Tilaajille
Jukka Rousu, 38, eli muusikko Jukka Poika asuu Turun Kakskerrassa. Hänen siskonsa   Nina Rousu, 45, on kiertänyt maailmaa ja asuu  diplomaattimiehensä ja kahden  poikansa kanssa Intiassa Delhissä.   Jukan perheeseen kuuluvat vaimo Teija Stormi ja kolme lasta edellisestä liitosta. Jukka on julkaissut vastikään singlen Ikivihree ja Nina kirjan Joko ollaan perillä.
Jukka Rousu, 38, eli muusikko Jukka Poika asuu Turun Kakskerrassa. Hänen siskonsa Nina Rousu, 45, on kiertänyt maailmaa ja asuu diplomaattimiehensä ja kahden poikansa kanssa Intiassa Delhissä. Jukan perheeseen kuuluvat vaimo Teija Stormi ja kolme lasta edellisestä liitosta. Jukka on julkaissut vastikään singlen Ikivihree ja Nina kirjan Joko ollaan perillä.

Muusikko Jukka Poika viihtyy kotona eikä kaipaa kylmästä lämpimään. Isosisko Nina Rousu taas on tottunut muuttamaan maasta toiseen.

Jukka Rousu:

Ninalla oli meistä sisaruksista eniten räiskyntää vanhempien kanssa. Hän oli 1970-luvun kasvatti ja kuumapää. Nina venytti vanhempiamme niin paljon, että me pikkuveljet pääsimme paljon helpommalla.

Nina on minua seitsemän vuotta vanhempi. Nuorempana se tarkoitti, että välissämme oli koko maailma. Olin vasta 12-vuotias, kun hän muutti pois kotoa. Sitä ennenkin hän oli au pairina Yhdysvalloissa. Ninalla on aina ollut oma elämänsä.

Alkuperäinen perhedynamiikka hajosi kauan sitten, ja vanhemmatkin erosivat.

Olin pienenä varmasti ärsyttävä, mutta ikäeron takia emme oikeasti riidelleet. Olemme ehkä oppineet kohteliaisuutta toisiamme kohtaan, koska välillämme on ollut etäisyyttä. Nytkin Nina asuu Intiassa, Delhissä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Emme näe usein, mutta minusta se ei ole tiiviin suhteen edellytys. Alkuperäinen perhedynamiikka hajosi kauan sitten, ja vanhemmatkin erosivat. Nina asui silloin jo poissa kotoa, ja minäkin olin täysi-ikäinen. Ajan myötä olemme muodostaneet keskinäiset suhteet uudestaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

MINULLA EI OLE SUURTA sisäsyntyistä tarvetta päästä kaukomaille. Olen naurettavuuteen asti staattinen ja antimatkustaja. Nautin kotona ja kotistudiossa olosta niin paljon, että keikalle lähtö on koko päivän mittainen henkinen vääntö. Tien päällä oloni helpottaa, vaikka pimeällä ajaminen toisinaan puuduttaakin.

Välillä saatan innostua toisen impulssista, matkustaa ja olla ihan fiiliksissä, mutta yksin en ehkä lähtisi minnekään. Nina taas on liikkeessä koko ajan. Hän reissaa, koska ei halua menettää mitään kiinnostavaa. Eikä Nina varmasti haluaisi asua metsän keskellä kuten minä.

Jos olen menossa koko viikon, minusta tuntuu, että aika menee hukkaan.

Jos olen menossa koko viikon, minusta tuntuu, että aika menee hukkaan. Reissuista jää tietysti parempia tarinoita, mutta tarvitsen arkista pysähtyneisyyttä, jotta voin sisäistää asioita ja säilyttää otteeni elämästä. Siksi nautin puolijoutavista pihatöistä. Risujen kerääminen, hiljaisuus ja se, ettei mitään tapahdu, auttavat viemään ajatukset pois töistä.

Olemme Ninan kanssa vähän introverttejä, ja sosiaaliset tilanteet voivat ahdistaa. Itselleni vaikeimpia ovat siirtymiset omasta rauhasta toisten pariin. En tiedä, olenko klaustrofobinen, mutta mieleni rauhoittuu horisonttiin katsoessa.

 

OLEMME MOLEMMAT hyvin suorasanaisia. Kotona isä oli rauhallinen ja äiti hyvin varovainen puheissaan, mutta me sisarukset lauoimme asiat heti ja ilman suodatinta. Valitettavasti vanhempamme saivat osansa höyryjen päästelystä. On hyvä, ettei ajatuksiaan patoa, mutta voi siitä seurata ongelmiakin.

Tölvimisen kulttuuri näkyi vahvasti kouluaikana. Kun olin 14-vuotias, muutimme Torniosta Espooseen, ja huomasin nopeasti, ettei käytös, johon olin tottunut, ollutkaan enää ok. Sanoin kerran erästä tyttöä ärsyttäväksi muiden kuullen, ja kaikki säpsähtivät. Sen jälkeen olen taistellut päästäkseni impulsiivisesta puhetavastani.

Nauravainen olen ollut aina. Nykyään minut saa usein nauramaan Ninan seitsemänvuotias poika Lukas. Lukas tykkää pohtia maailmankaikkeuden mysteerejä. Minun on helppo seurata hänen loputonta tajunnanvirtaansa ja soittaa mukana, vaikka nuotit eivät olekaan ihan tavallisia. Keskustelujemme arvaamattomissa käänteissä on paljon huumoria.

 

MUISTAN ÄIDIN kannustaneen minua sanomalla, että kyllä minulla päätä olisi vaikka mihin. Hänestä kyse oli vain siitä, että pitää valita, mitä haluaa tehdä ja mihin aikaansa käyttää.

Minä halusin tehdä musiikkia. Sain jo varhain kaikki tarvitsemani instrumentit, soittotunnit ja treenitilat. Niissä ei pihistelty. Vanhemmat kyllä kannustivat ylioppilastutkintoon ja ammatilliseen koulutukseen, mutta musiikki kiinnosti minua eniten.

Luova työ vetää Ninaakin puoleensa. Kun hän kertoi kirjoittavansa kirjaa, ajattelin, että hän onnistuu varmasti. Nina on ehtinyt matkustaa ja nähdä niin paljon, että matkakokemusten kirjaaminen ylös oli hyvä idea.

Olen itse aika säikky ja mietin paljon riskejä. 18-vuotiaana olin auton kyydissä kauhun vallassa. Nykyäänkin keikoille lähtiessä mietin, onko tämä viimeinen reissu.

Nina suhteen en ole koskaan osannut olla huolissani, vaikka hän on kulkenut vaikka missä. Se ei ole edes tullut mieleeni. Tai sitten olen vain jättänyt huolehtimisen äidillemme.”


”Jukalla suosio ei ole noussut koskaan päähän”, sisko Nina Rousu sanoo.
”Jukalla suosio ei ole noussut koskaan päähän”, sisko Nina Rousu sanoo.


Nina Rousu:

Jukan musikaalisuus näkyi selvästi jo ennen kouluikää. Hän halusi tarttua kaikkiin instrumentteihin ja alkoi soittaa vaikka venäläistä koristebalalaikkaa. Jukka oli pitkäjännitteinen ja harjoitteli paljon. Kotona kannustettiin musiikin harrastamiseen. Soitin itsekin kaikkea sellosta kanteleeseen, mutta mikään ei jäänyt.

Jukkaa musiikin löytäminen rauhoitti. Kun hän esiintyi koulun tilaisuudessa yhdeksänvuotiaana, föönasin hänen tukkansa, ja päähän pantiin bandana-huivi. Silloin hän eli vahvaa grunge-aikaa.

 

VANHIMPANA LAPSENA toimin perheessä eräänlaisena lumiaurana nuoremmille veljilleni. Olin myös räjähtävää sorttia.

Äidin mielestä minun olisi pitänyt ottaa Jukka mukaan leikkeihin, mutta eihän sellainen houkuttanut esiteiniä, jolla oli omat kaverinsa. Kerran köytimme Jukan kiinni tuuletustelineeseen hyppynaruilla. Itkuhan siitä tietysti tuli.

En ole koskaan hirveästi miettinyt riskejä vaan mahdollisuuksia.

Kuumapäisyyteni saattoi olla syy siihen, että myöhemmin matkustin paljon ja olin poissa kotoa. En ole koskaan hirveästi miettinyt riskejä vaan mahdollisuuksia. Pelkään, että jotain jää kokematta ja löytämättä, ellen lähde.

Ensin tein kehitysaputyötä Mosambikissa Maputon slummeissa, sitten asuin rannalla ja työskentelin reppureissaajien majapaikan vastaanotossa. Egyptissä ja Omanissa olin sukelluskouluttajana ja matkaoppaana yhteensä kolme vuotta.

Sitten muutin Lontooseen ja löysin mieheni Troyn. Hän on diplomaatti ja poliittinen neuvonantaja. Tapasimme deitti­palvelun kautta, ja nopeasti kävi selville, että suhteemme on vakava. Noin puolen vuoden jälkeen hän pyysi minua mukaan Kanadan- ja Ugandan-komennuksilleen. Sillä tiellä olemme yhä.

Olemme muuttaneet muutaman vuoden välein. Molemmat lapsemme ovat syntyneet Afrikassa, ja tällä hetkellä asumme Intiassa, Delhissä.

Liikkeessä oleminen on ollut meille normaalia, mutta iän myötä se on alkanut väsyttää. Nyt rakennamme taloa Laaja­saloon, joten ehkä joskus asumme täällä pysyvämmin.

 

VANHEMPAMME OLIVAT yksityisyrittäjiä, mutta he kannustivat meitä sisaruksia kaikkeen luovaan. Minä olin aina ahkera kirjoittamaan. Rohkeuteni ei kuitenkaan riittänyt luovalle alalle, niin kuin Jukalla ja toisella pikkuveljelläni Villellä. Hän tuottaa elokuvia ja animaatioita.

Seurasin veljiäni sivusta ja näin, kuinka paljon he tekivät töitä ja kuinka tiukassa toimeentulo välillä oli. Toisaalta opin, että vahva paneutuminen voi tuoda onnistumisen. Osittain siksi uskalsin lopulta alkaa kirjoittaa.

Jukka oli esiintymässä joka paikassa, varmasti yllätyksenä itselleenkin.

Jukan suosio tuli vähitellen, ei yhdessä yössä. Minusta se oli ansaittua, koska olin nähnyt hänet kitara kädessä pienestä asti.

Ennen kuin lähdin Lontooseen vuonna 2001, olin jo jonottanut Jukan Soul Captain Bandin keikalle Tavastialle. Kun tulin 2012 perheeni kanssa Suomeen kolmeksi vuodeksi, oli Jukan suuri kesä. Hän oli esiintymässä joka paikassa, varmasti yllätyksenä itselleenkin.

Sitten tuli vielä Vain elämää -tv-sarjan toinen tuotantokausi, ja Jukka oli siinäkin mukana. Tietysti minä katsoin ohjelmaa, mutta lähinnä omien idoleitteni Ilkka Alangon ja Pauli Hanhiniemen vuoksi.

 

VAIKKA JUKKA OLI usein illat ja viikonloput keikoilla, meistä tuli läheiset. Jukassa on edelleen samaa vapaata ajattelijaa kuin nuorena. Ajatukset ajautuvat väliraiteille, jonne muut eivät löydä – paitsi poikani Lukas. Se, mitä en tajua Jukassa, on jotenkin siirtynyt häneen. Lukas viihtyy hyvin Jukan kanssa kaksistaan. Heillä on erikoinen yhteys. Keskustelut ovat kuin ajattelun free jazzia.

Lukas haluaa pitää samanlaista nutturaa kuin Jukka, ja viimeksi hän tahtoi pinkkiä hiusväriä. Jukallakin oli nuoruudessaan hiuskokeiluja, esimerkiksi permanentti. Pitkän tukan takia häntä sanottiin joskus Marjukaksi.

 

ALUKSI HARHAUDUIN lukemaan lehdistä ja netistä juttuja, joita Jukasta kirjoitettiin. Joskus mietin, että toivottavasti äiti ei näe kaikkea, sillä puskasta otetut tirkistely­kuvat menivät minusta jo ahdistelun puolelle. Pahaltahan se tuntui. Opin nopeasti välttämään sellaisia juttuja.

Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Tor­niossa, ja torniolaisittain ajatellen pahinta, mitä ihmiselle saattaa käydä, on kusen nouseminen päähän. En ole koskaan pelännyt tai huomannut, että suosio muuttaisi Jukkaa huonoon suuntaan.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 2/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla