että minähän en lääkkeitä tarvitse. Jos lääkkeet jäävät syömättä, seuraa mania, maniasta pahimmillaan psykoosi.

”Kyllä minä sen hyväksyn, että tämä sairaus kulkee mukanani aina. Tiedän kuitenkin tapauksia, joissa se on helpottunut vanhuuden päiviä kohden. Ehkä niin tapahtuu.”

”Nyt olen ollut lukuisia vuosia ilman alkoholia. En voi lipsua siitä ollenkaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että voisi sitä varmaan puoli lasia kuoharia ottaa, mutta en ottanut”, Liisa kertoo.

”Ja kyllä minä sen hyväksyn, että tämä sairaus kulkee mukanani aina. Tiedän kuitenkin tapauksia, joissa sairaus on helpottunut vanhuuden päiviä kohden. Ehkä niin tapahtuu.”

Kävi miten kävi, Liisa on saanut sairauden niin hyvään tasapainoon, että se ei haittaa arkea. Sen ansiosta hän laulaa taas.

Vanhin tulevien konserttien lauluista on viiden vuosikymmenen takaa. Kun Liisa ensimmäistä kertaa esitti Seison torilla -kappaleen, paikka oli Joensuun kaupunginteatteri ja Liisa 14-vuotias. Hän seisoi isolla lavalla yksin, jännitti kauheasti mutta lauloi silti.

Mä aukiolla seison,
on sade sydämessäni.
Sen tiedän sydämessäni,
on poissa rakkaani.

"Kun yhtenä päivänä sitä tuossa olohuoneessa harjoittelin, minua alkoi itkettää niin, etten pystynyt jatkamaan. Olin palannut tasan 50 vuoden taakse 14-vuotiaaseen itseeni."

Musiikin muisti on mieletön. Se kertoo eletystä elämästä.

Haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä maaliskuussa 2021.

Liisa Tavi

65-vuotias laulaja ja lauluntekijä asuu taas nuoruutensa kotikaupungissa Joensuussa.

Liisa on ollut 18 vuotta pois esiintymislavoilta, mutta tänä syksynä hän on palannut konserttilavoille yhdessä pianisti Arto Piispasen ja basisti Ville Rauhalan kanssa.

Yksi Liisan 1980-luvun hittikappaleista oli Elämälle kiitos. Tänä päivänä se kertoo hänelle kiitollisuuden lisäksi luopumisesta ja nöyryydestä.

Erityisen kiitollinen Liisa on kahdesta lapsestaan ja 6-vuotiaasta lapsenlapsestaan.

Verkko

Ihana ääni Liisalla. Olipa ilo kuulla että hän laulaa jälleen.
Ja niin moni pystyy löytämään kosketuspintaa mielialaheittelyistäkin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla