Laulaja-lauluntekijä Anna Kokkonen, 33, asuu Helsingissä miehensä Jarkon kanssa. Anan tekee musiikin ohella opettajan sijaisuuksia. Hänestä tuntuu ihmeelliseltä kuulal omia laulujaan radiosta.
Laulaja-lauluntekijä Anna Kokkonen, 33, asuu Helsingissä miehensä Jarkon kanssa. Anan tekee musiikin ohella opettajan sijaisuuksia. Hänestä tuntuu ihmeelliseltä kuulal omia laulujaan radiosta.

Anna Kokkonen, 33, joutui pikkukoululaisesta tottumaan kiusaamiseen ja nimittelyyn venäläisyytensä vuoksi. Sitten elämän täytti musiikki.

"Suomalainen äitini alkoi odottaa minua opiskellessaan Leningradissa lääkäriksi. Samassa lääkiksessä opiskeli isäni, joka on kotoisin Krestcyn kaupungista Venäjältä.

Äiti synnytti minut Suomessa, mutta ensimmäisen elinvuoteni vietin Leningradissa. Siellä elimme boheemissa opiskelijamiljöössä, missä musiikki soi ja hoitajia riitti.

Isä puhui minulle venäjää, joten vauvasta saakka kasvoin kaksikieliseksi. Jo pikkulapsena opin nauttimaan runollisesta ja romanttisesta venäläisestä musiikista. Rakastin istua isän sylissä kuuntelemassa, kun hän luki minulle venäläisiä satuja ja runoja ja lauloi venäläisiä lastenlauluja vivahteikkaalla äänellään.

Seuraavana vuonna kaikki muuttui.

Kun vanhempani valmistuivat, muutimme Helsinkiin lähelle äitini vanhempia. Ukkini soitti viulua ja oli ikionnellinen, kun minulle, hänen lemmikilleen, hankittiin oma pieni viulu ja aloitin soittotunnit.

Soitin klassista viulua, mutta olin luonteeltani villi. Peppi Pitkätossu oli esikuvani. Halusin olla samanlainen kuin Peppi, rohkea ja peloton. Olinkin reipas ja puhelias, kun aloitin koulun.

Pienenä rakastin Peppi-peruukkia.
Pienenä rakastin Peppi-peruukkia.

Seuraavana vuonna kaikki muuttui. Lakkasin lähes kokonaan puhumasta.

Muut katsoivat minua kummissaan. Joku tiesi heti ryssä-sanan.

ENSIMMÄISELLÄ LUOKALLA olin innoissani. Tykkäsin mennä kouluun, ja minulla oli paljon kavereita.

Toisella luokalla sain päähänpiston, jota jouduin katumaan. Leikin koulukavereideni kanssa pihalla, juoksimme ja nauroimme. Päätin kertoa, että puhun toistakin kieltä, osaan venäjää.

Sanoin venäjäksi, että näin puhutaan venäjää.

Ajattelin, että se olisi muista lapsista jännittävää.

Kävikin päinvastoin. Muut katsoivat minua kummissaan, joku tiesi heti ryssä-sanan. Tieto siitä, että olen puoliksi venäläinen levisi koulussa, ja yhä useampi lähti nimittelyyn mukaan.

Olin ihmeissäni. Mitä oli tapahtunut? Mitä väärää siinä on, että puhuu venäjää?

Sen jälkeen en saanut enää kävellä koulun pihalla ilman, että joku nimitteli. Olin vihainen itselleni, että olin avannut suuni ja kertonut juuristani.

Muutuin iloisesta tytöstä hiljaiseksi. Lähes kaikki kaverini kaikkosivat.

En näyttänyt todellista luonnettani enää ulospäin.

KOTONA EN HIISKUNUT kiusaamisesta sillä en tahtonut pahoittaa isäni mieltä. Aloin elää omissa maailmoissani. Vaeltelin usein metsässä ja toivoin, että vastaan tulisi joku, joka tahtoisi olla kanssani. Joku, jolle olisin tärkeä.

Jäin ulkopuolelle luokkakavereideni tekemisistä. Olin yksin välitunnilla, ja kun muut menivät toistensa luokse koulun jälkeen, menin kotiin aina yksin. Sulkeuduin yhä enemmän omaan maailmaani.

Minulla oli viuluni. Kenenkään ikäiseni lempibiisi tuskin olisi ollutkaan Tsaikovskin viulukonsertto.

Sisälläni asuva Peppi ei kadonnut, mutta en näyttänyt todellista luonnettani enää ulospäin.

 

VENÄLÄINEN HUORA. Vitun ryssä. Yläasteella jouduin kuuntelemaan huutelua päivittäin: venäläinen huora ja vitun ryssä. Tunsin, että olin muiden silmissä arvoton. En silti koskaan yrittänyt olla muuta kuin mitä olen, jotta olisin hyväksytty.

Itkin vasta koulun vessassa tai omassa huoneessani, kun kukaan ei nähnyt.

Muistan, kuinka aamuisin luokkaan piti kulkea pitkin käytävää, jonka molemmin puolin istui rivi poikia. He tönivät ja nimittelivät, repivät vaatteitani ja reppuani.

Itkin vasta koulun vessassa tai kotona omassa huoneessani, kun kukaan ei nähnyt. Kysyin joskus peililtä ääneen, että mikä minussa on vikana. Mikä minusta teki niin erilaisen? Kaipasin valtavasti ystäviä.

Sain lieviä paniikkioireita, paha olo tuntui kipuna rinnassa, mutta en kertonut kiusaamisesta opettajille. Uskoin, että se olisi vain pahentanut tilannetta.

Joskus opettajat huomasivat nimittelyn ja vaativat kiusaajia pyytämään minulta anteeksi. Vain kerran niin tapahtui.

Olin 14-vuotiaana kesäleirillä. Siellä eräs poika ilmoitti inhoavansa venäläisiä. Tuttu juttu. Mutta kun poika kuuli minun olevan puoliksi venäläinen, hän pyysi sanojaan anteeksi.

Olin häkeltynyt. Minulta pyydettiin anteeksi! Sellaisiakin poikia siis oli olemassa.

Musiikissani sain vapaasti olla kaikkea mitä olin.

KIINNOSTUIN MUSIIKISTA yhä enemmän. Klassisen musiikin ja viulun ohella innostuin irlantilaisesta kansanmusiikista ja etnisistä sävellyksistä. Löysin myös melodisen rockin. Sankareitani olivat Jon Bon Jovi ja Steve Vai.

Halusin oppia laulamaan. Olin vain niin valtavan ujo, että minun piti harjoitella salaa. Kun menimme isän kanssa kauppaan, jäin autoon laulamaan.

Äitini soitti nuorena pianoa. Musiikki kuului perheeni jokaiseen päivään.
Äitini soitti nuorena pianoa. Musiikki kuului perheeni jokaiseen päivään.

Harjoittelin kitaransoittoa koulun musiikkitunneilta saamieni sointukaavojen mukaan. Pianoa olin opetellut soittamaan itsenäisesti jo pikkutyttönä. Pianolla syntyivät ensimmäiset omat sävelmäni. Olin haltioissani, kun löysin säveltämisen ihmeelliset mahdollisuudet.

Jos joku huutelikin perääni, päätin etten enää itke sen takia.

Musiikissani sain vapaasti olla kaikkea mitä olin. Aloin jo silloin rakentaa omaa sävelmaailmaa ja uppouduin siihen täysin.

Myös isäni soittaa kitaraa ja laulaa. Hän on tehnyt useita levyjä, ja olemme siskoni kanssa vierailleet muutamalla niistä.

Kun opin käyttämään isän kotistudiota, minua ei saanut sieltä pois, ja meidän piti sopia käyttövuorot.

Viulunsoitto jäi taka-alalle, kun pääsin Pop & Jazz Konservatorioon opiskelemaan sähkökitaran soittoa.

Kun olin soittanut koulun konsertissa kitaraa, eräs minua innokkaimmin nimitellyt oppilas alkoi puhua minulle kuin ihmiselle. Ilmeisesti soittotaitoni teki häneen vaikutuksen. Hän lakkasi kokonaan ryssittelemästä minua.

Nimittely alkoi muutenkin hiipua kahdeksannella luokalla. Jos joku huutelikin perääni, päätin etten enää itke sen takia. Kirjoitin niin päiväkirjaanikin.

En silti suostunut luopumaan herkkyydestäni. Vaikka olin joutunut kestämään seitsemän vuotta kiusaamista, en halunnut muuttua kovaksi.

Aloin avautua kuorestani, koska Jarkko hyväksyi minut sellaisena kuin olen.

PÄÄSIN MUSIIKKIFESTAREILLE Ankkarockiin ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana muusikkotytön kanssa, johon tutustuin musiikkileirillä. Olimme jo lähdössä festareilta kotiin, kun minulle tuli tunne, että meidän pitäisi jäädä istuskelemaan tien reunaan. Pian luoksemme tuli poikaporukka, ja pari poikaa pyysi meitä seurakseen jatkamaan matkaa juna-asemalle.

'Soitatteks te jotain?' kysyin pojilta.

Joukon suloisin, Jarkko, soitti kitaraa. Kiinnostuimme heti toisistamme. Oli kuin olisimme Jarkon kanssa jo tunteneet toisemme. Siitä päivästä alkaen olimme yhdessä.

Tietysti pelkäsin, että Jarkko saisi tietää kuinka outona koulukaverini minua pitivät. Kun lopulta uskalsin kysyä asiasta, Jarkko vastasi, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut ajattelevat.

Minulla oli poikaystävä! Aloin vähitellen avautua kuorestani, koska Jarkko hyväksyi minut sellaisena kuin olen.

Aloimme soittaa yhdessä tekemiämme biisejä. Meillä oli teini-iässä oma bändi, jossa käytimme taiteilijanimiä Angela ja Sebastian. Teimme muutaman keikankin.

Elämäni muuttui, kun 15-vuotiaana tapasin Jarkon.
Elämäni muuttui, kun 15-vuotiaana tapasin Jarkon.

MUSIIKKI VEI minua yhä enemmän. Kävin musiikkiopiston loppuun ja lukion jälkeen pääsin opiskelemaan musiikkitiedettä Helsingin yliopistoon. Sivuaineena opiskelin kasvatustieteitä ja Sibelius-Akatemiassa musiikkiteknologiaa. Olin mukana monissa bändeissä.

Otin poplaulun ja klassisen laulun yksityistunteja, mutta laulujen kirjoittaminen kiinnosti enemmän kuin musiikkiopintojen syventäminen. Yliopistosta valmistuttuani sain musiikin- ja luokanopettajan sijaisuuksia, ja samanaikaisesti aloin tehdä omaa musiikkia yhä tavoitteellisemmin.

Laulan idean talteen vaikka keskellä väkijoukkoa.

JARKON KANSSA OLEMME edelleen yhdessä, rakastuneina. Rakastamme myös luonnossa vaeltelua.

Kerran Jarkko näki metsäretkellään naisen, joka teki kiehtovan näköisiä harjoitusliikkeitä. Hän kysyi naiselta, mitä tämä oikein tekee. Nainen kertoi harjoittavansa Falun Gongia, Kiinassa kiellettyä, perinteisiin nojaavaa meditaatiota.

Kotiin palattuaan Jarkko kertoi näkemästään minulle. Innostuin niin, että halusin heti aloittaa meditaatioharjoitukset. Ne tasoittivatkin mieltäni ja kaikki paniikkiin viittaava hävisi vähitellen täysin.

Kuulin, että Kiinassa Falun Gongin harjoittajia vainotaan ja jopa kidutetaan. Halusin tehdä jotain heidän hyväkseen, ja aloin osallistua vapaaehtoiseen ihmisoikeustyöhön. 

Tein aiheesta tietysti laulun, joka sai nimekseen Kultainen maa. Vuosi sitten sain esittää kappaleen New Yorkissa ihmisoikeustapahtumassa. Se oli unohtumaton kokemus.

Idea lauluihini saattaa tupsahtaa mieleeni missä vain, esimerkiksi bussissa. Silloin otan kännykkäni esille ja laulan idean talteen vaikka keskellä väkijoukkoa.

Opettajana olen elementissäni. Huomaan heti, jos joku joutuu kiusatuksi.

NYT TYÖSKENTELEN OPETTAJANA alakoulussa aika ajoin. Minusta koulun tehtävä on opettaa lapsille sosiaalisia taitoja. Minä en niitä siellä oppinut. Vieläkään, erityisesti isommassa porukassa, en aina osaa lähteä luontevasti keskusteluun vaan jättäydyn tarkkailijaksi.

Opettajana olen kuitenkin elementissäni. Nautin olla lasten kanssa ja huomaan heti, jos joku joutuu kiusatuksi.

En ole katkera enkä odota, enkä kiusaajani pyytäisivät minulta anteeksi. Kiusaamista ei saa sallia, mutta opetan lapsille, että asiaa voi tarkastella myös kiusaajan näkökulmasta. Joku voi ilkeyksiä huutelemalla yrittää viedä huomion pois epävarmuudestaan.

Se, että lapsena jouduin viihtymään pitkiä aikoja yksin, on tavallaan opettanut minua pitkäjänteiseksi. Siitä piirteestä ei ole ainakaan haittaa, kun levyjä tuotetaan.

Kouluaikaiset kokemukset ovat vahvistaneet omaehtoisuuttani. Olen yhä Peppi. Olen ylpeä siitä, että minusta kasvoi rohkea lauluntekijä, joka tekee aitoa, omanlaistaan musiikkia ilman kompromisseja."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2016.

Vierailija

Muusikko Anna Kokkonen: "Selvisin koulukiusaamisesta musiikin avulla"

Olipa koskettava tarina. Olen ihastunut radiossa paljon soineeseen lahjakkaan Annan musiikkiin. Se on todella kaunista ja sillä on sanoma. Kun tämän jutun lukee ymmärtää vielä paremmin Toisenlaiset sydämet-kappaleen tarinan. On hienoa, että on muusikoita, jotka musiikillaan tekevät ihmisoikeustyötä, niin kuin Anna Kultainen maa-kappaleellaan.
Lue kommentti
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”
”Jokaisella on yksi äiti, joka on antanut elämän.”

Vaikka äidin kuolemasta olisi 20 vuotta, hänet voi muistaa vieläkin lähes joka päivä. Mailis Kouhi ei olisi uskonut, kuinka paljon tulee äitiään ikävoimään.

Äidit vanhenevat ja järjellä tietää, että joskus he kuolevat. Mutta surulla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä, sanoo Mailis Kouhi.

”Kuvittelin, ettei äidin kuolema ole minulle vaikea asia. Äiti oli jo itsekin sanonut, että pääsisipä pois. Sitten surinkin kamalasti ja suren yhä!”

”Minun äitini. Olin hänen ainoa lapsensa.”

Seitsemän vuoden ajan Mailis oli käynyt äitinsä luona sairaalassa joka päivä.

”Syötin äitiä, laitoin lusikan varovasti suuhun. Kesällä vein hänet pyörätuolilla ulos.”

Usein Mailikselle tulee vieläkin mieleen, mitä jämpti äiti nyt sanoisi tai ajattelisi.

Jos hän voisi vielä kysyä, hänellä olisi äidilleen yksi kysymys.

”Jos voisin vielä kerran puhua äidille, kysyisin taas: kuka on minun isäni?”

Lue lisää Mailiksesta ja kahdesta muusta äitinsä menettäneestä Kodin Kuvalehden tähtiartikkelista tästä linkistä. Artikkeli on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehden numerossa 11/2018.