Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”
Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”

Näyttelijä Kiti Kokkonen oppi isältään, että puhdasta omaatuntoa pitää vaalia. Niinpä hänestä tuli ylirehellinen aikuinen, joka ei salli itselleen edes valkoisia valheita. Rehellisyyden nimissä hän on myös valmis ojentamaan paheensa kaikkien arvioitavaksi.

Ensimmäisen puolen minuutin aikana huomaan Kiti Kokkosesta seuraavat ­asiat: Kiharainen ponnari, pystyssä kuin suihkulähde. Ihan on äitinsä profiili.

Nauraa herkästi. Mieluiten itselleen. 150 senttiä. Lyhyt, mutta ei niin lyhyt, kuin olin kuvitellut.

Mikä koti! Mitkä satuvärit! Turkoosi seinä, pinkki lipasto! Todellinen Huvikumpu Töölössä!

Silloin Kiti ojentaa kätensä, esittäytyy ja pahoittelee vuolaasti, että saattaa tuoksahtaa pikkuisen tupakalle.

Sitäpä en huomannut.

38-vuotias Kiti Kokkonen, Komediateatteri Arenan taiteellinen johtaja, näyttelijä ja kirjailija, ei peittele heikkouksiaan. Päinvastoin: hän tuo ne tyrkylle, esittelee jokaisen vuorotellen, lempeästi ja säälimättä.

Sauhuttelun jälkeen syntilistalle pääsee yleissivistys. Se kuulemma ontuu. Kun Kiti 28-vuotiaana tajusi, ettei tiennyt että Egypti kuuluu Afrikkaan, hän päätti terästäytyä.

– Kun meiltä Ylioppilasteatterissa kysyttiin, kuka on lukenut Danten Jumalaisen näytelmän, kaikki muut nyökkäsivät paitsi minä. Tosin epäilen, että muut huijasivat. Ihmisillä on kummallinen tarve peitellä tietämättömyyttään.

Kiti ei pysty teeskentelemään. Eikä varsinkaan valehtelemaan. Jos suusta livahtaa valkoinen valhe, hänen on tunnustettava välittömästi.

– Omaatuntoani kaihertaa vieläkin se, että tulin vieneeksi parikymppisenä kotiin pari mustekynää silloiselta työpaikaltani mainostoimistosta.

Millainen elämä on elettävä, jotta säilyttää omantuntonsa tuollaisena?

Isäs pää on sahajauhoa

Kiti korostaa, että hänellä on surkea muisti. Hän saattaa muistaa lapsuutensa pieleen, huijata vahingossa, ja siksi hänen omatuntonsa hälyttää jo nyt. Hän ei esimerkiksi vieläkään ole varma, sotkiko pienenä keittiön marmoritason kultatussilla, kuten vanhemmat väittivät. Ehkä. Ehkä ei. Ei mitään hajua.

Mutta jotenkin näin kaikki meni:

Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen ja näyttelijä Titta Jokinen saivat tyttären. Ere oli haaveillut lapsesta jo vuosia, edellisestä avioliitostaan asti. Hän kysyi Titalta, sopiiko, jos tyttö kastetaan Muuan Kiti Kokkoseksi, ja vaimo myhäili, että mikäs siinä. Molempia huvitti ajatus siitä, että tytär esittelisi itsensä näin: ”Muuan Kokkonen, hauska tutustua.”

Pappi tyrmäsi ehdotuksen.

Kun Kiti oli kolmivuotias, vanhemmat erosivat, ja Kiti jäi isänsä kanssa asumaan. Elämä oli ihanan tavallista. Viikot isän kanssa Etelä-Haagassa kerrostalossa, viikonloput äidin luona. Äiti ja isi, kaksi kotia, erilaisia ja erillään. Niin oli hyvä. Kun äiti ilmestyi kerran yllättäen syntymäpäiväjuhliin isän kotiin, Kitistä tuntui hassulta.

Kiti kohautti olkiaan, kun häntä kiusattiin. Mutta kun luokkakaveri haukkui isää sahajauhopääksi, tyttö itki.

Jossain vaiheessa Kiti tajusi, että muut pihan lapset asuivat äitinsä ja isänsä kanssa. Siitä hän ei piitannut. Mutta se satutti, kun vieraat aikuiset kummastelivat vanhempien lämpimiä välejä. Aivan kuin äiti ja isä olisivat eronneet jotenkin väärin, kun eivät riidelleet.

Töissä Ere saattoi tuittuilla, mutta kotona hän tyyntyi: haki Kitin päiväkodista, paistoi kalapuikkoja, nukahti Pikku Kakkosen ajaksi ja luki iltasaduksi tietosanakirjaa, josta Kiti oppi vain ”eroo­sion”. Jo tarhaikäisenä tytär analysoi isälleen poikaystäviään. Samat salaisuudet hän jauhoi puhelimessa äidilleen.

– Kerran soitin äidille ja kysyin, mitä tarkoittaa runkkaaminen. Äiti vastasi, että kuule äiti ei tiedä, kysypä isältä. Isä oli se, joka joutui vastaamaan vaikeimpiinkin kysymyksiini.

Myös äidin luona pidettiin kiinni rutiineista. Kuten siitä, että Titta ja Kiti heräsivät usein keskellä yötä kokkaamaan tonnikalapastaa, ihan vain huvikseen.

Nuorena Kiti kertoi salaisuutensa molemmille vanhemmilleen. Äiti ja tytär juttelevat yhä joka päivä.

Ala-asteella Kitin itsetunto oli rautaa. Empimättä hän kokeili seuraavia hiustyylejä: Pitkät kiharat yhdistettynä päälakisiiliin. Suora takatukka, permanentti pelkässä otsatukassa. Kokosiili.

Kun siilitukkainen Kiti esiintyi isänsä ohjaamassa Salakari-tv-sarjassa, lehdessä luki, että roolissa nähdään Ere Kokkosen poika.

– Isä pakotti minut tiskaamaan, mutta tyyliäni sain etsiä vapaasti. Hän ei vähätellyt minua koskaan.

Telkkarissa esiintyminen kihahti hetkeksi Kitin päähän. Hän alkoi jaella koulun pihalla nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei niitä pyytänyt, ja pukeutui tyllimekkoon ja hikipantaan. Vähemmästäkin kiusattaisiin.

– Kiusaaminen ei tuntunut minusta pahalta. Elin niin turvassa, ihan omassa maailmassani. Oli vain yksi aihe, josta minua ei saanut kiusata.

Se oli isä. Kun yksi luokkakavereista kerran totesi, että ”isäs pää on täynnä sahajauhoa”, Kiti lähti kesken koulusta kotiin. Koko matkan hän itki.

Ballerinasta pelleksi

 Seitsemänvuotiaana Kiti aloitti balettitunnit. Vuoden päästä hän lopetti.

– Opettaja sanoi, ettei kannata jatkaa. Minulla oli kuulemma liian lyhyt kaula ja liian paksut pohkeet.

Siihen loppuivat piruetit, ja siitä alkoi pelleily. Kiti päätti, että jos hän kerran oli naurettava, olisipa sitten samalla tosi naurettava. Kun isä vei Kitin pelaamaan tennistä, tyttö keskittyi kikattelemaan ja pyörähtelemään vitsikkäästi, ja antoi pallojen viuhua ohi.

Isä ei tajunnut miksi. Hän hermostui.

– Nauroin itselleni ensin, jotta kukaan muu ei vain ehtisi. Samaa suojakeinoa käytän yhä. Teen esimerkiksi monissa tilanteissa selväksi, että tiedän olevani ylipainoinen. Ulkomuotooni en ole koskaan ollut täysin tyytyväinen, mutta muuten pidän itsestäni hyvinkin paljon.

Nuorempana Kiti tunsi itsensä aina vääränkokoiseksi. Liian pieneksi tai liian isoksi. Tai sekä liian pieneksi että liian isoksi, yhtä aikaa.

Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

Hän on niin lyhyt, että tuntematon mies kysyi häneltä ruokakaupassa, mistä mahtaa löytyä noin pikkuruisia vaatteita. Tilaan menninkäisompelijaltani, vastasi Kiti. Enää hän ei edes haluaisi olla pidempi.

Kun Kiti tyttösenä kulki ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustassa, selän takaa kuului miehen ääni. Lehmänperse, se sanoi. Sana sattui kuin lyönti.

Ensimmäisen rakkaussuhteensa aikana Kiti lihoi 36 kiloa. Hän ei vieläkään tajua miksi. Vielä vähemmän hän tajuaa, miksi laihtui puolessa vuodessa 24 kiloa, kun suhde päättyi. Kilot haihtuivat, vaikka Kiti söi joka ilta Big Mac -aterian ja kuusi nugettia.

– Haluaisin olla nytkin kevyempi. Kun puhun, tunnen, että leukani alla on ylimääräistä, ja kun kyyristyn, maha on tiellä. Mutta suurin ahaa-elämykseni on se, että itsetuntooni paino ei vaikuta. Olinpa minkä painoinen tahansa, minulla on aina samat hassut paineet siitä, miltä minun pitäisi näyttää. Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

Kitin, Olavi Tikan ja kuusivuotiaan Sofian koti on kuin Huvikumpu, täynnä värejä ja elämää.

Viime vuosina Kiti on listannut itselleen lisää tavoitteita:

1. Kierrätän kaiken. 2. Ostan pelkkää lähiruokaa.  3. Alan opiskella kieliä (ranskaa, espanjaa ja italiaa). 4. Säästän kananmunakennot ja askartelen niistä joululahjoja. 5. Syön neljän tunnin välein.
6. Selvitän, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu. 7. Jätän sokerin pois ruokavaliostani. 8. Laitan säästötilille rahaa joka kuukausi. 9. Aloitan jokaisen aamun kävelyllä.

– Teen hirveästi asioita: näyttelen, kirjoitan, laulan ja askartelen. Miksi minulla ei riitä samaa itsekuria siihen, että kuntoilisin? Rakastan liikkumista. Miksi en liiku? Ehkä tietyn osa-alueen on oltava elämässä aina rempallaan. Vai askartelenko vain siksi, jotta minun ei tarvitsisi urheilla? En oikeasti tiedä, mikä on totta!

Totuudessa on pysyttävä. Muuten omatunto nipistää.

T-marketin pornolehdet

Superomatunto sai alkunsa pornolehdistä. Kymmenvuotias Kiti varasti kaverinsa Pirren kanssa Klaukkalan T-marketista pornolehtiä ja tupakkaa, silmäili niitä hetken pellolla sätkä suussa, ja voi sitten niin pahoin, että marssi tunnustamaan kaiken isälleen.

Isä ei suuttunut. Mutta koskaan Kiti ei ollut nähnyt hänen silmissään sellaista pettymystä.

Isälle tärkeintä oli rehellisyys. Siksi minun on lähes mahdoton valehdella. 

Isä alkoi selittää: Omatunto on kuin kuusikulmio. Siinä on terävät kulmat. Aina kun valehtelee, se pyörähtää, ja kulmat hioutuvat. Mitä enemmän valehtelee, sitä kovempaa kuusikulmio pyörii, ja lopulta kulmia ei ole enää ollenkaan. Eikä omaatuntoa.

– Tärkeintä isälle oli rehellisyys. Siksi minun on vieläkin lähes mahdoton valehdella.

Lukion jälkeen Kiti halusi näyttelijäksi. Hän haki Teatterikorkeakouluun kolme kertaa, pääsi kerran pitkälle, mutta karsiutui. Seuraavat kahdeksan vuotta hän työskenteli mainostoimistossa.

– Kun olin kerran pähkäillyt kokonaisen työviikon sitä, teenkö hammasharjatelineen tarraan siniset vai valkoiset reunat, tajusin, että haluan sittenkin kaikkein eniten näytellä.

Aina kun Kiti oli käynyt teatterissa, hänen oli vaikea istua katsomossa. Niin kovasti hänen teki mieli rynnätä näyttämölle.

26-vuotiaana hän haki Ylioppilasteatteriin, pääsi sisään ja kiljui onnesta. Työ mainostoimistossa jäi lopullisesti, kun Kiti pääsi näyttelijäksi Komediateatteri Arenaan. Siellä työskentelivät myös Ere ja Titta. Alkoi myös kuiskuttelu: isä ottaa tyttärensä töihin, vaikka tällä ei ole koulutusta. Kiti päätti olla välittämättä. Hän halusi vain näytellä.

Tänä kesänä kuvataan Onneli ja Anneli -kirjoihin perustuva lastenelokuva, jossa Kitillä on rooli Tangelstiina-tätinä.

– Kun minua pyydettiin mukaan, ensireaktioni oli: apua! Tingelstiinana on Elina Knihtilä, ja hän on minusta niin mahtava näyttelijä. Vaikka olen näin vanha, jännitän yhä.

Rakkauden sinetti: kuorsauskiskot

Pienenä Kiti päätti, että menisi kolme kertaa naimisiin. Ensimmäinen mies olisi fanaattisen rakastunut häneen, mutta Kiti jättäisi hänet. Toista miestä Kiti palvoisi, mutta mies ei rakastaisi Kitiä. Kolmas aviomies olisi pappi. Suhde perustuisi järkeen ja kestäisi ikuisesti.

– Se oli perheihanteeni, sillä molemmat vanhempani menivät kolme kertaa naimisiin.

Kun Ere meni naimisiin Anna-Maijansa kanssa, kymmenvuotias Kiti pukeutui äitinsä yöpukuun. Ei mielenosoitukseksi, vaan siksi, että puku oli nätti. Kun Titan uudesta liitosta syntyi Pauliina, Kitistä tuli ylpeä isosisko.

Lastenelokuvassa Kiti muuttuu Tangelstiina-tädiksi.

– Uusperheemme aikuisilla oli niin hyvät välit, että sitä pidettiin epänormaalina. Termeistä pidin kiinni turhankin tiukasti: tein selväksi, että äitipuoli on äitipuoli. Etteivät vanhemmat vain olisi luulleet, että rakastan muita yhtä paljon kuin heitä.

Ere kuoli vuonna 2008. Isän menetys oli Kitille niin kova paikka, että siitä on vaikea puhua vieläkin. Titta-äiti on ikuinen emo, joka soittaa Kitille vähintään kaksi kertaa päivässä.

Kiti on äitipuoli, muttei tunne itseään puolikkaaksi.

– Eilen illalla äiti soitti, että huomenna tulee kylmä päivä, muista pukeutua. Puhelumme ovat tätä tasoa, että ostin just siikaa – ahaa, minä taas vein roskat. Mutta jos äiti ei soita, huolestun.

Kiti toteutti lapsuudenhaaveensa: hänellä on ollut elämässään kolme pitkää suhdetta. Kolme viime vuotta hän on elänyt avoliitossa muusikko Olavi Tikan kanssa, joka tunnetaan muun muassa Hevisaurus -yh­tyeestä. Olavilla on edellisestä suhteestaan tytär, kuusivuotias Sofia, joka asuu nyt isän ja Kitin luona joka toisen viikon.

Kiti on äitipuoli, mutta ei tunne itseään puolikkaaksi. Niin kokonaan hän tytärpuoltaan rakastaa.

– Tosin alussa olin hysteerinen. Leikitin Sofiaa ihan hulluna, jotta hän tykkäisi minusta.

Biologista lasta Kiti ei ole saanut, vaikka olisi halunnut. Tosin viime aikoina hän on alkanut epäillä, kestäisikö äitiyttä sittenkään. Huoli on niin järjetön. Kerran Kiti murehti kaksi viikkoa sitä, miten pitää toimia, jos Sofia kidnapattaisiin.

Kaksikon suhde lämpeni lopullisesti, kun Sofia hajotti Kitin kuorsauskiskot. Kiti oli menossa nukkumaan, yritti tunkea kiskoja suuhunsa ja kirosi, kun tajusi niiden hajonneen. Aamulla hän kysyi Sofialta, oliko tämä vahingossa rikkonut kapistuksen.

Sofia kielsi. Ja kielsi. Ja vasta sitten myönsi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kiti uskalsi suuttua. Ei siksi, että Sofia oli hajottanut kiskot, vaan koska oli aluksi puhunut puppua.

Kiti muisti jostain lukemansa kasvatusvinkin ja alkoi luennoida, kuinka valehteleminen muistuttaa hiukan sitä kuin rypistäisi paperin. Vaikka paperin oikaisee, rypyt jäävät. Hän tunsi lausuvansa viisauden sanoja, joita rakas tytärpuoli muistelisi liikuttuneena kiikkustuolissakin.

– Ja arvaas mitä Sofia höpinöihini vastasi? Että kun hän kasvaa isoksi, hän aikoo värjätä tukkansa vihreäksi.

Seuraavalla kerralla Kiti aikoo kertoa tarinan kuusikulmiosta.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2013. 

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...