Kun Heidi Mattila, 38, sai kuulla sairastavansa MS-tautia, hän ajatteli, että elämä oli nyt tässä. Sitten hän meni tallille.
"Kun esikoiseni otti ensimmäisiä askeleitaan, minun jalkani kantoivat yhä huonommin. Lopulta liikuin kotona enää konttaamalla. Lapsi oppi puhumaan, mutta minua pelotti joskus niin, ettei sanoja ollut.
Eiväthän äidit voi sairastua vakavasti. Äitien pitää olla voimakkaita.
Kului vielä vuosi ennen kuin sain varmuuden: sairastan MS-tautia. Lapsi oli silloin parivuotias, minä 31.
Tunnustelin mielessäni tietoa. Neurologinen sairaus, joka vie liikuntakyvyn, eikä ennustetta etenemisvauhdista ole. Sellainen. Minulla. Nyt.
Siinä kohtaa ajattelin, että elämäni oli tässä.
Sain kovimman markkinoilla olleen lääkkeen käyttööni. Vuonna 2011 jaksoin hölkätä hitaasti 250 metriä, jos pidin lastenvaunuista kiinni.
Jonkun mielestä se oli huima saavutus, minusta ei tuntunut siltä.
Illalla katselin nukkuvaa lastani. Päivällä varoin näyttämästä hänelle, kuinka hajalla olin fyysisesti ja psyykkisesti.
Miksi juuri minä, miksi juuri näin?
Talli oli ollut toinen kotini yli 20 vuotta, kävin siellä joka päivä. Minulla oli ollut omiakin hevosia.
Tallilla tunsin oloni aina rauhalliseksi, tärkeäksi ja tarvituksi. Kun hevonen hörisi tervehdyksen juuri minulle kaikista maailman ihmisistä, moni päivän aikana tapahtunut ikävä asia tuntui korjaantuvan.
Kun sairastuin vuonna 2000 burnoutiin ja vaikeaan masennukseen ensimmäisessä ihan oikeassa työpaikassani keittiökalustealalla, hevonen oli ainoa asia, joka toi edes pieniä valon pilkahduksia täysin mustaan mieleeni.
Nyt ajattelin, että hevoselämäkin on mennyt.
Jos sairauden pahimmassa vaiheessa yritin päästä hevosen selkään, en pystynyt käyttämään kuin käsiäni ohjaamiseen. Jalat eivät liikkuneet, eikä takamus tuntenut satulaan mitään.
Olin jotenkin niin lyöty. Että tämäkin minulta viedään.
Seuraavan kuuden vuoden aikana hevoset kulkivat mukana vain ajatuksissa. Välillä vain kaipasin niin, että vapisutti, välillä olin raivoissani.
Miksi juuri minä? Miksi juuri näin? Miksi muiden elämä onnistuu ja omani on tällaista takkuamista ja luopumista?
Jokaisen sairastuneen tunteet ovat välillä aika raadollisia. Se on inhimillistä.
Minusta tuli sittenkin jotain, ms-tautisenakin.
Mitä voisin vielä tehdä elämässäni, kotiin en loppuelämäkseni jää? Mitä osaisin ja mitä oikeasti haluaisin?
Sellaisia kysymyksiä mietin seuraavat vuodet.
Vuonna 2014 eräs tuttu mainitsi uudesta Tampereelle rakenteilla olevasta, erityisratsastajat huomioivasta ratsastuskoulusta. Lamppu välähti saman tien: haen sinne ja kokeilen vielä kerran, saisiko tätä hevosjuttua toimimaan.
Kuntoni oli oikean lääkityksen ansiosta jo parempi, jaksoin kävellä melkein neljä kilometriä. Pystyisinköhän yhdistämään hevoset vammais- ja erityisryhmien kanssa toimimiseen?
Hain ja pääsin työkokeiluun. Hoidin hevosia, avustin ratsastajia, pidin hevoskerhoja lapsille ja erityisryhmiin kuuluville ihmisille. Tajusin, että tämähän onnistuu, juuri tätä haluan tehdä.
Puolen vuoden jälkeen olin löytänyt oman kutsumukseni. Kouluttauduin ensin vammaisratsastuksen avustajaksi ja sitten vammaisratsastuksen ohjaajaksi. Valmistuin marraskuussa 2016.
Minusta tuli sittenkin jotain, ms-tautisenakin.
Puolison lisäksi sain onnittelut kahdelta lapseltani. Häneltä, joka opetteli kävelemään, kun sairastuin ja neljä vuotta nuoremmalta pikkuveljeltä.
Hevonen rohkaisee kohtaamaan jokaisen tunteen
Ilman hevosia en olisi jaksanut, sanon sen ihan suoraan.
Sosiaalisesti talliyhteisö on ollut suorastaan elintärkeä. Ilman sitä maailmani rajautuu hyvin vahvasti omaan kotiin, sillä voimavarat eivät enää riitä aktiiviseen seurusteluun ja ympäri kyliä luuhaamiseen.
Kävelykykyä en enää mittaile, mutta kerrankin askelmittari kertoi, että olin kävellyt 13 kilometriä työpäivän aikana! Tasapaino ja koordinaatiokyky ovat parantuneet hurjasti.
Hevonen on minun psykiatrini, psykoterapeuttini ja psykiatrinen erikoissairaanhoitajani. Hevonen peilaa ihmisen omia tunnetiloja ja rohkaisee kohtaamaan niitä.
Jos olen huonolla tuulella ja kiukkuinen, ei hevonenkaan halua ottaa minuun kontaktia. Toisaalta jos olen surullinen, hevonen pysyy paikallaan vastaanottamassa suruani. Jos ahdistun ja pelkään, hevonen on muurina minun ja pelon välissä.
Joskus tuntuu, että minulla on yliluonnollinen yhteys erääseen hevoseen. Kerran tulin hyvin väsyneenä ratsastustunnilleni. Koko ajan tuntui, ettei tästä tänään tule mitään. En sanonut sitä ääneen, enkä tehnyt mitään elettä siihen suuntaan.
Arvatkaa, mihin hevonen minut kuljetti! Kentän portille, josta lähdetään metsään. Ihan kuin se olisi lukenut ajatukseni ja tiennyt, mitä tarvitsen juuri sillä hetkellä.
Tauti ei ole voittanut koko matsia
Monet ovat kehuneet minua positiiviseksi. Itse ajattelen olevani enemmän pessimisti.
Tunnustan tappelevani vieläkin vähän tautia vastaan. Minun on vaikea hyväksyä niitä puutteita ja pystymättömyyttä, jotka MS on tuonut mukanaan.
Huonoina päivinä tulee lannistuminen ja lyöty olo. MS voittaa loppupeleissä kuitenkin, joten miksi tässä vastaankaan taistella?
Kun surkuttelen tilannetta jonkun aikaa, alkaa jostain nousta taistelutahto. Minulla on perhe ja hevoset ja elämä, tulevaisuuskin. Aamuteekuppi, taekwondotreenit, kokemusasiantuntijakoulutus ja ystävät.
Kun ohjaan vammaisratsastajia, huomaan, kuinka hevosen liike ja lämpö kuntouttavat. Lihakset vahvistuvat, kehonkuva jäsentyy. Hevosen kanssa toimiminen lisää vastuuntuntoa, ongelmanratkaisukykyjä, vuorovaikutustaitoja ja itseluottamusta.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Hevonen ei syrji tai arvostele ketään. Sen välittämät viestit ovat aina rehellisiä ja aitoja. Hevosen luo on aina tervetullut.
MS-tautia ei saa minulta pois, mutta toistaiseksi lääkitys toimii. Silloin tällöin tulee pieniä erätappioita, mutta koko matsia MS ei vielä ole voittanut.
Elän vähän erilaista elämää kuin muut, mutta osin hyvin samanlaista. Illalla katson, että kolmasluokkalainen on pakannut reppuun oikeat kirjat, aamulla saattelen perheen miesväen matkaan ja lähden tallille. Hevosten luo, töihin.
Elämä on hyvää."
Heidin kotisivut löytyvät täältä
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
