Piispa Mari Leppäsen taivas ei ole vain tuolla ylhäällä, vaan myös täällä alhaalla: se voi olla järvessä, saunassa tai vaikka naapurin olohuoneessa, ystävien kanssa.
Tähän minä kuulun. Nyt olen oikeassa paikassa, nyt ei puutu mitään.
Siltä Mari Leppäsestä tuntuu, kun hän lähtee aamukävelylle ja katsoo Littoistenjärveä, joka on aaltoillut siinä jo kauan ennen häntä ja aaltoilee hänen jälkeensäkin.
Siltä hänestä tuntuu avannosta noustessa, kun ystävä ojentaa pyyhkeen.
Ja saunan ylälauteella, kun vieressä istuu puoliso Risto.
Ei minulta mitään puutu, Marista tuntuu silloinkin, kun junamatkalla kuulokkeista soi Samuli Putro.
Kun ensimmäiseen omaan kotiinsa muuttanut tytär vastaa videopuheluun ja näyttää kiireiseltä ja onnelliselta.
Tai kun naapuri lähettää viestin, että illalla kokoontuu taas kylän naisten romanttisten elokuvien katselukerho, tervetuloa olkkariimme.
Hetket ovat arkisia, sekuntien mittaisia. Ja silti: juuri noita hetkiä Mari kutsuu taivaaksi.
”Taivas on jo täällä. Ei vain jossain toisaalla.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/b882464670z.1_20221208124640_000g0t5h5ls4.10.iptcstrip.jpg?itok=03QLumjj)
Nainen, jollaista ei voi olla
Mari Leppänen ilmestyy helsinkiläisravintolaan täsmälleen sovittuun aikaan. Se yllättää hänet, sillä kun hän kiirehti aamulla kotoaan Littoisista Turun juna-asemalle, kännykästä katosi yhtäkkiä sekä kalenteri että sähköposti.
”Kumman riippuvainen sitä niistä on. Hetken tuntui kuin koko elämä olisi kadonnut.”
Täksi päiväksi Mari on sopinut Helsinkiin muitakin työtapaamisia, kun vain muistaisi moneksiko ja mihin. Yöksi hän menee äidin luo Munkkiniemeen, kuten työreissuilla aina. Pieni vierashuone odottaa jo pedattuna.
Ennen nukkumaanmenoa Mari yrittää silmäillä, miten 81-vuotias äiti nyt voi, onhan voimissaan. Äiti silmäilee, miten Mari voi. Kumpikin vakuuttaa voivansa hyvin ja yleensä voikin, vaikka viime vuosiin on mahtunut myös sairautta ja huolia. Aamulla juodaan yhdessä kahvit.
”Minusta taivas on niissä hetkissä, jolloin yksinäisyys murtuu ja tuntee kuuluvansa johonkin: toiseen ihmiseen, kauniiseen maisemaan, siihen missä on.”
Mari Leppänen, 44, on Suomen kolmas naispiispa, entinen kulttuurintutkija ja ensimmäinen vanhoillislestadiolaistaustainen nainen, joka on vihitty papiksi. Taivasta hän on pohtinut lapsesta lähtien ja uskoo nyt, että se on sekä alhaalla että ylhäällä.
”Ajattelen, että ihminen on luotu tätä elämää varten. Siksi taivaskin on jo täällä. Kaikkihan me tässä maailmassa ja omassa elämässäkin olemme vähän muukalaisia. Minusta taivas on niissä hetkissä, jolloin yksinäisyys murtuu ja tuntee kuuluvansa johonkin: toiseen ihmiseen, kauniiseen maisemaan, siihen missä on.”
Piispana Mari on tottunut vastaamaan vaikeisiinkin kysymyksiin. Niihin hän vastaa mahdollisimman rehellisesti, usein näin: En tiedä. En tiedä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta uskon, että kaikki ei ole tässä.
Niistä asioista, joista hän tietää, hän ei arkaile sanoa mielipidettään. Mari on puolustanut muun muassa samaa sukupuolta olevien vihkimistä kirkossa, translain uudistamista ja musliminaisten oikeutta pitää huivia suomalaisilla työpaikoilla.
”En halua lytätä eri tavalla ajattelevien mielipiteitä. Mutta samalla minun mielestäni kuuluu sanoa ääneen se, mitä mieltä itse olen. Mielipide voi myös vuosien varrella muuttua. Siihenkin on oikeus.”
”Kun minut rajattiin ulkopuolelle, en menettänyt pelkkiä ihmissuhteita, vaan myös ihan tavallisen viikkorytmini, seuroissa käymisen ja harrastuspiirit. Oma arki piti rakentaa uudelleen. Koko identiteetti.”
Vähemmistöjen oikeudet ovat Marille tärkeitä, sillä vähemmistöön hän on kuulunut aina itsekin.
Mari on ollut vanhoillislestadiolainen perheenäiti, joka on halunnut papiksi, vaikka sellaista naista ei oikeastaan voi olla: lestadiolaisuus ei hyväksy naisten pappeutta. Kun Mari alkoi haaveilla pappisvihkimyksestä, hän tiesi, että se johtaisi konfliktiin.
”Mutta siihen en osannut varautua, miten voimakas yksinäisyyden kokemus siitä seuraisi”, Mari sanoo.
”Lestadiolaisuudessa on paljon kaunista ja hyvää. Ajattelen yhä niin. Kun minut rajattiin ulkopuolelle, en menettänyt pelkkiä ihmissuhteita, vaan myös ihan tavallisen viikkorytmini, seuroissa käymisen ja harrastuspiirit. Oma arki piti rakentaa uudelleen. Koko identiteetti.”
Miten Mari Leppäsen elämä muuttui, kun hän jäi yhteisön ulkopuolelle? Mistä hän on löytänyt mielenrauhaa ja ymmärrystä? Lue koko juttu uudesta Kodin Kuvalehdestä 24/2022. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
