Dalia Häggman, 52, saapui perheensä kanssa Irakista lomalle Suomeen vuonna 1990. Sillä välin kotimaassa syttyi sota, eikä Dalia päässyt enää takaisin. ”Päätin pärjätä ja rakentaa uuden elämän täällä.”
”Kun olin 16-vuotias, saavuin isän, äidin ja isosiskon kanssa Irakista Suomeen kahden viikon lomalle. Tulimme tapaamaan veljeäni, joka oli muuttanut ensin Ruotsiin ja sieltä rakkauden perässä Suomeen.
Lomamme aikana elokuun alussa Irak hyökkäsi Kuwaitiin. Alkoi Persianlahden sota. Lentokentät suljettiin, ja me jäimme Suomeen jumiin. Matkatoimistostamme kerrottiin, että pitää vain odottaa. Meni kuukausi, toinen, kolmas, neljäs. Epävakaus alueella jatkui.
”Isä ja äiti itkivät päivät pitkät.”
Asuimme ensin veljen mökillä Parkanossa ja sitten Hämeenlinnassa hänen omistamassaan kaksiossa.
Isä ja äiti itkivät päivät pitkät, koska he eivät tienneet, mitä läheisillemme oli tapahtunut. Kaikki veljeni asuivat tuolloin jo eri puolilla Eurooppaa, mutta kolme siskoani olivat Kurdistanissa. Emme saaneet heihin pitkään aikaan yhteyttä. Lopulta kuulimme, että he ovat kunnossa, mutta he olivat joutuneet pakenemaan Iranin puolelle.
Halusin vain takaisin kotiin. Melkein joka yö näin unta, jossa yritin palata. Olin unessa juuri soittamassa kotimme ovikelloa, koputtamassa oveen tai työntämässä avainta lukkoon, kun heräsin ja tajusin, että se oli vain unta.
Kaikki oli pitkään epävarmaa. Katsotaan, katsotaan, sanoivat isä ja äiti. Lopulta selvisi, että tilanne voi kestää vuosia. Jäimme Suomeen ja saimme turvapaikan.
Hieno talo ja omaisuus jäivät
Omaisuutemme Kurdistanissa katosi sodan aikana muiden käsiin. Sinne jäivät hieno talomme ja puutarhamme. Sillä hetkellä elintason romahtaminen tuntui vaikealta, mutta ajan kanssa opin, että elämä on ylä- ja alamäkeä.
Muutimme kolmioon Hämeenlinnan Kettumäkeen. Kaupungissa asui tuolloin varmaan vain tusina ulkomaalaista. Kun siskoni ja minä kävelimme keskustaan, kaikki toivottivat meidät tervetulleiksi. Vastaanotto oli tosi positiivinen.
”Kaupassa ihmiset kyselivät, ovatko hiukseni omat. Ei se ihmettely minua haitannut.”
Kaupassa minun paksuja luonnonkiharia hiuksiani tultiin koskettelemaan ja joskus kiskomaankin, ihmiset kyselivät, ovatko nämä omat. Ei se ihmettely minua haitannut.
Isä ja äiti eivät päässeet yli siitä, mitä meille oli tapahtunut. He vaikenivat asiasta ja sulkeutuivat ikään kuin omaan kuplaansa. Luulen, että he masentuivat.
Minä päätin pärjätä.”
Miten Dalia löysi itselleen ammatin, ja miten hän onnistui perustamaan menestyneen yrityksen? Miehensä Jyrkin Dalia tapasi autokaupoilla. Miten heidän suhteensa kehittyi, ja millaista elämää Dalia on Jyrkin kanssa Suomessa elänyt? Miltä Suomen kansalaisuuden saaminen Daliasta tuntui, entä vierailu Kurdistanissa pitkän ajan jälkeen? Miksi Dalia haluaa auttaa eläimiä ja vanhuksia? Miten hänen vanhemmilleen kävi? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 13/2026 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
