Laulaja-lauluntekijä Anna Kokkonen, 33, asuu Helsingissä miehensä Jarkon kanssa. Anan tekee musiikin ohella opettajan sijaisuuksia. Hänestä tuntuu ihmeelliseltä kuulal omia laulujaan radiosta.
Laulaja-lauluntekijä Anna Kokkonen, 33, asuu Helsingissä miehensä Jarkon kanssa. Anan tekee musiikin ohella opettajan sijaisuuksia. Hänestä tuntuu ihmeelliseltä kuulal omia laulujaan radiosta.

Anna Kokkonen, 33, joutui pikkukoululaisesta tottumaan kiusaamiseen ja nimittelyyn venäläisyytensä vuoksi. Sitten elämän täytti musiikki.

"Suomalainen äitini alkoi odottaa minua opiskellessaan Leningradissa lääkäriksi. Samassa lääkiksessä opiskeli isäni, joka on kotoisin Krestcyn kaupungista Venäjältä.

Äiti synnytti minut Suomessa, mutta ensimmäisen elinvuoteni vietin Leningradissa. Siellä elimme boheemissa opiskelijamiljöössä, missä musiikki soi ja hoitajia riitti.

Isä puhui minulle venäjää, joten vauvasta saakka kasvoin kaksikieliseksi. Jo pikkulapsena opin nauttimaan runollisesta ja romanttisesta venäläisestä musiikista. Rakastin istua isän sylissä kuuntelemassa, kun hän luki minulle venäläisiä satuja ja runoja ja lauloi venäläisiä lastenlauluja vivahteikkaalla äänellään.

Seuraavana vuonna kaikki muuttui.

Kun vanhempani valmistuivat, muutimme Helsinkiin lähelle äitini vanhempia. Ukkini soitti viulua ja oli ikionnellinen, kun minulle, hänen lemmikilleen, hankittiin oma pieni viulu ja aloitin soittotunnit.

Soitin klassista viulua, mutta olin luonteeltani villi. Peppi Pitkätossu oli esikuvani. Halusin olla samanlainen kuin Peppi, rohkea ja peloton. Olinkin reipas ja puhelias, kun aloitin koulun.

Pienenä rakastin Peppi-peruukkia.
Pienenä rakastin Peppi-peruukkia.

Seuraavana vuonna kaikki muuttui. Lakkasin lähes kokonaan puhumasta.

Muut katsoivat minua kummissaan. Joku tiesi heti ryssä-sanan.

ENSIMMÄISELLÄ LUOKALLA olin innoissani. Tykkäsin mennä kouluun, ja minulla oli paljon kavereita.

Toisella luokalla sain päähänpiston, jota jouduin katumaan. Leikin koulukavereideni kanssa pihalla, juoksimme ja nauroimme. Päätin kertoa, että puhun toistakin kieltä, osaan venäjää.

Sanoin venäjäksi, että näin puhutaan venäjää.

Ajattelin, että se olisi muista lapsista jännittävää.

Kävikin päinvastoin. Muut katsoivat minua kummissaan, joku tiesi heti ryssä-sanan. Tieto siitä, että olen puoliksi venäläinen levisi koulussa, ja yhä useampi lähti nimittelyyn mukaan.

Olin ihmeissäni. Mitä oli tapahtunut? Mitä väärää siinä on, että puhuu venäjää?

Sen jälkeen en saanut enää kävellä koulun pihalla ilman, että joku nimitteli. Olin vihainen itselleni, että olin avannut suuni ja kertonut juuristani.

Muutuin iloisesta tytöstä hiljaiseksi. Lähes kaikki kaverini kaikkosivat.

En näyttänyt todellista luonnettani enää ulospäin.

KOTONA EN HIISKUNUT kiusaamisesta sillä en tahtonut pahoittaa isäni mieltä. Aloin elää omissa maailmoissani. Vaeltelin usein metsässä ja toivoin, että vastaan tulisi joku, joka tahtoisi olla kanssani. Joku, jolle olisin tärkeä.

Jäin ulkopuolelle luokkakavereideni tekemisistä. Olin yksin välitunnilla, ja kun muut menivät toistensa luokse koulun jälkeen, menin kotiin aina yksin. Sulkeuduin yhä enemmän omaan maailmaani.

Minulla oli viuluni. Kenenkään ikäiseni lempibiisi tuskin olisi ollutkaan Tsaikovskin viulukonsertto.

Sisälläni asuva Peppi ei kadonnut, mutta en näyttänyt todellista luonnettani enää ulospäin.

 

VENÄLÄINEN HUORA. Vitun ryssä. Yläasteella jouduin kuuntelemaan huutelua päivittäin: venäläinen huora ja vitun ryssä. Tunsin, että olin muiden silmissä arvoton. En silti koskaan yrittänyt olla muuta kuin mitä olen, jotta olisin hyväksytty.

Itkin vasta koulun vessassa tai omassa huoneessani, kun kukaan ei nähnyt.

Muistan, kuinka aamuisin luokkaan piti kulkea pitkin käytävää, jonka molemmin puolin istui rivi poikia. He tönivät ja nimittelivät, repivät vaatteitani ja reppuani.

Itkin vasta koulun vessassa tai kotona omassa huoneessani, kun kukaan ei nähnyt. Kysyin joskus peililtä ääneen, että mikä minussa on vikana. Mikä minusta teki niin erilaisen? Kaipasin valtavasti ystäviä.

Sain lieviä paniikkioireita, paha olo tuntui kipuna rinnassa, mutta en kertonut kiusaamisesta opettajille. Uskoin, että se olisi vain pahentanut tilannetta.

Joskus opettajat huomasivat nimittelyn ja vaativat kiusaajia pyytämään minulta anteeksi. Vain kerran niin tapahtui.

Olin 14-vuotiaana kesäleirillä. Siellä eräs poika ilmoitti inhoavansa venäläisiä. Tuttu juttu. Mutta kun poika kuuli minun olevan puoliksi venäläinen, hän pyysi sanojaan anteeksi.

Olin häkeltynyt. Minulta pyydettiin anteeksi! Sellaisiakin poikia siis oli olemassa.

Musiikissani sain vapaasti olla kaikkea mitä olin.

KIINNOSTUIN MUSIIKISTA yhä enemmän. Klassisen musiikin ja viulun ohella innostuin irlantilaisesta kansanmusiikista ja etnisistä sävellyksistä. Löysin myös melodisen rockin. Sankareitani olivat Jon Bon Jovi ja Steve Vai.

Halusin oppia laulamaan. Olin vain niin valtavan ujo, että minun piti harjoitella salaa. Kun menimme isän kanssa kauppaan, jäin autoon laulamaan.

Äitini soitti nuorena pianoa. Musiikki kuului perheeni jokaiseen päivään.
Äitini soitti nuorena pianoa. Musiikki kuului perheeni jokaiseen päivään.

Harjoittelin kitaransoittoa koulun musiikkitunneilta saamieni sointukaavojen mukaan. Pianoa olin opetellut soittamaan itsenäisesti jo pikkutyttönä. Pianolla syntyivät ensimmäiset omat sävelmäni. Olin haltioissani, kun löysin säveltämisen ihmeelliset mahdollisuudet.

Jos joku huutelikin perääni, päätin etten enää itke sen takia.

Musiikissani sain vapaasti olla kaikkea mitä olin. Aloin jo silloin rakentaa omaa sävelmaailmaa ja uppouduin siihen täysin.

Myös isäni soittaa kitaraa ja laulaa. Hän on tehnyt useita levyjä, ja olemme siskoni kanssa vierailleet muutamalla niistä.

Kun opin käyttämään isän kotistudiota, minua ei saanut sieltä pois, ja meidän piti sopia käyttövuorot.

Viulunsoitto jäi taka-alalle, kun pääsin Pop & Jazz Konservatorioon opiskelemaan sähkökitaran soittoa.

Kun olin soittanut koulun konsertissa kitaraa, eräs minua innokkaimmin nimitellyt oppilas alkoi puhua minulle kuin ihmiselle. Ilmeisesti soittotaitoni teki häneen vaikutuksen. Hän lakkasi kokonaan ryssittelemästä minua.

Nimittely alkoi muutenkin hiipua kahdeksannella luokalla. Jos joku huutelikin perääni, päätin etten enää itke sen takia. Kirjoitin niin päiväkirjaanikin.

En silti suostunut luopumaan herkkyydestäni. Vaikka olin joutunut kestämään seitsemän vuotta kiusaamista, en halunnut muuttua kovaksi.

Aloin avautua kuorestani, koska Jarkko hyväksyi minut sellaisena kuin olen.

PÄÄSIN MUSIIKKIFESTAREILLE Ankkarockiin ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana muusikkotytön kanssa, johon tutustuin musiikkileirillä. Olimme jo lähdössä festareilta kotiin, kun minulle tuli tunne, että meidän pitäisi jäädä istuskelemaan tien reunaan. Pian luoksemme tuli poikaporukka, ja pari poikaa pyysi meitä seurakseen jatkamaan matkaa juna-asemalle.

'Soitatteks te jotain?' kysyin pojilta.

Joukon suloisin, Jarkko, soitti kitaraa. Kiinnostuimme heti toisistamme. Oli kuin olisimme Jarkon kanssa jo tunteneet toisemme. Siitä päivästä alkaen olimme yhdessä.

Tietysti pelkäsin, että Jarkko saisi tietää kuinka outona koulukaverini minua pitivät. Kun lopulta uskalsin kysyä asiasta, Jarkko vastasi, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut ajattelevat.

Minulla oli poikaystävä! Aloin vähitellen avautua kuorestani, koska Jarkko hyväksyi minut sellaisena kuin olen.

Aloimme soittaa yhdessä tekemiämme biisejä. Meillä oli teini-iässä oma bändi, jossa käytimme taiteilijanimiä Angela ja Sebastian. Teimme muutaman keikankin.

Elämäni muuttui, kun 15-vuotiaana tapasin Jarkon.
Elämäni muuttui, kun 15-vuotiaana tapasin Jarkon.

MUSIIKKI VEI minua yhä enemmän. Kävin musiikkiopiston loppuun ja lukion jälkeen pääsin opiskelemaan musiikkitiedettä Helsingin yliopistoon. Sivuaineena opiskelin kasvatustieteitä ja Sibelius-Akatemiassa musiikkiteknologiaa. Olin mukana monissa bändeissä.

Otin poplaulun ja klassisen laulun yksityistunteja, mutta laulujen kirjoittaminen kiinnosti enemmän kuin musiikkiopintojen syventäminen. Yliopistosta valmistuttuani sain musiikin- ja luokanopettajan sijaisuuksia, ja samanaikaisesti aloin tehdä omaa musiikkia yhä tavoitteellisemmin.

Laulan idean talteen vaikka keskellä väkijoukkoa.

JARKON KANSSA OLEMME edelleen yhdessä, rakastuneina. Rakastamme myös luonnossa vaeltelua.

Kerran Jarkko näki metsäretkellään naisen, joka teki kiehtovan näköisiä harjoitusliikkeitä. Hän kysyi naiselta, mitä tämä oikein tekee. Nainen kertoi harjoittavansa Falun Gongia, Kiinassa kiellettyä, perinteisiin nojaavaa meditaatiota.

Kotiin palattuaan Jarkko kertoi näkemästään minulle. Innostuin niin, että halusin heti aloittaa meditaatioharjoitukset. Ne tasoittivatkin mieltäni ja kaikki paniikkiin viittaava hävisi vähitellen täysin.

Kuulin, että Kiinassa Falun Gongin harjoittajia vainotaan ja jopa kidutetaan. Halusin tehdä jotain heidän hyväkseen, ja aloin osallistua vapaaehtoiseen ihmisoikeustyöhön. 

Tein aiheesta tietysti laulun, joka sai nimekseen Kultainen maa. Vuosi sitten sain esittää kappaleen New Yorkissa ihmisoikeustapahtumassa. Se oli unohtumaton kokemus.

Idea lauluihini saattaa tupsahtaa mieleeni missä vain, esimerkiksi bussissa. Silloin otan kännykkäni esille ja laulan idean talteen vaikka keskellä väkijoukkoa.

Opettajana olen elementissäni. Huomaan heti, jos joku joutuu kiusatuksi.

NYT TYÖSKENTELEN OPETTAJANA alakoulussa aika ajoin. Minusta koulun tehtävä on opettaa lapsille sosiaalisia taitoja. Minä en niitä siellä oppinut. Vieläkään, erityisesti isommassa porukassa, en aina osaa lähteä luontevasti keskusteluun vaan jättäydyn tarkkailijaksi.

Opettajana olen kuitenkin elementissäni. Nautin olla lasten kanssa ja huomaan heti, jos joku joutuu kiusatuksi.

En ole katkera enkä odota, enkä kiusaajani pyytäisivät minulta anteeksi. Kiusaamista ei saa sallia, mutta opetan lapsille, että asiaa voi tarkastella myös kiusaajan näkökulmasta. Joku voi ilkeyksiä huutelemalla yrittää viedä huomion pois epävarmuudestaan.

Se, että lapsena jouduin viihtymään pitkiä aikoja yksin, on tavallaan opettanut minua pitkäjänteiseksi. Siitä piirteestä ei ole ainakaan haittaa, kun levyjä tuotetaan.

Kouluaikaiset kokemukset ovat vahvistaneet omaehtoisuuttani. Olen yhä Peppi. Olen ylpeä siitä, että minusta kasvoi rohkea lauluntekijä, joka tekee aitoa, omanlaistaan musiikkia ilman kompromisseja."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2016.

Vierailija

Muusikko Anna Kokkonen: "Selvisin koulukiusaamisesta musiikin avulla"

Olipa koskettava tarina. Olen ihastunut radiossa paljon soineeseen lahjakkaan Annan musiikkiin. Se on todella kaunista ja sillä on sanoma. Kun tämän jutun lukee ymmärtää vielä paremmin Toisenlaiset sydämet-kappaleen tarinan. On hienoa, että on muusikoita, jotka musiikillaan tekevät ihmisoikeustyötä, niin kuin Anna Kultainen maa-kappaleellaan.
Lue kommentti
Jonas haluaa puhua sairaudestaan avoimesti, jotta voisi auttaa kohtalotovereitaan.
Jonas haluaa puhua sairaudestaan avoimesti, jotta voisi auttaa kohtalotovereitaan.

Jo lapsena Jonas Pieniniemen pää oli täynnä outoja ajatuksia. Vuosia myöhemmin Jonas sai tietää sairastavansa pakko-oireista häiriötä. Nyt 33-vuotias Jonas ei enää häpeä.

”Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin: Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin?

Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela: pyörii ja pyörii, eikä siitä voi päästää irti.

Yhdistelen asioita, jotka eivät oikeasti kuulu toisiinsa. Jos olen keittiössä ja ajattelen potkujen saamista, saatan yhdistää keittiön ja pahan olon. Sen jälkeen keittiö alkaa tuntua ahdistavalta paikalta.

Sairastan pakko-oireista häiriötä eli OCD:ta. Lyhenne tulee sanoista obsessive-compulsive disorder. Obsessive viittaa pakkoajatuksiin ja compulsive taas pakkotoimintoihin, joiden tarkoitus on helpottaa ahdistavia ajatuksia.

” Ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela.”

Usein ihmiset ajattelevat, että pakko-oireista kärsivä pesee jatkuvasti käsiään tai tarkistaa lukot kymmeneen kertaan. Mutta OCD ei ole vain sitä. Minulla ei ole juurikaan pakkotoimintoja, koska pystyn kontrolloimaan niitä. Sen sijaan pään sisällä on sekamelska.

Jo lapsena minua vaivasi jatkuvasti jonkinlainen turvattomuuden tunne. Päässäni oli hirveä määrä kysymyksiä, joihin äiti ja isä eivät oikein osanneet vastata.

Hankaliksi oireet muuttuivat yläasteella. Esimerkiksi ovesta piti astua tietyllä jalalla tai muuten tapahtuisi jotain pahaa. En kertonut oireista kenellekään. Ajattelin, että olen outo ja minussa on jotain vikaa.

”Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”

Sitten tuli syksy 2012. Pakkoajatuksia ja pelkotiloja oli lähes jatkuvasti. Myös aistini olivat kuin hätätilassa. Kun vein koiria ulos, tarkkailin jatkuvasti, mitä näin ja mitä kuulin. En saanut nukuttua, ja se näkyi töissä.

Yhtenä iltana kävelin tiellä ja vastaan ajoi rekka, jossa oli suuret ja kirkkaat valot. Mietin, olisiko siinä ratkaisu.

Tunne oli niin vahva, että menin psykiatrille.

Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”

Millaista on arki pakko-oireiden kanssa? Miten sairaus on vaikuttanut ihmissuhteisiin? Mikä Jonasta on auttanut eniten?

Lue Jonaksen koko tarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä sekä ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.
33-vuotias Jonas Pieninimi asuu vaimonsa Katin ja kahden koiran kanssa Vantaalla. Bostoninterrierit Wanda ja Sookie saivat nimensä elokuva- ja tv-sarjojen henkilöiltä. Jonas on työskennellyt hotelli- ja vakuutusalalla. Nyt hän haaveilee ammatista, jossa voisi auttaa mielenterveyden kanssa kamppailevia.

Kun Jonas Pieniniemi oli lapsi, pää oli täynnä kysymyksiä ja outoja ajatuksia. Vasta vuosia myöhemmin hän kuuli sairaudesta nimeltä pakko-oireinen häiriö.

”Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin? No, tuskin mitään potkuja tulee. Mutta entä jos tuleekin?

Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin. Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla...