Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”
Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”

Näyttelijä Kiti Kokkonen oppi isältään, että puhdasta omaatuntoa pitää vaalia. Niinpä hänestä tuli ylirehellinen aikuinen, joka ei salli itselleen edes valkoisia valheita. Rehellisyyden nimissä hän on myös valmis ojentamaan paheensa kaikkien arvioitavaksi.

Ensimmäisen puolen minuutin aikana huomaan Kiti Kokkosesta seuraavat ­asiat: Kiharainen ponnari, pystyssä kuin suihkulähde. Ihan on äitinsä profiili.

Nauraa herkästi. Mieluiten itselleen. 150 senttiä. Lyhyt, mutta ei niin lyhyt, kuin olin kuvitellut.

Mikä koti! Mitkä satuvärit! Turkoosi seinä, pinkki lipasto! Todellinen Huvikumpu Töölössä!

Silloin Kiti ojentaa kätensä, esittäytyy ja pahoittelee vuolaasti, että saattaa tuoksahtaa pikkuisen tupakalle.

Sitäpä en huomannut.

38-vuotias Kiti Kokkonen, Komediateatteri Arenan taiteellinen johtaja, näyttelijä ja kirjailija, ei peittele heikkouksiaan. Päinvastoin: hän tuo ne tyrkylle, esittelee jokaisen vuorotellen, lempeästi ja säälimättä.

Sauhuttelun jälkeen syntilistalle pääsee yleissivistys. Se kuulemma ontuu. Kun Kiti 28-vuotiaana tajusi, ettei tiennyt että Egypti kuuluu Afrikkaan, hän päätti terästäytyä.

– Kun meiltä Ylioppilasteatterissa kysyttiin, kuka on lukenut Danten Jumalaisen näytelmän, kaikki muut nyökkäsivät paitsi minä. Tosin epäilen, että muut huijasivat. Ihmisillä on kummallinen tarve peitellä tietämättömyyttään.

Kiti ei pysty teeskentelemään. Eikä varsinkaan valehtelemaan. Jos suusta livahtaa valkoinen valhe, hänen on tunnustettava välittömästi.

– Omaatuntoani kaihertaa vieläkin se, että tulin vieneeksi parikymppisenä kotiin pari mustekynää silloiselta työpaikaltani mainostoimistosta.

Millainen elämä on elettävä, jotta säilyttää omantuntonsa tuollaisena?

Isäs pää on sahajauhoa

Kiti korostaa, että hänellä on surkea muisti. Hän saattaa muistaa lapsuutensa pieleen, huijata vahingossa, ja siksi hänen omatuntonsa hälyttää jo nyt. Hän ei esimerkiksi vieläkään ole varma, sotkiko pienenä keittiön marmoritason kultatussilla, kuten vanhemmat väittivät. Ehkä. Ehkä ei. Ei mitään hajua.

Mutta jotenkin näin kaikki meni:

Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen ja näyttelijä Titta Jokinen saivat tyttären. Ere oli haaveillut lapsesta jo vuosia, edellisestä avioliitostaan asti. Hän kysyi Titalta, sopiiko, jos tyttö kastetaan Muuan Kiti Kokkoseksi, ja vaimo myhäili, että mikäs siinä. Molempia huvitti ajatus siitä, että tytär esittelisi itsensä näin: ”Muuan Kokkonen, hauska tutustua.”

Pappi tyrmäsi ehdotuksen.

Kun Kiti oli kolmivuotias, vanhemmat erosivat, ja Kiti jäi isänsä kanssa asumaan. Elämä oli ihanan tavallista. Viikot isän kanssa Etelä-Haagassa kerrostalossa, viikonloput äidin luona. Äiti ja isi, kaksi kotia, erilaisia ja erillään. Niin oli hyvä. Kun äiti ilmestyi kerran yllättäen syntymäpäiväjuhliin isän kotiin, Kitistä tuntui hassulta.

Kiti kohautti olkiaan, kun häntä kiusattiin. Mutta kun luokkakaveri haukkui isää sahajauhopääksi, tyttö itki.

Jossain vaiheessa Kiti tajusi, että muut pihan lapset asuivat äitinsä ja isänsä kanssa. Siitä hän ei piitannut. Mutta se satutti, kun vieraat aikuiset kummastelivat vanhempien lämpimiä välejä. Aivan kuin äiti ja isä olisivat eronneet jotenkin väärin, kun eivät riidelleet.

Töissä Ere saattoi tuittuilla, mutta kotona hän tyyntyi: haki Kitin päiväkodista, paistoi kalapuikkoja, nukahti Pikku Kakkosen ajaksi ja luki iltasaduksi tietosanakirjaa, josta Kiti oppi vain ”eroo­sion”. Jo tarhaikäisenä tytär analysoi isälleen poikaystäviään. Samat salaisuudet hän jauhoi puhelimessa äidilleen.

– Kerran soitin äidille ja kysyin, mitä tarkoittaa runkkaaminen. Äiti vastasi, että kuule äiti ei tiedä, kysypä isältä. Isä oli se, joka joutui vastaamaan vaikeimpiinkin kysymyksiini.

Myös äidin luona pidettiin kiinni rutiineista. Kuten siitä, että Titta ja Kiti heräsivät usein keskellä yötä kokkaamaan tonnikalapastaa, ihan vain huvikseen.

Nuorena Kiti kertoi salaisuutensa molemmille vanhemmilleen. Äiti ja tytär juttelevat yhä joka päivä.

Ala-asteella Kitin itsetunto oli rautaa. Empimättä hän kokeili seuraavia hiustyylejä: Pitkät kiharat yhdistettynä päälakisiiliin. Suora takatukka, permanentti pelkässä otsatukassa. Kokosiili.

Kun siilitukkainen Kiti esiintyi isänsä ohjaamassa Salakari-tv-sarjassa, lehdessä luki, että roolissa nähdään Ere Kokkosen poika.

– Isä pakotti minut tiskaamaan, mutta tyyliäni sain etsiä vapaasti. Hän ei vähätellyt minua koskaan.

Telkkarissa esiintyminen kihahti hetkeksi Kitin päähän. Hän alkoi jaella koulun pihalla nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei niitä pyytänyt, ja pukeutui tyllimekkoon ja hikipantaan. Vähemmästäkin kiusattaisiin.

– Kiusaaminen ei tuntunut minusta pahalta. Elin niin turvassa, ihan omassa maailmassani. Oli vain yksi aihe, josta minua ei saanut kiusata.

Se oli isä. Kun yksi luokkakavereista kerran totesi, että ”isäs pää on täynnä sahajauhoa”, Kiti lähti kesken koulusta kotiin. Koko matkan hän itki.

Ballerinasta pelleksi

 Seitsemänvuotiaana Kiti aloitti balettitunnit. Vuoden päästä hän lopetti.

– Opettaja sanoi, ettei kannata jatkaa. Minulla oli kuulemma liian lyhyt kaula ja liian paksut pohkeet.

Siihen loppuivat piruetit, ja siitä alkoi pelleily. Kiti päätti, että jos hän kerran oli naurettava, olisipa sitten samalla tosi naurettava. Kun isä vei Kitin pelaamaan tennistä, tyttö keskittyi kikattelemaan ja pyörähtelemään vitsikkäästi, ja antoi pallojen viuhua ohi.

Isä ei tajunnut miksi. Hän hermostui.

– Nauroin itselleni ensin, jotta kukaan muu ei vain ehtisi. Samaa suojakeinoa käytän yhä. Teen esimerkiksi monissa tilanteissa selväksi, että tiedän olevani ylipainoinen. Ulkomuotooni en ole koskaan ollut täysin tyytyväinen, mutta muuten pidän itsestäni hyvinkin paljon.

Nuorempana Kiti tunsi itsensä aina vääränkokoiseksi. Liian pieneksi tai liian isoksi. Tai sekä liian pieneksi että liian isoksi, yhtä aikaa.

Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

Hän on niin lyhyt, että tuntematon mies kysyi häneltä ruokakaupassa, mistä mahtaa löytyä noin pikkuruisia vaatteita. Tilaan menninkäisompelijaltani, vastasi Kiti. Enää hän ei edes haluaisi olla pidempi.

Kun Kiti tyttösenä kulki ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustassa, selän takaa kuului miehen ääni. Lehmänperse, se sanoi. Sana sattui kuin lyönti.

Ensimmäisen rakkaussuhteensa aikana Kiti lihoi 36 kiloa. Hän ei vieläkään tajua miksi. Vielä vähemmän hän tajuaa, miksi laihtui puolessa vuodessa 24 kiloa, kun suhde päättyi. Kilot haihtuivat, vaikka Kiti söi joka ilta Big Mac -aterian ja kuusi nugettia.

– Haluaisin olla nytkin kevyempi. Kun puhun, tunnen, että leukani alla on ylimääräistä, ja kun kyyristyn, maha on tiellä. Mutta suurin ahaa-elämykseni on se, että itsetuntooni paino ei vaikuta. Olinpa minkä painoinen tahansa, minulla on aina samat hassut paineet siitä, miltä minun pitäisi näyttää. Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

Kitin, Olavi Tikan ja kuusivuotiaan Sofian koti on kuin Huvikumpu, täynnä värejä ja elämää.

Viime vuosina Kiti on listannut itselleen lisää tavoitteita:

1. Kierrätän kaiken. 2. Ostan pelkkää lähiruokaa.  3. Alan opiskella kieliä (ranskaa, espanjaa ja italiaa). 4. Säästän kananmunakennot ja askartelen niistä joululahjoja. 5. Syön neljän tunnin välein.
6. Selvitän, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu. 7. Jätän sokerin pois ruokavaliostani. 8. Laitan säästötilille rahaa joka kuukausi. 9. Aloitan jokaisen aamun kävelyllä.

– Teen hirveästi asioita: näyttelen, kirjoitan, laulan ja askartelen. Miksi minulla ei riitä samaa itsekuria siihen, että kuntoilisin? Rakastan liikkumista. Miksi en liiku? Ehkä tietyn osa-alueen on oltava elämässä aina rempallaan. Vai askartelenko vain siksi, jotta minun ei tarvitsisi urheilla? En oikeasti tiedä, mikä on totta!

Totuudessa on pysyttävä. Muuten omatunto nipistää.

T-marketin pornolehdet

Superomatunto sai alkunsa pornolehdistä. Kymmenvuotias Kiti varasti kaverinsa Pirren kanssa Klaukkalan T-marketista pornolehtiä ja tupakkaa, silmäili niitä hetken pellolla sätkä suussa, ja voi sitten niin pahoin, että marssi tunnustamaan kaiken isälleen.

Isä ei suuttunut. Mutta koskaan Kiti ei ollut nähnyt hänen silmissään sellaista pettymystä.

Isälle tärkeintä oli rehellisyys. Siksi minun on lähes mahdoton valehdella. 

Isä alkoi selittää: Omatunto on kuin kuusikulmio. Siinä on terävät kulmat. Aina kun valehtelee, se pyörähtää, ja kulmat hioutuvat. Mitä enemmän valehtelee, sitä kovempaa kuusikulmio pyörii, ja lopulta kulmia ei ole enää ollenkaan. Eikä omaatuntoa.

– Tärkeintä isälle oli rehellisyys. Siksi minun on vieläkin lähes mahdoton valehdella.

Lukion jälkeen Kiti halusi näyttelijäksi. Hän haki Teatterikorkeakouluun kolme kertaa, pääsi kerran pitkälle, mutta karsiutui. Seuraavat kahdeksan vuotta hän työskenteli mainostoimistossa.

– Kun olin kerran pähkäillyt kokonaisen työviikon sitä, teenkö hammasharjatelineen tarraan siniset vai valkoiset reunat, tajusin, että haluan sittenkin kaikkein eniten näytellä.

Aina kun Kiti oli käynyt teatterissa, hänen oli vaikea istua katsomossa. Niin kovasti hänen teki mieli rynnätä näyttämölle.

26-vuotiaana hän haki Ylioppilasteatteriin, pääsi sisään ja kiljui onnesta. Työ mainostoimistossa jäi lopullisesti, kun Kiti pääsi näyttelijäksi Komediateatteri Arenaan. Siellä työskentelivät myös Ere ja Titta. Alkoi myös kuiskuttelu: isä ottaa tyttärensä töihin, vaikka tällä ei ole koulutusta. Kiti päätti olla välittämättä. Hän halusi vain näytellä.

Tänä kesänä kuvataan Onneli ja Anneli -kirjoihin perustuva lastenelokuva, jossa Kitillä on rooli Tangelstiina-tätinä.

– Kun minua pyydettiin mukaan, ensireaktioni oli: apua! Tingelstiinana on Elina Knihtilä, ja hän on minusta niin mahtava näyttelijä. Vaikka olen näin vanha, jännitän yhä.

Rakkauden sinetti: kuorsauskiskot

Pienenä Kiti päätti, että menisi kolme kertaa naimisiin. Ensimmäinen mies olisi fanaattisen rakastunut häneen, mutta Kiti jättäisi hänet. Toista miestä Kiti palvoisi, mutta mies ei rakastaisi Kitiä. Kolmas aviomies olisi pappi. Suhde perustuisi järkeen ja kestäisi ikuisesti.

– Se oli perheihanteeni, sillä molemmat vanhempani menivät kolme kertaa naimisiin.

Kun Ere meni naimisiin Anna-Maijansa kanssa, kymmenvuotias Kiti pukeutui äitinsä yöpukuun. Ei mielenosoitukseksi, vaan siksi, että puku oli nätti. Kun Titan uudesta liitosta syntyi Pauliina, Kitistä tuli ylpeä isosisko.

Lastenelokuvassa Kiti muuttuu Tangelstiina-tädiksi.

– Uusperheemme aikuisilla oli niin hyvät välit, että sitä pidettiin epänormaalina. Termeistä pidin kiinni turhankin tiukasti: tein selväksi, että äitipuoli on äitipuoli. Etteivät vanhemmat vain olisi luulleet, että rakastan muita yhtä paljon kuin heitä.

Ere kuoli vuonna 2008. Isän menetys oli Kitille niin kova paikka, että siitä on vaikea puhua vieläkin. Titta-äiti on ikuinen emo, joka soittaa Kitille vähintään kaksi kertaa päivässä.

Kiti on äitipuoli, muttei tunne itseään puolikkaaksi.

– Eilen illalla äiti soitti, että huomenna tulee kylmä päivä, muista pukeutua. Puhelumme ovat tätä tasoa, että ostin just siikaa – ahaa, minä taas vein roskat. Mutta jos äiti ei soita, huolestun.

Kiti toteutti lapsuudenhaaveensa: hänellä on ollut elämässään kolme pitkää suhdetta. Kolme viime vuotta hän on elänyt avoliitossa muusikko Olavi Tikan kanssa, joka tunnetaan muun muassa Hevisaurus -yh­tyeestä. Olavilla on edellisestä suhteestaan tytär, kuusivuotias Sofia, joka asuu nyt isän ja Kitin luona joka toisen viikon.

Kiti on äitipuoli, mutta ei tunne itseään puolikkaaksi. Niin kokonaan hän tytärpuoltaan rakastaa.

– Tosin alussa olin hysteerinen. Leikitin Sofiaa ihan hulluna, jotta hän tykkäisi minusta.

Biologista lasta Kiti ei ole saanut, vaikka olisi halunnut. Tosin viime aikoina hän on alkanut epäillä, kestäisikö äitiyttä sittenkään. Huoli on niin järjetön. Kerran Kiti murehti kaksi viikkoa sitä, miten pitää toimia, jos Sofia kidnapattaisiin.

Kaksikon suhde lämpeni lopullisesti, kun Sofia hajotti Kitin kuorsauskiskot. Kiti oli menossa nukkumaan, yritti tunkea kiskoja suuhunsa ja kirosi, kun tajusi niiden hajonneen. Aamulla hän kysyi Sofialta, oliko tämä vahingossa rikkonut kapistuksen.

Sofia kielsi. Ja kielsi. Ja vasta sitten myönsi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kiti uskalsi suuttua. Ei siksi, että Sofia oli hajottanut kiskot, vaan koska oli aluksi puhunut puppua.

Kiti muisti jostain lukemansa kasvatusvinkin ja alkoi luennoida, kuinka valehteleminen muistuttaa hiukan sitä kuin rypistäisi paperin. Vaikka paperin oikaisee, rypyt jäävät. Hän tunsi lausuvansa viisauden sanoja, joita rakas tytärpuoli muistelisi liikuttuneena kiikkustuolissakin.

– Ja arvaas mitä Sofia höpinöihini vastasi? Että kun hän kasvaa isoksi, hän aikoo värjätä tukkansa vihreäksi.

Seuraavalla kerralla Kiti aikoo kertoa tarinan kuusikulmiosta.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2013. 

Nykyään Susanna toimii vertaistukena velkaantuneille. "Haluan antaa toivoa muille. Hurja velkamäärä ei ole loppu, vaan alku toisenlaiselle elämälle."
Nykyään Susanna toimii vertaistukena velkaantuneille. "Haluan antaa toivoa muille. Hurja velkamäärä ei ole loppu, vaan alku toisenlaiselle elämälle."

Susanna on elänyt viime vuodet 211,64 euron kuukausituloilla lyhentäessään työttömyydestä ja pikavipeistä syntynyttä velkaansa. ”Kun sain maksettua viimeisen velkaerän, pankin henkilökuntakin oli ylpeä minusta.”

Keski-ikäiseksi asti Susanna Peltola, 53, oli kuin kuka tahansa kaupallisen alan töissä käyvä yksinhuoltajaäiti. Rahaa ei ollut paljon, mutta laskut oli aina maksettu ja ruokaa riittänyt jääkaapissa.

Sitten, vuoden 2012 keväällä, kaikki rysähti kerralla.

Susanna kaatui töihin mennessään pyörällä ja mursi oikean ranteensa. Hän jäi sairauslomalle. 

”Luulin saavani vakuutuskorvauksia työmatkalla tapahtuneesta tapaturmasta, joten otin lainaa ja pikavippejä, kun tulot pienenivät. Ne kuluivat ihan arkisiin asioihin, vuokraan ja syömiseen ja sellaiseen.”

Kun Susanna palasi kahden kuukauden sairausloman jälkeen töihin, hänet irtisanottiin.

”Joskus purin myös pahaa oloa ostamalla itselleni jotain, jonka kuvittelin piristävän. Puseron tai muuta.”

Korvauksia ei tullutkaan. Kun Susanna palasi kahden kuukauden sairausloman jälkeen töihin, hänet irtisanottiin.

”Sitten olinkin jo siinä tilanteessa, että jouduin ottamaan lisää lainaa maksaakseni entistä pois. Ja sitten taas lisää. Korot olivat niin kovat.”

Kamalinta oli hallitsemattomuuden tunne

Susanna muistaa tarkalleen päivämäärän: 28.8.2012.

”Se oli ratkaiseva päivä, koska sen jälkeen en enää saanut lainaa, vaikka kävin läpi kaikki tahot.”

”Tilanne tuntui maailmanlopulta. Mutta se oli parasta, mitä minulle silloin saattoi tapahtua.”

Kun pankista ja perintätoimistosta tuli kirjeitä, Susanna heitti ne avaamattomina pois.

Puolessa vuodessa Susanna oli menettänyt luottotietonsa ja ajautunut suuriin velkoihin. Rahaa ei ollut tulossa mistään, koska nuoremmat syrjäyttivät viittäkymppiä lähestyvän työnhaussa.

Kun pankista ja perintätoimistosta tuli kirjeitä, Susanna heitti ne avaamattomina pois. En pysty kuitenkaan maksamaan, hän ajatteli.

Iltaisin Susanna itki. Öisin hän valvoi. Koko ajan hävetti.

”Kamalinta oli hallitsemattomuuden tunne. Ajatus, ettei omaan elämäänsä voinut vaikuttaa enää ollenkaan.”

Eräänä aamuna Susanna soitti sosiaalitoimistoon, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hänet ohjattiin perusturvajärjestelyyn.

Pikavipit päätyivät ulosottoon. Niiden ottaminen oli nyt loppu, mutta todellinen köyhyys vasta alkoi.

Tiukimpina aikoina täytyi nöyrtyä

99 euroa toimeentulotukea ja 112,64 euroa muita tukia. Ne ovat olleet vuoden 2013 alusta lähtien Susannan käteen jäävät kuukausitulot vuokran maksamisen jälkeen.

”Kaikki loput mahdolliset tuet ja tulot menevät suoraan velkojeni maksamiseen. Tämä laskelma on tehty perusturvajärjestelyn avulla”, Susanna kertoo.

Facebookin avustusryhmästä Susanna on saanut joululahjoja ja ruokaa. 

Tiukkoina kuukausina seurakunta on auttanut antamalla maksusitoumuksen ruokakauppaan tai maksamalla puhelinlaskun. Mikroaaltouunin ja muut tavarat, jotka eivät olleet aivan välttämättömiä, Susanna myi jo vuosia sitten.

Facebookin avustusryhmästä hän on saanut joululahjoja ja ruokaa. 

”Tiukimpana aikana täytyi vain nöyrtyä ja kirjoittaa sinnekin, pyytää omalla nimellään ja profiilikuvallaan. Olen ikuisesti kiitollinen jokaiselle, joka on auttanut minua.”

Kun huomista on mahdoton miettiä

Köyhyys tuntuu eniten häpeältä, Susanna ajattelee. Siltä, ettei kuulu joukkoon.

”Olen eristäytynyt pieneen kotiini, koska olen hävennyt tilannettani niin paljon. Eikä ketään olisi voinut edes kutsua kylään, koska ei ollut varaa ostaa edes kahvipullaa.”

”Jos piti lähteä jonnekin, pukeuduin yleensä mustaan, että olisin ollut mahdollisimman huomaamaton.”

Jos minulla ei olisi ihanaa pojanpoikaa, olisin varmaan voinut päätyä aika toisenlaiseen, lopulliseen ratkaisuun.

Näköalattomuus on toinen sana, jota Susanna käyttää kuvaillessaan köyhyyden kokemusta.

On vaikeaa ajatella tulevaisuutta, kun ei tiedä, mistä saa seuraavaksi päiväksi tai ensi viikoksi rahaa.

”Jos minulla ei olisi ihanaa pojanpoikaa, olisin varmaan voinut päätyä aika toisenlaiseen, lopulliseen ratkaisuun kuin sinnittelemiseen. Ihmisarvoni ei ollut kunnossa.”

Miksi olin niin hölmö?

 Viime keväänä Susanna sai viimeisen pankkilainaerän maksettua. Ulosotossa on vielä velkaa, mutta nyt rahaa on vähän enemmän käytössä.

 ”Olin niin kiitollinen ja ylpeä itsestäni. Jopa pankin henkilökunta oli ylpeä minusta! Lupasin hoitaa lainan, kovetin luontoni ja hoidinkin homman jopa nopeammin kuin piti.”

Joskus Susanna miettii, että kaikki velat syntyivät puolessa vuodessa, mutta niitä on maksettu kuusi vuotta.

Siinä vaiheessa ei paljon mieti, kun on nälkä. Silloin yrittää vain selvitä.

”Jos olisin saanut olla palkkatöissä, olisin voinut maksaa kaiken paljon nopeammin.”

Yleensä hän yrittää olla miettimättä asiaa. Syyllisyyden tunne on muutenkin niin vahva.

”Ajattelen, että miksi olin niin hölmö. Mutta ihminen sortuu helppoihin rahoihin, kun on tarpeeksi tiukka paikka.”

”Siinä vaiheessa ei paljon mieti, kun on nälkä tai laskut lisääntyvät. Silloin yrittää vain selvitä, vaikka varmasti jossain takaraivossa tietää, että tämä ei ole pitkäkestoinen tie.”

Minä selvisin, sittenkin

Susanna ajattelee jo varovaisesti tulevaisuutta. Nyt hän uskaltaa. Varsinkin velkakierteen kaksi ensimmäistä vuotta kuluivat jotenkin kuin sumussa, niistä on vaikea muistaa mitään.

”Suhteet ystäviin ovat vielä hakusessa, mutta sukulaisiin yhteydet ovat parantuneet.”

Susanna toimii vapaaehtoisena vertaistukena kuntouttavassa työtoiminnassa, jossa järjestellään ihmisten velka-asioita.

Hurja velkamäärä ei ole loppu, vaan alku toisenlaiselle elämälle.

”Osaan auttaa muita, koska todellakin tiedän, mitä he ovat kokeneet. Olen käynyt kovan koulun, mutta selviytynyt.”

”Osaan myös antaa toivoa muille. Hurja velkamäärä ei ole loppu, vaan alku toisenlaiselle elämälle.”

Susanna odottaa, että saa säästettyä vielä 700 euroa. Sitten hän voi maksaa velkansa ystävälle.

Ystävällä on Susannan äidin käsirengas velan panttina. Susanna haaveilee hetkestä, jolloin hän voi laittaa korun käteensä. Ehkä jouluna?

Yhtä paljon Susanna odottaa seuraavaa lapsenlapsensa vierailua. Kun lapsi tulee käymään, mummi ja poika tekevät yhdessä pyöräretken ja paistavat lettuja.

Vierailija

Ulosottoon ajautunut Susanna, 53: ”Häpesin köyhyyttäni niin, etten kehdannut tavata ketään”

"Joskus Susanna miettii, että kaikki velat syntyivät puolessa vuodessa, mutta niitä on maksettu kuusi vuotta." Tuon asian, kun saisi jokaisen pikavipin ottamista harkitsevan päähän, niin säästyttäisiin paljolta henkilökohtaiselta kärsimykseltä. Jos lainaa on pakko ottaa netistä, niin kannattaa pyrkiä ehdottomasti pyristelemään se pari päivää ja ottaa järkevämpi ja vähän hitaampi vaihtoehto ( https://pikavippikokemuksia.com/vaihtoehto-pikavipille/ ) pikavipille noilta lainojen kilpailuttajilta...
Lue kommentti
Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.
Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.

Satu ja Olli Kunnari ovat muuttaneet Ollin lentopallouran vuoksi maasta toiseen. ”Urheilijan kuuluu olla tietyllä tavalla itsekäs”, Satu Kunnari sanoo.

Lentopalloilija Olli Kunnarin sopimus puolalaisen joukkueen kanssa oli allekirjoitusta vaille valmis. Elettiin vuotta 2011, ja perhe oli asunut ulkomailla eri maissa seitsemän vuotta.

Ollin ja hänen vaimonsa Satu Kunnarin esikoinen oli aloittamassa esikoulun, ja pariskunta oli päättänyt, että Satu ja lapset muuttava Suomeen. Ollin oli määrä jäädä vielä vuodeksi Puolaan.

”Yksin valvoessani päätin, että aamulla soitan managerilleni ja sanon, etten jatka ulkomailla pelaamista, vaan lähden perheen kanssa Suomeen”, Olli kertoo.

Taustalla oli vaimon uupumus. 

”Kun saimme esikoisemme, pelasin Ranskassa. Satu oli paljon vauvan kanssa yksin kotona, koska minulla oli pelimatkoja.”

Tukiverkkoa perheellä ei juuri ollut.

”Myös henkinen jaksamiseni loppui. En saanut itkuani katki ja pelkäsin kuolemaa.”

”Vähitellen ulkomailla asumisesta katosi uutuuden viehätys. Lasten syntymän jälkeen arki ammatti­urheilijan vaimona osoitti rankkuutensa”, Satu kertoo.

Etenkin syksy 2009 oli raskas.

”Joulun alla olin tullut lasten kanssa lomalle Suomeen. Tyttärellämme oli ollut viikkokausia kuumetta, korvatulehduksia ja antibioottikuureja. Lopulta hänelle puhkesi keuhkokuume, ja hänet kiidätettiin Tampereelle sairaalaan. Poika jäi vanhemmilleni, ja minä valvoin tyttären rinnalla sairaalassa.”

Kun lapsi pääsi sairaalasta, Satu sai pahoja rytmihäiriöitä. Niiden syyksi paljastui sydänlihastulehdus.

”Myös henkinen jaksamiseni loppui. En saanut itkuani katki ja pelkäsin kuolemaa. Kun en enää jaksanut vastata ystävien puheluihin, tiesin, että minun on haettava apua.”

Olli lensi Sadun luokse, vaikka pystyi viipymään vain muutaman päivän.

”Olin helpottunut, että sydänoireet helpottivat. Ajattelin, että masennuksesta selvitään kyllä. Sadun sairastumisen jälkeen perheen merkitys kasvoi entisestään.”

Keväällä Satu alkoi voida jo paremmin, ja perhe palasi Ollin luokse. Terapiassa Satu kävi Suomessa vielä vuoden ajan.

”Olli on tehnyt aina uraansa liittyvät päätökset itsenäisesti, ja minusta niin pitääkin olla. Olemme toki keskustelleet asioista, mutta urheilijan kuuluu olla tietyllä tavalla itsekäs. En haluaisi, että Olli olisi minulle katkera tai sanoisi, että olisi mennyt, mutta minä en päästänyt.”

Miten arki muuttui, kun koko perhe muutti Suomeen? Kumpi hermostuu herkemmin, Olli vai Satu? Milloin Satu ilmoitti, että Ollista tulee hänen aviomiehensä? Lue Sadun ja Ollin koko tarina Kodin Kuvalehdestä 18/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai tähtiartikkelina.

posara

Kun vaimo uupui, lentopalloilija Olli Kunnari jätti uransa ulkomailla – ”Sadun sairastumisen jälkeen perheen merkitys kasvoi entisestään”......

Voi että kun saisi luettavaksi enemmänkin tällaisia positiivisia uutisia.Siinä mielessä,että perhe ja puoliso on asetettu ensimmäiselle sijalle haastavassa tilanteessa eikä noin vaan laitettu eroa vireille. Aivan loistaa rakkaus näitten ihmisten kuvissa.Soisin enemmän kannustavia juttuja eikä erolööppejä lähes joka päivälehdissä.
Lue kommentti