Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”
Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”

Näyttelijä Kiti Kokkonen oppi isältään, että puhdasta omaatuntoa pitää vaalia. Niinpä hänestä tuli ylirehellinen aikuinen, joka ei salli itselleen edes valkoisia valheita. Rehellisyyden nimissä hän on myös valmis ojentamaan paheensa kaikkien arvioitavaksi.

Ensimmäisen puolen minuutin aikana huomaan Kiti Kokkosesta seuraavat ­asiat: Kiharainen ponnari, pystyssä kuin suihkulähde. Ihan on äitinsä profiili.

Nauraa herkästi. Mieluiten itselleen. 150 senttiä. Lyhyt, mutta ei niin lyhyt, kuin olin kuvitellut.

Mikä koti! Mitkä satuvärit! Turkoosi seinä, pinkki lipasto! Todellinen Huvikumpu Töölössä!

Silloin Kiti ojentaa kätensä, esittäytyy ja pahoittelee vuolaasti, että saattaa tuoksahtaa pikkuisen tupakalle.

Sitäpä en huomannut.

38-vuotias Kiti Kokkonen, Komediateatteri Arenan taiteellinen johtaja, näyttelijä ja kirjailija, ei peittele heikkouksiaan. Päinvastoin: hän tuo ne tyrkylle, esittelee jokaisen vuorotellen, lempeästi ja säälimättä.

Sauhuttelun jälkeen syntilistalle pääsee yleissivistys. Se kuulemma ontuu. Kun Kiti 28-vuotiaana tajusi, ettei tiennyt että Egypti kuuluu Afrikkaan, hän päätti terästäytyä.

– Kun meiltä Ylioppilasteatterissa kysyttiin, kuka on lukenut Danten Jumalaisen näytelmän, kaikki muut nyökkäsivät paitsi minä. Tosin epäilen, että muut huijasivat. Ihmisillä on kummallinen tarve peitellä tietämättömyyttään.

Kiti ei pysty teeskentelemään. Eikä varsinkaan valehtelemaan. Jos suusta livahtaa valkoinen valhe, hänen on tunnustettava välittömästi.

– Omaatuntoani kaihertaa vieläkin se, että tulin vieneeksi parikymppisenä kotiin pari mustekynää silloiselta työpaikaltani mainostoimistosta.

Millainen elämä on elettävä, jotta säilyttää omantuntonsa tuollaisena?

Isäs pää on sahajauhoa

Kiti korostaa, että hänellä on surkea muisti. Hän saattaa muistaa lapsuutensa pieleen, huijata vahingossa, ja siksi hänen omatuntonsa hälyttää jo nyt. Hän ei esimerkiksi vieläkään ole varma, sotkiko pienenä keittiön marmoritason kultatussilla, kuten vanhemmat väittivät. Ehkä. Ehkä ei. Ei mitään hajua.

Mutta jotenkin näin kaikki meni:

Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen ja näyttelijä Titta Jokinen saivat tyttären. Ere oli haaveillut lapsesta jo vuosia, edellisestä avioliitostaan asti. Hän kysyi Titalta, sopiiko, jos tyttö kastetaan Muuan Kiti Kokkoseksi, ja vaimo myhäili, että mikäs siinä. Molempia huvitti ajatus siitä, että tytär esittelisi itsensä näin: ”Muuan Kokkonen, hauska tutustua.”

Pappi tyrmäsi ehdotuksen.

Kun Kiti oli kolmivuotias, vanhemmat erosivat, ja Kiti jäi isänsä kanssa asumaan. Elämä oli ihanan tavallista. Viikot isän kanssa Etelä-Haagassa kerrostalossa, viikonloput äidin luona. Äiti ja isi, kaksi kotia, erilaisia ja erillään. Niin oli hyvä. Kun äiti ilmestyi kerran yllättäen syntymäpäiväjuhliin isän kotiin, Kitistä tuntui hassulta.

Kiti kohautti olkiaan, kun häntä kiusattiin. Mutta kun luokkakaveri haukkui isää sahajauhopääksi, tyttö itki.

Jossain vaiheessa Kiti tajusi, että muut pihan lapset asuivat äitinsä ja isänsä kanssa. Siitä hän ei piitannut. Mutta se satutti, kun vieraat aikuiset kummastelivat vanhempien lämpimiä välejä. Aivan kuin äiti ja isä olisivat eronneet jotenkin väärin, kun eivät riidelleet.

Töissä Ere saattoi tuittuilla, mutta kotona hän tyyntyi: haki Kitin päiväkodista, paistoi kalapuikkoja, nukahti Pikku Kakkosen ajaksi ja luki iltasaduksi tietosanakirjaa, josta Kiti oppi vain ”eroo­sion”. Jo tarhaikäisenä tytär analysoi isälleen poikaystäviään. Samat salaisuudet hän jauhoi puhelimessa äidilleen.

– Kerran soitin äidille ja kysyin, mitä tarkoittaa runkkaaminen. Äiti vastasi, että kuule äiti ei tiedä, kysypä isältä. Isä oli se, joka joutui vastaamaan vaikeimpiinkin kysymyksiini.

Myös äidin luona pidettiin kiinni rutiineista. Kuten siitä, että Titta ja Kiti heräsivät usein keskellä yötä kokkaamaan tonnikalapastaa, ihan vain huvikseen.

Nuorena Kiti kertoi salaisuutensa molemmille vanhemmilleen. Äiti ja tytär juttelevat yhä joka päivä.

Ala-asteella Kitin itsetunto oli rautaa. Empimättä hän kokeili seuraavia hiustyylejä: Pitkät kiharat yhdistettynä päälakisiiliin. Suora takatukka, permanentti pelkässä otsatukassa. Kokosiili.

Kun siilitukkainen Kiti esiintyi isänsä ohjaamassa Salakari-tv-sarjassa, lehdessä luki, että roolissa nähdään Ere Kokkosen poika.

– Isä pakotti minut tiskaamaan, mutta tyyliäni sain etsiä vapaasti. Hän ei vähätellyt minua koskaan.

Telkkarissa esiintyminen kihahti hetkeksi Kitin päähän. Hän alkoi jaella koulun pihalla nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei niitä pyytänyt, ja pukeutui tyllimekkoon ja hikipantaan. Vähemmästäkin kiusattaisiin.

– Kiusaaminen ei tuntunut minusta pahalta. Elin niin turvassa, ihan omassa maailmassani. Oli vain yksi aihe, josta minua ei saanut kiusata.

Se oli isä. Kun yksi luokkakavereista kerran totesi, että ”isäs pää on täynnä sahajauhoa”, Kiti lähti kesken koulusta kotiin. Koko matkan hän itki.

Ballerinasta pelleksi

 Seitsemänvuotiaana Kiti aloitti balettitunnit. Vuoden päästä hän lopetti.

– Opettaja sanoi, ettei kannata jatkaa. Minulla oli kuulemma liian lyhyt kaula ja liian paksut pohkeet.

Siihen loppuivat piruetit, ja siitä alkoi pelleily. Kiti päätti, että jos hän kerran oli naurettava, olisipa sitten samalla tosi naurettava. Kun isä vei Kitin pelaamaan tennistä, tyttö keskittyi kikattelemaan ja pyörähtelemään vitsikkäästi, ja antoi pallojen viuhua ohi.

Isä ei tajunnut miksi. Hän hermostui.

– Nauroin itselleni ensin, jotta kukaan muu ei vain ehtisi. Samaa suojakeinoa käytän yhä. Teen esimerkiksi monissa tilanteissa selväksi, että tiedän olevani ylipainoinen. Ulkomuotooni en ole koskaan ollut täysin tyytyväinen, mutta muuten pidän itsestäni hyvinkin paljon.

Nuorempana Kiti tunsi itsensä aina vääränkokoiseksi. Liian pieneksi tai liian isoksi. Tai sekä liian pieneksi että liian isoksi, yhtä aikaa.

Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

Hän on niin lyhyt, että tuntematon mies kysyi häneltä ruokakaupassa, mistä mahtaa löytyä noin pikkuruisia vaatteita. Tilaan menninkäisompelijaltani, vastasi Kiti. Enää hän ei edes haluaisi olla pidempi.

Kun Kiti tyttösenä kulki ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustassa, selän takaa kuului miehen ääni. Lehmänperse, se sanoi. Sana sattui kuin lyönti.

Ensimmäisen rakkaussuhteensa aikana Kiti lihoi 36 kiloa. Hän ei vieläkään tajua miksi. Vielä vähemmän hän tajuaa, miksi laihtui puolessa vuodessa 24 kiloa, kun suhde päättyi. Kilot haihtuivat, vaikka Kiti söi joka ilta Big Mac -aterian ja kuusi nugettia.

– Haluaisin olla nytkin kevyempi. Kun puhun, tunnen, että leukani alla on ylimääräistä, ja kun kyyristyn, maha on tiellä. Mutta suurin ahaa-elämykseni on se, että itsetuntooni paino ei vaikuta. Olinpa minkä painoinen tahansa, minulla on aina samat hassut paineet siitä, miltä minun pitäisi näyttää. Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

Kitin, Olavi Tikan ja kuusivuotiaan Sofian koti on kuin Huvikumpu, täynnä värejä ja elämää.

Viime vuosina Kiti on listannut itselleen lisää tavoitteita:

1. Kierrätän kaiken. 2. Ostan pelkkää lähiruokaa.  3. Alan opiskella kieliä (ranskaa, espanjaa ja italiaa). 4. Säästän kananmunakennot ja askartelen niistä joululahjoja. 5. Syön neljän tunnin välein.
6. Selvitän, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu. 7. Jätän sokerin pois ruokavaliostani. 8. Laitan säästötilille rahaa joka kuukausi. 9. Aloitan jokaisen aamun kävelyllä.

– Teen hirveästi asioita: näyttelen, kirjoitan, laulan ja askartelen. Miksi minulla ei riitä samaa itsekuria siihen, että kuntoilisin? Rakastan liikkumista. Miksi en liiku? Ehkä tietyn osa-alueen on oltava elämässä aina rempallaan. Vai askartelenko vain siksi, jotta minun ei tarvitsisi urheilla? En oikeasti tiedä, mikä on totta!

Totuudessa on pysyttävä. Muuten omatunto nipistää.

T-marketin pornolehdet

Superomatunto sai alkunsa pornolehdistä. Kymmenvuotias Kiti varasti kaverinsa Pirren kanssa Klaukkalan T-marketista pornolehtiä ja tupakkaa, silmäili niitä hetken pellolla sätkä suussa, ja voi sitten niin pahoin, että marssi tunnustamaan kaiken isälleen.

Isä ei suuttunut. Mutta koskaan Kiti ei ollut nähnyt hänen silmissään sellaista pettymystä.

Isälle tärkeintä oli rehellisyys. Siksi minun on lähes mahdoton valehdella. 

Isä alkoi selittää: Omatunto on kuin kuusikulmio. Siinä on terävät kulmat. Aina kun valehtelee, se pyörähtää, ja kulmat hioutuvat. Mitä enemmän valehtelee, sitä kovempaa kuusikulmio pyörii, ja lopulta kulmia ei ole enää ollenkaan. Eikä omaatuntoa.

– Tärkeintä isälle oli rehellisyys. Siksi minun on vieläkin lähes mahdoton valehdella.

Lukion jälkeen Kiti halusi näyttelijäksi. Hän haki Teatterikorkeakouluun kolme kertaa, pääsi kerran pitkälle, mutta karsiutui. Seuraavat kahdeksan vuotta hän työskenteli mainostoimistossa.

– Kun olin kerran pähkäillyt kokonaisen työviikon sitä, teenkö hammasharjatelineen tarraan siniset vai valkoiset reunat, tajusin, että haluan sittenkin kaikkein eniten näytellä.

Aina kun Kiti oli käynyt teatterissa, hänen oli vaikea istua katsomossa. Niin kovasti hänen teki mieli rynnätä näyttämölle.

26-vuotiaana hän haki Ylioppilasteatteriin, pääsi sisään ja kiljui onnesta. Työ mainostoimistossa jäi lopullisesti, kun Kiti pääsi näyttelijäksi Komediateatteri Arenaan. Siellä työskentelivät myös Ere ja Titta. Alkoi myös kuiskuttelu: isä ottaa tyttärensä töihin, vaikka tällä ei ole koulutusta. Kiti päätti olla välittämättä. Hän halusi vain näytellä.

Tänä kesänä kuvataan Onneli ja Anneli -kirjoihin perustuva lastenelokuva, jossa Kitillä on rooli Tangelstiina-tätinä.

– Kun minua pyydettiin mukaan, ensireaktioni oli: apua! Tingelstiinana on Elina Knihtilä, ja hän on minusta niin mahtava näyttelijä. Vaikka olen näin vanha, jännitän yhä.

Rakkauden sinetti: kuorsauskiskot

Pienenä Kiti päätti, että menisi kolme kertaa naimisiin. Ensimmäinen mies olisi fanaattisen rakastunut häneen, mutta Kiti jättäisi hänet. Toista miestä Kiti palvoisi, mutta mies ei rakastaisi Kitiä. Kolmas aviomies olisi pappi. Suhde perustuisi järkeen ja kestäisi ikuisesti.

– Se oli perheihanteeni, sillä molemmat vanhempani menivät kolme kertaa naimisiin.

Kun Ere meni naimisiin Anna-Maijansa kanssa, kymmenvuotias Kiti pukeutui äitinsä yöpukuun. Ei mielenosoitukseksi, vaan siksi, että puku oli nätti. Kun Titan uudesta liitosta syntyi Pauliina, Kitistä tuli ylpeä isosisko.

Lastenelokuvassa Kiti muuttuu Tangelstiina-tädiksi.

– Uusperheemme aikuisilla oli niin hyvät välit, että sitä pidettiin epänormaalina. Termeistä pidin kiinni turhankin tiukasti: tein selväksi, että äitipuoli on äitipuoli. Etteivät vanhemmat vain olisi luulleet, että rakastan muita yhtä paljon kuin heitä.

Ere kuoli vuonna 2008. Isän menetys oli Kitille niin kova paikka, että siitä on vaikea puhua vieläkin. Titta-äiti on ikuinen emo, joka soittaa Kitille vähintään kaksi kertaa päivässä.

Kiti on äitipuoli, muttei tunne itseään puolikkaaksi.

– Eilen illalla äiti soitti, että huomenna tulee kylmä päivä, muista pukeutua. Puhelumme ovat tätä tasoa, että ostin just siikaa – ahaa, minä taas vein roskat. Mutta jos äiti ei soita, huolestun.

Kiti toteutti lapsuudenhaaveensa: hänellä on ollut elämässään kolme pitkää suhdetta. Kolme viime vuotta hän on elänyt avoliitossa muusikko Olavi Tikan kanssa, joka tunnetaan muun muassa Hevisaurus -yh­tyeestä. Olavilla on edellisestä suhteestaan tytär, kuusivuotias Sofia, joka asuu nyt isän ja Kitin luona joka toisen viikon.

Kiti on äitipuoli, mutta ei tunne itseään puolikkaaksi. Niin kokonaan hän tytärpuoltaan rakastaa.

– Tosin alussa olin hysteerinen. Leikitin Sofiaa ihan hulluna, jotta hän tykkäisi minusta.

Biologista lasta Kiti ei ole saanut, vaikka olisi halunnut. Tosin viime aikoina hän on alkanut epäillä, kestäisikö äitiyttä sittenkään. Huoli on niin järjetön. Kerran Kiti murehti kaksi viikkoa sitä, miten pitää toimia, jos Sofia kidnapattaisiin.

Kaksikon suhde lämpeni lopullisesti, kun Sofia hajotti Kitin kuorsauskiskot. Kiti oli menossa nukkumaan, yritti tunkea kiskoja suuhunsa ja kirosi, kun tajusi niiden hajonneen. Aamulla hän kysyi Sofialta, oliko tämä vahingossa rikkonut kapistuksen.

Sofia kielsi. Ja kielsi. Ja vasta sitten myönsi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kiti uskalsi suuttua. Ei siksi, että Sofia oli hajottanut kiskot, vaan koska oli aluksi puhunut puppua.

Kiti muisti jostain lukemansa kasvatusvinkin ja alkoi luennoida, kuinka valehteleminen muistuttaa hiukan sitä kuin rypistäisi paperin. Vaikka paperin oikaisee, rypyt jäävät. Hän tunsi lausuvansa viisauden sanoja, joita rakas tytärpuoli muistelisi liikuttuneena kiikkustuolissakin.

– Ja arvaas mitä Sofia höpinöihini vastasi? Että kun hän kasvaa isoksi, hän aikoo värjätä tukkansa vihreäksi.

Seuraavalla kerralla Kiti aikoo kertoa tarinan kuusikulmiosta.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2013. 

"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Susanna ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Jossakin kohtaa jutussa Susannan tilalla on eri nimi. Olisikohan sekin tarkoitus olla Susanna. Ihmettelin tätä lukiessani juttua, mutta ymmärsin kun huomasin, että nimi on muutettu. Jospa toimitus huomaisi muuttaa, mikäli oikea nimi on kertaalleen jäänyt tekstiin. En tiedä onko tämä oikea paikka kommentoida tuosta...
Lue kommentti
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.

Ilman Marjo-vaimoaan Juhani Ojalammi ei todennäköisesti olisi enää kertomassa tarinaansa. Juhani kiittää puolisoaan, joka jaksoi taistella heidän molempien puolesta, kun Juhanin mielesterveys järkkyi.

”Sinä yönä, kun vuosituhat vaihtui, ahdistus ja omituiset ajatukset täyttivät mieleni. Tuijotin kotimme nurkkia ja näin niissä hometta. Nyt tajuan, ettei mitään sellaista ollut, mutta silloin näky oli todellinen”, Juhani Ojalammi kertoo.

”Avasin parvekkeen oven, katsoin kaiteen yli viidennestä kerroksesta ja ajattelin, että hyppäämällä pääsen pois kaikesta pahasta. Vaimoni Marjo ehti väliin. Hän tarttui käteeni ja sanoi, että nyt lähdetään.”

Juhani oli tuolloin 38-vuotias.

Näin yön muistaa Juhanin vaimo Marjo Ojalammi:

”En koskaan unohda Millenium-yötä. Katselin ikkunasta raketteja ja ajattelin, että meillä räiskyy sisälläkin. Oli räiskynyt jo monta vuotta.”

”Aistin Juhanin itsetuhoiset ajatukset ja pelkäsin koko ajan, että hän tekee itselleen jotain. Vuosituhannen vaihtuessa hän romahti täydellisesti.”

”Surin, mutta uskoin, että hän toipuu ennalleen, kunhan vain pääsee hoitoon. Pari viikkoa ennen vuodenvaihdetta olimme olleet Juhanin ahdistuksen vuoksi päivystyksessä, mutta silloin meidät käännytettiin takaisin kotiin.”

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut.”

Tuon yön jälkeistä elämää Ojalammit kuvailevat vuoristoradaksi. Lopulta Juhani sai diagnoosin ja lääkityksen – kiitos Marjon taistelutahdon.

”Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siihen kuuluvat mielialan vaihtelut masennuksesta maniaan”, Juhani kertoo.

Kun puolison mielenterveys järkkyy, koko parisuhde menee uusiksi. Myös Marjo on ollut erittäin kovilla.

”Kiitollinen olen siitä, että saamme olla Marjon kanssa edelleen yhdessä. Marjo halusi taistella vuokseni. Olen onnellinen, ettei Marjo jättänyt minua silloin, kun olin todella hankala. Hän vaaransi vuokseni omankin terveytensä”, Juhani sanoo.

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut. Hän oli muuttunut valoisasta, energisestä miehestä synkäksi ja välillä aggressiiviseksikin”, Marjo kuvailee.

Lue Juhanin ja Marjon koko selviytymistarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukausen maksuttoman koetilauksen täällä.