Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”
Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”

Näyttelijä Kiti Kokkonen oppi isältään, että puhdasta omaatuntoa pitää vaalia. Niinpä hänestä tuli ylirehellinen aikuinen, joka ei salli itselleen edes valkoisia valheita. Rehellisyyden nimissä hän on myös valmis ojentamaan paheensa kaikkien arvioitavaksi.

Ensimmäisen puolen minuutin aikana huomaan Kiti Kokkosesta seuraavat ­asiat: Kiharainen ponnari, pystyssä kuin suihkulähde. Ihan on äitinsä profiili.

Nauraa herkästi. Mieluiten itselleen. 150 senttiä. Lyhyt, mutta ei niin lyhyt, kuin olin kuvitellut.

Mikä koti! Mitkä satuvärit! Turkoosi seinä, pinkki lipasto! Todellinen Huvikumpu Töölössä!

Silloin Kiti ojentaa kätensä, esittäytyy ja pahoittelee vuolaasti, että saattaa tuoksahtaa pikkuisen tupakalle.

Sitäpä en huomannut.

38-vuotias Kiti Kokkonen, Komediateatteri Arenan taiteellinen johtaja, näyttelijä ja kirjailija, ei peittele heikkouksiaan. Päinvastoin: hän tuo ne tyrkylle, esittelee jokaisen vuorotellen, lempeästi ja säälimättä.

Sauhuttelun jälkeen syntilistalle pääsee yleissivistys. Se kuulemma ontuu. Kun Kiti 28-vuotiaana tajusi, ettei tiennyt että Egypti kuuluu Afrikkaan, hän päätti terästäytyä.

– Kun meiltä Ylioppilasteatterissa kysyttiin, kuka on lukenut Danten Jumalaisen näytelmän, kaikki muut nyökkäsivät paitsi minä. Tosin epäilen, että muut huijasivat. Ihmisillä on kummallinen tarve peitellä tietämättömyyttään.

Kiti ei pysty teeskentelemään. Eikä varsinkaan valehtelemaan. Jos suusta livahtaa valkoinen valhe, hänen on tunnustettava välittömästi.

– Omaatuntoani kaihertaa vieläkin se, että tulin vieneeksi parikymppisenä kotiin pari mustekynää silloiselta työpaikaltani mainostoimistosta.

Millainen elämä on elettävä, jotta säilyttää omantuntonsa tuollaisena?

Isäs pää on sahajauhoa

Kiti korostaa, että hänellä on surkea muisti. Hän saattaa muistaa lapsuutensa pieleen, huijata vahingossa, ja siksi hänen omatuntonsa hälyttää jo nyt. Hän ei esimerkiksi vieläkään ole varma, sotkiko pienenä keittiön marmoritason kultatussilla, kuten vanhemmat väittivät. Ehkä. Ehkä ei. Ei mitään hajua.

Mutta jotenkin näin kaikki meni:

Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen ja näyttelijä Titta Jokinen saivat tyttären. Ere oli haaveillut lapsesta jo vuosia, edellisestä avioliitostaan asti. Hän kysyi Titalta, sopiiko, jos tyttö kastetaan Muuan Kiti Kokkoseksi, ja vaimo myhäili, että mikäs siinä. Molempia huvitti ajatus siitä, että tytär esittelisi itsensä näin: ”Muuan Kokkonen, hauska tutustua.”

Pappi tyrmäsi ehdotuksen.

Kun Kiti oli kolmivuotias, vanhemmat erosivat, ja Kiti jäi isänsä kanssa asumaan. Elämä oli ihanan tavallista. Viikot isän kanssa Etelä-Haagassa kerrostalossa, viikonloput äidin luona. Äiti ja isi, kaksi kotia, erilaisia ja erillään. Niin oli hyvä. Kun äiti ilmestyi kerran yllättäen syntymäpäiväjuhliin isän kotiin, Kitistä tuntui hassulta.

Kiti kohautti olkiaan, kun häntä kiusattiin. Mutta kun luokkakaveri haukkui isää sahajauhopääksi, tyttö itki.

Jossain vaiheessa Kiti tajusi, että muut pihan lapset asuivat äitinsä ja isänsä kanssa. Siitä hän ei piitannut. Mutta se satutti, kun vieraat aikuiset kummastelivat vanhempien lämpimiä välejä. Aivan kuin äiti ja isä olisivat eronneet jotenkin väärin, kun eivät riidelleet.

Töissä Ere saattoi tuittuilla, mutta kotona hän tyyntyi: haki Kitin päiväkodista, paistoi kalapuikkoja, nukahti Pikku Kakkosen ajaksi ja luki iltasaduksi tietosanakirjaa, josta Kiti oppi vain ”eroo­sion”. Jo tarhaikäisenä tytär analysoi isälleen poikaystäviään. Samat salaisuudet hän jauhoi puhelimessa äidilleen.

– Kerran soitin äidille ja kysyin, mitä tarkoittaa runkkaaminen. Äiti vastasi, että kuule äiti ei tiedä, kysypä isältä. Isä oli se, joka joutui vastaamaan vaikeimpiinkin kysymyksiini.

Myös äidin luona pidettiin kiinni rutiineista. Kuten siitä, että Titta ja Kiti heräsivät usein keskellä yötä kokkaamaan tonnikalapastaa, ihan vain huvikseen.

 

Nuorena Kiti kertoi salaisuutensa molemmille vanhemmilleen. Äiti ja tytär juttelevat yhä joka päivä.

Ala-asteella Kitin itsetunto oli rautaa. Empimättä hän kokeili seuraavia hiustyylejä: Pitkät kiharat yhdistettynä päälakisiiliin. Suora takatukka, permanentti pelkässä otsatukassa. Kokosiili.

Kun siilitukkainen Kiti esiintyi isänsä ohjaamassa Salakari-tv-sarjassa, lehdessä luki, että roolissa nähdään Ere Kokkosen poika.

– Isä pakotti minut tiskaamaan, mutta tyyliäni sain etsiä vapaasti. Hän ei vähätellyt minua koskaan.

Telkkarissa esiintyminen kihahti hetkeksi Kitin päähän. Hän alkoi jaella koulun pihalla nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei niitä pyytänyt, ja pukeutui tyllimekkoon ja hikipantaan. Vähemmästäkin kiusattaisiin.

– Kiusaaminen ei tuntunut minusta pahalta. Elin niin turvassa, ihan omassa maailmassani. Oli vain yksi aihe, josta minua ei saanut kiusata.

Se oli isä. Kun yksi luokkakavereista kerran totesi, että ”isäs pää on täynnä sahajauhoa”, Kiti lähti kesken koulusta kotiin. Koko matkan hän itki.

Ballerinasta pelleksi

 Seitsemänvuotiaana Kiti aloitti balettitunnit. Vuoden päästä hän lopetti.

– Opettaja sanoi, ettei kannata jatkaa. Minulla oli kuulemma liian lyhyt kaula ja liian paksut pohkeet.

Siihen loppuivat piruetit, ja siitä alkoi pelleily. Kiti päätti, että jos hän kerran oli naurettava, olisipa sitten samalla tosi naurettava. Kun isä vei Kitin pelaamaan tennistä, tyttö keskittyi kikattelemaan ja pyörähtelemään vitsikkäästi, ja antoi pallojen viuhua ohi.

Isä ei tajunnut miksi. Hän hermostui.

– Nauroin itselleni ensin, jotta kukaan muu ei vain ehtisi. Samaa suojakeinoa käytän yhä. Teen esimerkiksi monissa tilanteissa selväksi, että tiedän olevani ylipainoinen. Ulkomuotooni en ole koskaan ollut täysin tyytyväinen, mutta muuten pidän itsestäni hyvinkin paljon.

Nuorempana Kiti tunsi itsensä aina vääränkokoiseksi. Liian pieneksi tai liian isoksi. Tai sekä liian pieneksi että liian isoksi, yhtä aikaa.

Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

Hän on niin lyhyt, että tuntematon mies kysyi häneltä ruokakaupassa, mistä mahtaa löytyä noin pikkuruisia vaatteita. Tilaan menninkäisompelijaltani, vastasi Kiti. Enää hän ei edes haluaisi olla pidempi.

Kun Kiti tyttösenä kulki ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustassa, selän takaa kuului miehen ääni. Lehmänperse, se sanoi. Sana sattui kuin lyönti.

Ensimmäisen rakkaussuhteensa aikana Kiti lihoi 36 kiloa. Hän ei vieläkään tajua miksi. Vielä vähemmän hän tajuaa, miksi laihtui puolessa vuodessa 24 kiloa, kun suhde päättyi. Kilot haihtuivat, vaikka Kiti söi joka ilta Big Mac -aterian ja kuusi nugettia.

– Haluaisin olla nytkin kevyempi. Kun puhun, tunnen, että leukani alla on ylimääräistä, ja kun kyyristyn, maha on tiellä. Mutta suurin ahaa-elämykseni on se, että itsetuntooni paino ei vaikuta. Olinpa minkä painoinen tahansa, minulla on aina samat hassut paineet siitä, miltä minun pitäisi näyttää. Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

 

Kitin, Olavi Tikan ja kuusivuotiaan Sofian koti on kuin Huvikumpu, täynnä värejä ja elämää.

Viime vuosina Kiti on listannut itselleen lisää tavoitteita:

1. Kierrätän kaiken. 2. Ostan pelkkää lähiruokaa.  3. Alan opiskella kieliä (ranskaa, espanjaa ja italiaa). 4. Säästän kananmunakennot ja askartelen niistä joululahjoja. 5. Syön neljän tunnin välein.
6. Selvitän, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu. 7. Jätän sokerin pois ruokavaliostani. 8. Laitan säästötilille rahaa joka kuukausi. 9. Aloitan jokaisen aamun kävelyllä.

– Teen hirveästi asioita: näyttelen, kirjoitan, laulan ja askartelen. Miksi minulla ei riitä samaa itsekuria siihen, että kuntoilisin? Rakastan liikkumista. Miksi en liiku? Ehkä tietyn osa-alueen on oltava elämässä aina rempallaan. Vai askartelenko vain siksi, jotta minun ei tarvitsisi urheilla? En oikeasti tiedä, mikä on totta!

Totuudessa on pysyttävä. Muuten omatunto nipistää.

T-marketin pornolehdet

Superomatunto sai alkunsa pornolehdistä. Kymmenvuotias Kiti varasti kaverinsa Pirren kanssa Klaukkalan T-marketista pornolehtiä ja tupakkaa, silmäili niitä hetken pellolla sätkä suussa, ja voi sitten niin pahoin, että marssi tunnustamaan kaiken isälleen.

Isä ei suuttunut. Mutta koskaan Kiti ei ollut nähnyt hänen silmissään sellaista pettymystä.

Isälle tärkeintä oli rehellisyys. Siksi minun on lähes mahdoton valehdella. 

Isä alkoi selittää: Omatunto on kuin kuusikulmio. Siinä on terävät kulmat. Aina kun valehtelee, se pyörähtää, ja kulmat hioutuvat. Mitä enemmän valehtelee, sitä kovempaa kuusikulmio pyörii, ja lopulta kulmia ei ole enää ollenkaan. Eikä omaatuntoa.

– Tärkeintä isälle oli rehellisyys. Siksi minun on vieläkin lähes mahdoton valehdella.

Lukion jälkeen Kiti halusi näyttelijäksi. Hän haki Teatterikorkeakouluun kolme kertaa, pääsi kerran pitkälle, mutta karsiutui. Seuraavat kahdeksan vuotta hän työskenteli mainostoimistossa.

– Kun olin kerran pähkäillyt kokonaisen työviikon sitä, teenkö hammasharjatelineen tarraan siniset vai valkoiset reunat, tajusin, että haluan sittenkin kaikkein eniten näytellä.

Aina kun Kiti oli käynyt teatterissa, hänen oli vaikea istua katsomossa. Niin kovasti hänen teki mieli rynnätä näyttämölle.

26-vuotiaana hän haki Ylioppilasteatteriin, pääsi sisään ja kiljui onnesta. Työ mainostoimistossa jäi lopullisesti, kun Kiti pääsi näyttelijäksi Komediateatteri Arenaan. Siellä työskentelivät myös Ere ja Titta. Alkoi myös kuiskuttelu: isä ottaa tyttärensä töihin, vaikka tällä ei ole koulutusta. Kiti päätti olla välittämättä. Hän halusi vain näytellä.

Tänä kesänä kuvataan Onneli ja Anneli -kirjoihin perustuva lastenelokuva, jossa Kitillä on rooli Tangelstiina-tätinä.

– Kun minua pyydettiin mukaan, ensireaktioni oli: apua! Tingelstiinana on Elina Knihtilä, ja hän on minusta niin mahtava näyttelijä. Vaikka olen näin vanha, jännitän yhä.

Rakkauden sinetti: kuorsauskiskot

Pienenä Kiti päätti, että menisi kolme kertaa naimisiin. Ensimmäinen mies olisi fanaattisen rakastunut häneen, mutta Kiti jättäisi hänet. Toista miestä Kiti palvoisi, mutta mies ei rakastaisi Kitiä. Kolmas aviomies olisi pappi. Suhde perustuisi järkeen ja kestäisi ikuisesti.

– Se oli perheihanteeni, sillä molemmat vanhempani menivät kolme kertaa naimisiin.

Kun Ere meni naimisiin Anna-Maijansa kanssa, kymmenvuotias Kiti pukeutui äitinsä yöpukuun. Ei mielenosoitukseksi, vaan siksi, että puku oli nätti. Kun Titan uudesta liitosta syntyi Pauliina, Kitistä tuli ylpeä isosisko.

 

Lastenelokuvassa Kiti muuttuu Tangelstiina-tädiksi.

– Uusperheemme aikuisilla oli niin hyvät välit, että sitä pidettiin epänormaalina. Termeistä pidin kiinni turhankin tiukasti: tein selväksi, että äitipuoli on äitipuoli. Etteivät vanhemmat vain olisi luulleet, että rakastan muita yhtä paljon kuin heitä.

Ere kuoli vuonna 2008. Isän menetys oli Kitille niin kova paikka, että siitä on vaikea puhua vieläkin. Titta-äiti on ikuinen emo, joka soittaa Kitille vähintään kaksi kertaa päivässä.

Kiti on äitipuoli, muttei tunne itseään puolikkaaksi.

– Eilen illalla äiti soitti, että huomenna tulee kylmä päivä, muista pukeutua. Puhelumme ovat tätä tasoa, että ostin just siikaa – ahaa, minä taas vein roskat. Mutta jos äiti ei soita, huolestun.

Kiti toteutti lapsuudenhaaveensa: hänellä on ollut elämässään kolme pitkää suhdetta. Kolme viime vuotta hän on elänyt avoliitossa muusikko Olavi Tikan kanssa, joka tunnetaan muun muassa Hevisaurus -yh­tyeestä. Olavilla on edellisestä suhteestaan tytär, kuusivuotias Sofia, joka asuu nyt isän ja Kitin luona joka toisen viikon.

Kiti on äitipuoli, mutta ei tunne itseään puolikkaaksi. Niin kokonaan hän tytärpuoltaan rakastaa.

– Tosin alussa olin hysteerinen. Leikitin Sofiaa ihan hulluna, jotta hän tykkäisi minusta.

Biologista lasta Kiti ei ole saanut, vaikka olisi halunnut. Tosin viime aikoina hän on alkanut epäillä, kestäisikö äitiyttä sittenkään. Huoli on niin järjetön. Kerran Kiti murehti kaksi viikkoa sitä, miten pitää toimia, jos Sofia kidnapattaisiin.

Kaksikon suhde lämpeni lopullisesti, kun Sofia hajotti Kitin kuorsauskiskot. Kiti oli menossa nukkumaan, yritti tunkea kiskoja suuhunsa ja kirosi, kun tajusi niiden hajonneen. Aamulla hän kysyi Sofialta, oliko tämä vahingossa rikkonut kapistuksen.

Sofia kielsi. Ja kielsi. Ja vasta sitten myönsi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kiti uskalsi suuttua. Ei siksi, että Sofia oli hajottanut kiskot, vaan koska oli aluksi puhunut puppua.

Kiti muisti jostain lukemansa kasvatusvinkin ja alkoi luennoida, kuinka valehteleminen muistuttaa hiukan sitä kuin rypistäisi paperin. Vaikka paperin oikaisee, rypyt jäävät. Hän tunsi lausuvansa viisauden sanoja, joita rakas tytärpuoli muistelisi liikuttuneena kiikkustuolissakin.

– Ja arvaas mitä Sofia höpinöihini vastasi? Että kun hän kasvaa isoksi, hän aikoo värjätä tukkansa vihreäksi.

Seuraavalla kerralla Kiti aikoo kertoa tarinan kuusikulmiosta.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2013. 

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.