Milona Sadekallio ajatteli 24 vuotta olevansa huono ja paha. Hän käytti alkoholia ja huumeita, asui kadulla ja kärsi väkivaltaisessa suhteessa. Sitten hän sai tiedon, joka selitti kaiken.

Olin lapsena aika epätavallinen tyttö. Leikin mieluummin poikien kanssa kuin tyttöjen, ja juoksin pihalla ilman paitaa. Joku naapurin täti tuli sanomaan, että nyt paita päälle, sinä oot tyttö. Minusta ei tuntunut siltä.

Kun olin yksitoista ja kuukautiseni alkoivat, kaikki räjähti käsiin. Minusta tuli jokaisen vanhemman painajainen.

Asuimme Rovaniemellä. Minulla oli neljä nuorempaa sisarusta. Äitini oli yksinhuoltaja ja työskenteli poliisilaitoksen kanslistina. Ihailen häntä yli kaiken siitä, että hän jaksoi ja selvisi. Hän olisi tarvinnut tukea pärjätäkseen kanssani, mutta kukaan ei auttanut, eivät edes opettajat.

Kellään ei ollut aikaa huomata, että minulla oli jokin hätänä. Eivät opettajat 1980-luvulla edes tunteneet sellaista oirekirjoa kuin ADD/Asperger. He eivät tienneet, että kuukautisten alkaminen saattaa laukaista sen oireet, esimerkiksi keskittymishäiriön ja sosiaalisen avuttomuuden.

KOULUSSA OLIN siihen asti ollut varsin tunnollinen. Äkkiä kaikki muuttui: en pystynyt kunnolla edes lukemaan. En kyennyt jäsentämään asioita, jotka opettaja kertoi tai kirjoitti taululle. Kaikki muuttui kaaosmössöksi.
Koenumeroni laskivat, ja opettajat syyttivät siitä minua. ”Mikä sinua vaivaa”, he tivasivat. Se oli noloa.

En halunnut, että muut huomaisivat hätääni. Haistattelin opettajille ja äidille. Suustani tuli käsittämätöntä tekstiä, jota en pystynyt hallitsemaan.

Lintsasin koulusta ja karkailin kotoa. Istuin yksin kerrostalon kellarissa, koska kaikenlaiset äänet olivat alkaneet häiritä minua. Luokan möly ja sisarusteni kinastelu soivat korvissa. Jos kuulin hanan tippuvan tai kellon tikittävän, aloin automaattisesti laskea nakutuksen toistumista. Päässäni oli jatkuva meteli.
Vähitellen toisten kanssa olemisesta tuli minulle näyttelemistä, johon piti valmistautua. Tarkkailin jatkuvasti, miten puhuin ja mitä tein. Olinko erilainen ja huomasivatko muut sen?

Kukaan aikuinen ei etsinyt selitystä. Minä ajattelin, että olin muuttumassa pahaksi. Isälläni oli ollut mielenterveysongelmia, ja hän oli juonut itsensä kuoliaaksi. Siitä minuunkin oli tullut hulluuden pelko.

MUUTIN KOTOA, kun olin kuusitoista. Tappelin äidin kanssa niin paljon, että minun oli mahdotonta jäädä kotiin asumaan.

Samoihin aikoihin alkoi alkoholi maistua. Ryyppäsin joka viikonloppu jossain porukassa Rovaniemen siltojen alla. Luisuin huonoon seuraan salakavalasti mutta ilmiselvästi, kun jälkikäteen ajattelee. Yritin sopia porukkaan. Roikuin sen reunalla.

Minusta tuntui, että olen yksin, yksi ainutlaatuinen iso paskaläjä. Jos joku olisi silloin tukenut itsetuntoani, sillä olisi ollut suuri merkitys. En vain tiennyt, mihin varsinaisesti olisin apua hakenut. Vihani ympäristöä kohtaan oli sitä paitsi kasvanut niin suureksi, että en halunnut kenenkään puuttuvan asioihini.

Muutin nimenikin, koska halusin erottua alkoholisti-isäni suvusta. Uusi etunimeni on yhdistelmä vanhasta nimestä, sukunimen keksi kaverini.

Peruskoulun jälkeen pidin välivuoden. Pääsin harjoittelijaksi keramiikkapajalle. Rakastin käsillä tekemistä, joten työ oli minusta ihanaa.

Seuraavana vuonna pääsin opiskelemaan keramiikka-alaa Tervolan käsi- ja taideteolliseen oppilaitokseen, mutta oppimisesta ei tullut mitään. Päivittäinen koulumatkanikin oli 70 kilometriä. Niinpä jätin koulun kesken ja päätin muuttaa Turkuun. Halusin aloittaa alusta ja hankkia vakituisen kunnon työpaikan.
Se oli iso virhe.

EHDIN ASUA TURUSSA vain kuukauden, kun ajauduin porukoihin, jotka käyttivät runsaasti alkoholia ja huumeita.  Matkin muiden tekemisiä, jotta tulisin hyväksytyksi. Poltin pilveä, kokeilin amfetamiinia ja join yhä enemmän. Minua oli helppo käyttää hyväksi.

Jostain syystä ajauduin naimisiin julman ja väkivaltaisen miehen kanssa. Hän nuiji itsetuntoni niin pieneksi, ettei sitä enää ollut lainkaan. Tunsin itseni täysin arvottomaksi. En välittänyt siitä, mitä minulle tapahtuu.

Kerran aviomieheni hyökkäsi kimppuuni ja puri paloja käsivarrestani, ärisi kuin elukka. Juoksin alasti rappukäytävään ja soitin poliisit. Vielä silloinkin he joutuivat suostuttelemaan minua tekemään miehestäni rikosilmoituksen.

Hain avioeroa neljän kuukauden liiton jälkeen, mutta meni kauan, ennen kuin pääsin miehestä lopullisesti eroon.

Eron jälkeen minusta tuli asunnoton. Kuljin puolitoista vuotta reppu selässä paikasta toiseen ja kävin välillä kaupan kassalla töissä. Olin hirveän väsynyt.

JUOMINEN RAUHOITTI minua ja antoi valheellista rohkeutta ihmisten seurassa. En kuitenkaan jäänyt koukkuun alkoholiin enkä amfetamiiniin. Se ei ollut minun juttuni.

Ympäriltäni kuoli kavereita. Mietin, olenko minäkin jo ajautunut siihen tilaan, että lopulta tuhoan itseni. En ollut. Olin edelleen tietoinen siitä, mitä tein.

En myöskään ollut masentunut. Kaiken keskellä minusta tuntui, että jonain päivänä saan selville, mikä minussa on vikana. Jonain päivänä kaikki paljastuu.
Kului vuosia, joista en muista juuri mitään. Olen siitä vain onnellinen. En tee niillä muistoilla mitään.

Sumu valkeni kesällä 2005, kun tapasin Tommin.

Äiti oli saanut suostuteltua minut netin deittipalstalle. Välini häneen olivat parantuneet teinivuosista. Vaikka en ollut kertonut hänelle kaikkia käänteitäni, hän oli varmasti minusta huolissaan.

Siihen aikaan olin onnistunut saamaan asunnontapaisen ja työpaikan rakennusfirmassa. Muuten elämäni ei ollut kunnossa. Surin ystävääni, joka oli kuollut hukkumalla, olin korviani myöten opintoveloissa enkä vieläkään pystynyt näkemään huomista.
Kun tapasin Tommin, tajusin, että häntä minun ei tarvitsisi pelätä. Näin heti, että hän ei käyttäisi minua hyväkseen eikä kävisi kimppuuni. Päätin olla täysin oma itseni. Niin pitkälle kuin tiesin, mitä olin.

Olin myös valmis lähtemään Turusta. Kun Tommi sai työpaikan Virroilta, ostimme maalta talon ja kunnostimme sen. Tulin raskaaksi, vaikkei sen pitänyt olla edes mahdollista. Myöhemmin saimme toisenkin lapsen. Onni on nyt seitsemänvuotias ja Sunna viiden.

KUN ÄITIYSLOMANI alkoivat loppua, menin käymään Virtain TE-toimistossa. Virkailija ehdotti, että lähtisin opiskelemaan. Minun oli pakko kertoa, että olin kärsinyt oppimisvaikeuksista.

Hän lähetti minut neurologin testeihin. Sieltä päädyin jatkotutkimuksiin Helsinkiin, ja keväällä 2010 sain vihdoin diagnoosin: minulla oli Aspergerin oireyhtymä ja ADD-tarkkaavaisuushäiriö.

Se muutti kaiken. Se oli päivä, jonka olin aina tiennyt tulevan. Mäki tasoittui edestä ja muurit laskeutuivat ympäriltä. Sain selityksen oppimishäiriöille, arkuudelle, kovien äänten kammolle, huonolle muistille, huonolle ajantajulle ja kaaokselle päässäni.

Ymmärsin myös, miksi ihmiset ympärilläni olivat olleet niin häikäilemättömiä. Asperger-ihmiset ovat sosiaalisesti naiiveja: me emme tajua, jos toinen yrittää vedättää tai huijata. Emme osaa lukea sarkasmia tai kiertoilmaisuja.

Erilaisuudelleni oli selitys. Minulla oli keskushermoston kehityshäiriö, joka ilmenee joka sadannella suomalaisella.

Kun sain tietää, että kaltaisiani on paljon muitakin, itkin monta päivää.

PÄÄTIN KÄÄNTÄÄ diagnoosin edukseni. Poikkeavuuteni ansiosta minulla on kyky sulkea kaikki häiriötekijät ulos. Saan inspiraatiomyrskyjä, joissa uppoudun yhteen asiaan monta päivää täysin tietämättömänä ajankulusta.

Diagnoosin myötä tulin armollisemmaksi itselleni. Opin huomaamaan paremmin, milloin väsyn. Aloin myös kertoa muille syndroomastani, jos tilanne sitä vaati. Selitin, miksi välillä vetäydyn syrjään sen sijaan, että olisin teeskennellyt ja hakenut hyväksyntää.

Oireita helpottavat lääkkeet eivät minulle sovi, mutta olen oppinut käyttämään ruoka-aineita hyödykseni. Lakritsitee auttaa minua puhumaan änkyttämättä ja kahvi antaa valtavasti energiaa. Viljan pois jättäminen on lieventänyt pakkomielteistä tavaran hamstraamistani, niin kummalta kuin se kuulostaakin.

Diagnoosin jälkeen uskalsin mennä Petäjävedelle opiskelemaan sisustustekstiilisuunnittelua. Koulussa otettiin huomioon oppimistyylini: en opi kuulemalla vaan tekemällä, matkimalla kuin apina. Ymmärrän asiat parhaiten kuvina, joten piirrän muistiinpanoni.

Perustin tuotemerkin nimeltä Hellapuu ja aloin opiskella myös yrittäjäksi.
Kun sain ensimmäisen kuosini tuotantoon ja nimeni luki tekstiiliyrityksen nettisivulla, kiipeilin  ilosta pitkin hirsiä ja lähdin pihalle kirmailemaan. Olin pakahtua. Tuntui, ettei tällaista voi tapahtua minulle, joka olen aina ollut kaikessa huono.

Kesällä muutimme Virroilta Raumalle, jotta saisimme allergiselle pojallemme paremman terveyskeskuksen. Nyt piirrän kuoseja useille kangasyrityksille ja valmistelen oman tuotannon aloittamista.

GEENIMUUTOKSEN AIHEUTTAMA Asperger ei välttämättä periydy. Pojallamme Onnilla on kuitenkin siihen viittaavia oireita, ja käytämme häntä tutkimuksissa. Hän on ikäisiään edellä ja minun laillani herkkä ja itsenäinen. Hän pelaa kyllä jalkapalloa toisten kanssa, mutta itsekseen ja omilla säännöillään.

Onnilla on ainakin maailman paras tukihenkilö. Tiedän täsmälleen, mitä hän käy läpi. Haluan hänen tietävän, että apua on saatavilla.

Itse olen pakostakin katkera siitä, että minulla ei ollut aikoinaan ketään aikuista, joka olisi auttanut. Olin niin selvä tapaus, että jonkun olisi pitänyt tajuta se ja ottaa minusta kiinni. Apu tuli 24 vuotta myöhässä.

Nyt minulle on tärkeintä, että lapsilleni kehittyy hyvä ja voimakas itsetunto eikä sitä hajoteta. Heillä on oi­keus olla juuri sellaisia kuin ovat.

Milona Sadekallio

38-vuotias tekstiilisuunnittelija asuu Rauman Uotilassa avomiehensä ja lastensa Sunnan ja Onnin kanssa. Milona piirtää tietokoneella iloisia kangaskuoseja.