Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”
Kiti Kokkosella oli lapsena rautainen itsetunto. ”Jaoin koulukavereille nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei pyytänyt.”

Näyttelijä Kiti Kokkonen oppi isältään, että puhdasta omaatuntoa pitää vaalia. Niinpä hänestä tuli ylirehellinen aikuinen, joka ei salli itselleen edes valkoisia valheita. Rehellisyyden nimissä hän on myös valmis ojentamaan paheensa kaikkien arvioitavaksi.

Ensimmäisen puolen minuutin aikana huomaan Kiti Kokkosesta seuraavat ­asiat: Kiharainen ponnari, pystyssä kuin suihkulähde. Ihan on äitinsä profiili.

Nauraa herkästi. Mieluiten itselleen. 150 senttiä. Lyhyt, mutta ei niin lyhyt, kuin olin kuvitellut.

Mikä koti! Mitkä satuvärit! Turkoosi seinä, pinkki lipasto! Todellinen Huvikumpu Töölössä!

Silloin Kiti ojentaa kätensä, esittäytyy ja pahoittelee vuolaasti, että saattaa tuoksahtaa pikkuisen tupakalle.

Sitäpä en huomannut.

38-vuotias Kiti Kokkonen, Komediateatteri Arenan taiteellinen johtaja, näyttelijä ja kirjailija, ei peittele heikkouksiaan. Päinvastoin: hän tuo ne tyrkylle, esittelee jokaisen vuorotellen, lempeästi ja säälimättä.

Sauhuttelun jälkeen syntilistalle pääsee yleissivistys. Se kuulemma ontuu. Kun Kiti 28-vuotiaana tajusi, ettei tiennyt että Egypti kuuluu Afrikkaan, hän päätti terästäytyä.

– Kun meiltä Ylioppilasteatterissa kysyttiin, kuka on lukenut Danten Jumalaisen näytelmän, kaikki muut nyökkäsivät paitsi minä. Tosin epäilen, että muut huijasivat. Ihmisillä on kummallinen tarve peitellä tietämättömyyttään.

Kiti ei pysty teeskentelemään. Eikä varsinkaan valehtelemaan. Jos suusta livahtaa valkoinen valhe, hänen on tunnustettava välittömästi.

– Omaatuntoani kaihertaa vieläkin se, että tulin vieneeksi parikymppisenä kotiin pari mustekynää silloiselta työpaikaltani mainostoimistosta.

Millainen elämä on elettävä, jotta säilyttää omantuntonsa tuollaisena?

Isäs pää on sahajauhoa

Kiti korostaa, että hänellä on surkea muisti. Hän saattaa muistaa lapsuutensa pieleen, huijata vahingossa, ja siksi hänen omatuntonsa hälyttää jo nyt. Hän ei esimerkiksi vieläkään ole varma, sotkiko pienenä keittiön marmoritason kultatussilla, kuten vanhemmat väittivät. Ehkä. Ehkä ei. Ei mitään hajua.

Mutta jotenkin näin kaikki meni:

Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen ja näyttelijä Titta Jokinen saivat tyttären. Ere oli haaveillut lapsesta jo vuosia, edellisestä avioliitostaan asti. Hän kysyi Titalta, sopiiko, jos tyttö kastetaan Muuan Kiti Kokkoseksi, ja vaimo myhäili, että mikäs siinä. Molempia huvitti ajatus siitä, että tytär esittelisi itsensä näin: ”Muuan Kokkonen, hauska tutustua.”

Pappi tyrmäsi ehdotuksen.

Kun Kiti oli kolmivuotias, vanhemmat erosivat, ja Kiti jäi isänsä kanssa asumaan. Elämä oli ihanan tavallista. Viikot isän kanssa Etelä-Haagassa kerrostalossa, viikonloput äidin luona. Äiti ja isi, kaksi kotia, erilaisia ja erillään. Niin oli hyvä. Kun äiti ilmestyi kerran yllättäen syntymäpäiväjuhliin isän kotiin, Kitistä tuntui hassulta.

Kiti kohautti olkiaan, kun häntä kiusattiin. Mutta kun luokkakaveri haukkui isää sahajauhopääksi, tyttö itki.

Jossain vaiheessa Kiti tajusi, että muut pihan lapset asuivat äitinsä ja isänsä kanssa. Siitä hän ei piitannut. Mutta se satutti, kun vieraat aikuiset kummastelivat vanhempien lämpimiä välejä. Aivan kuin äiti ja isä olisivat eronneet jotenkin väärin, kun eivät riidelleet.

Töissä Ere saattoi tuittuilla, mutta kotona hän tyyntyi: haki Kitin päiväkodista, paistoi kalapuikkoja, nukahti Pikku Kakkosen ajaksi ja luki iltasaduksi tietosanakirjaa, josta Kiti oppi vain ”eroo­sion”. Jo tarhaikäisenä tytär analysoi isälleen poikaystäviään. Samat salaisuudet hän jauhoi puhelimessa äidilleen.

– Kerran soitin äidille ja kysyin, mitä tarkoittaa runkkaaminen. Äiti vastasi, että kuule äiti ei tiedä, kysypä isältä. Isä oli se, joka joutui vastaamaan vaikeimpiinkin kysymyksiini.

Myös äidin luona pidettiin kiinni rutiineista. Kuten siitä, että Titta ja Kiti heräsivät usein keskellä yötä kokkaamaan tonnikalapastaa, ihan vain huvikseen.

 

Nuorena Kiti kertoi salaisuutensa molemmille vanhemmilleen. Äiti ja tytär juttelevat yhä joka päivä.

Ala-asteella Kitin itsetunto oli rautaa. Empimättä hän kokeili seuraavia hiustyylejä: Pitkät kiharat yhdistettynä päälakisiiliin. Suora takatukka, permanentti pelkässä otsatukassa. Kokosiili.

Kun siilitukkainen Kiti esiintyi isänsä ohjaamassa Salakari-tv-sarjassa, lehdessä luki, että roolissa nähdään Ere Kokkosen poika.

– Isä pakotti minut tiskaamaan, mutta tyyliäni sain etsiä vapaasti. Hän ei vähätellyt minua koskaan.

Telkkarissa esiintyminen kihahti hetkeksi Kitin päähän. Hän alkoi jaella koulun pihalla nimikirjoituksia, vaikka kukaan ei niitä pyytänyt, ja pukeutui tyllimekkoon ja hikipantaan. Vähemmästäkin kiusattaisiin.

– Kiusaaminen ei tuntunut minusta pahalta. Elin niin turvassa, ihan omassa maailmassani. Oli vain yksi aihe, josta minua ei saanut kiusata.

Se oli isä. Kun yksi luokkakavereista kerran totesi, että ”isäs pää on täynnä sahajauhoa”, Kiti lähti kesken koulusta kotiin. Koko matkan hän itki.

Ballerinasta pelleksi

 Seitsemänvuotiaana Kiti aloitti balettitunnit. Vuoden päästä hän lopetti.

– Opettaja sanoi, ettei kannata jatkaa. Minulla oli kuulemma liian lyhyt kaula ja liian paksut pohkeet.

Siihen loppuivat piruetit, ja siitä alkoi pelleily. Kiti päätti, että jos hän kerran oli naurettava, olisipa sitten samalla tosi naurettava. Kun isä vei Kitin pelaamaan tennistä, tyttö keskittyi kikattelemaan ja pyörähtelemään vitsikkäästi, ja antoi pallojen viuhua ohi.

Isä ei tajunnut miksi. Hän hermostui.

– Nauroin itselleni ensin, jotta kukaan muu ei vain ehtisi. Samaa suojakeinoa käytän yhä. Teen esimerkiksi monissa tilanteissa selväksi, että tiedän olevani ylipainoinen. Ulkomuotooni en ole koskaan ollut täysin tyytyväinen, mutta muuten pidän itsestäni hyvinkin paljon.

Nuorempana Kiti tunsi itsensä aina vääränkokoiseksi. Liian pieneksi tai liian isoksi. Tai sekä liian pieneksi että liian isoksi, yhtä aikaa.

Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

Hän on niin lyhyt, että tuntematon mies kysyi häneltä ruokakaupassa, mistä mahtaa löytyä noin pikkuruisia vaatteita. Tilaan menninkäisompelijaltani, vastasi Kiti. Enää hän ei edes haluaisi olla pidempi.

Kun Kiti tyttösenä kulki ensimmäistä kertaa yksin Helsingin keskustassa, selän takaa kuului miehen ääni. Lehmänperse, se sanoi. Sana sattui kuin lyönti.

Ensimmäisen rakkaussuhteensa aikana Kiti lihoi 36 kiloa. Hän ei vieläkään tajua miksi. Vielä vähemmän hän tajuaa, miksi laihtui puolessa vuodessa 24 kiloa, kun suhde päättyi. Kilot haihtuivat, vaikka Kiti söi joka ilta Big Mac -aterian ja kuusi nugettia.

– Haluaisin olla nytkin kevyempi. Kun puhun, tunnen, että leukani alla on ylimääräistä, ja kun kyyristyn, maha on tiellä. Mutta suurin ahaa-elämykseni on se, että itsetuntooni paino ei vaikuta. Olinpa minkä painoinen tahansa, minulla on aina samat hassut paineet siitä, miltä minun pitäisi näyttää. Oli helpotus tajuta, että itsetunto on pelkästään pään sisällä.

 

Kitin, Olavi Tikan ja kuusivuotiaan Sofian koti on kuin Huvikumpu, täynnä värejä ja elämää.

Viime vuosina Kiti on listannut itselleen lisää tavoitteita:

1. Kierrätän kaiken. 2. Ostan pelkkää lähiruokaa.  3. Alan opiskella kieliä (ranskaa, espanjaa ja italiaa). 4. Säästän kananmunakennot ja askartelen niistä joululahjoja. 5. Syön neljän tunnin välein.
6. Selvitän, mitä yhteiskunnassa todella tapahtuu. 7. Jätän sokerin pois ruokavaliostani. 8. Laitan säästötilille rahaa joka kuukausi. 9. Aloitan jokaisen aamun kävelyllä.

– Teen hirveästi asioita: näyttelen, kirjoitan, laulan ja askartelen. Miksi minulla ei riitä samaa itsekuria siihen, että kuntoilisin? Rakastan liikkumista. Miksi en liiku? Ehkä tietyn osa-alueen on oltava elämässä aina rempallaan. Vai askartelenko vain siksi, jotta minun ei tarvitsisi urheilla? En oikeasti tiedä, mikä on totta!

Totuudessa on pysyttävä. Muuten omatunto nipistää.

T-marketin pornolehdet

Superomatunto sai alkunsa pornolehdistä. Kymmenvuotias Kiti varasti kaverinsa Pirren kanssa Klaukkalan T-marketista pornolehtiä ja tupakkaa, silmäili niitä hetken pellolla sätkä suussa, ja voi sitten niin pahoin, että marssi tunnustamaan kaiken isälleen.

Isä ei suuttunut. Mutta koskaan Kiti ei ollut nähnyt hänen silmissään sellaista pettymystä.

Isälle tärkeintä oli rehellisyys. Siksi minun on lähes mahdoton valehdella. 

Isä alkoi selittää: Omatunto on kuin kuusikulmio. Siinä on terävät kulmat. Aina kun valehtelee, se pyörähtää, ja kulmat hioutuvat. Mitä enemmän valehtelee, sitä kovempaa kuusikulmio pyörii, ja lopulta kulmia ei ole enää ollenkaan. Eikä omaatuntoa.

– Tärkeintä isälle oli rehellisyys. Siksi minun on vieläkin lähes mahdoton valehdella.

Lukion jälkeen Kiti halusi näyttelijäksi. Hän haki Teatterikorkeakouluun kolme kertaa, pääsi kerran pitkälle, mutta karsiutui. Seuraavat kahdeksan vuotta hän työskenteli mainostoimistossa.

– Kun olin kerran pähkäillyt kokonaisen työviikon sitä, teenkö hammasharjatelineen tarraan siniset vai valkoiset reunat, tajusin, että haluan sittenkin kaikkein eniten näytellä.

Aina kun Kiti oli käynyt teatterissa, hänen oli vaikea istua katsomossa. Niin kovasti hänen teki mieli rynnätä näyttämölle.

26-vuotiaana hän haki Ylioppilasteatteriin, pääsi sisään ja kiljui onnesta. Työ mainostoimistossa jäi lopullisesti, kun Kiti pääsi näyttelijäksi Komediateatteri Arenaan. Siellä työskentelivät myös Ere ja Titta. Alkoi myös kuiskuttelu: isä ottaa tyttärensä töihin, vaikka tällä ei ole koulutusta. Kiti päätti olla välittämättä. Hän halusi vain näytellä.

Tänä kesänä kuvataan Onneli ja Anneli -kirjoihin perustuva lastenelokuva, jossa Kitillä on rooli Tangelstiina-tätinä.

– Kun minua pyydettiin mukaan, ensireaktioni oli: apua! Tingelstiinana on Elina Knihtilä, ja hän on minusta niin mahtava näyttelijä. Vaikka olen näin vanha, jännitän yhä.

Rakkauden sinetti: kuorsauskiskot

Pienenä Kiti päätti, että menisi kolme kertaa naimisiin. Ensimmäinen mies olisi fanaattisen rakastunut häneen, mutta Kiti jättäisi hänet. Toista miestä Kiti palvoisi, mutta mies ei rakastaisi Kitiä. Kolmas aviomies olisi pappi. Suhde perustuisi järkeen ja kestäisi ikuisesti.

– Se oli perheihanteeni, sillä molemmat vanhempani menivät kolme kertaa naimisiin.

Kun Ere meni naimisiin Anna-Maijansa kanssa, kymmenvuotias Kiti pukeutui äitinsä yöpukuun. Ei mielenosoitukseksi, vaan siksi, että puku oli nätti. Kun Titan uudesta liitosta syntyi Pauliina, Kitistä tuli ylpeä isosisko.

 

Lastenelokuvassa Kiti muuttuu Tangelstiina-tädiksi.

– Uusperheemme aikuisilla oli niin hyvät välit, että sitä pidettiin epänormaalina. Termeistä pidin kiinni turhankin tiukasti: tein selväksi, että äitipuoli on äitipuoli. Etteivät vanhemmat vain olisi luulleet, että rakastan muita yhtä paljon kuin heitä.

Ere kuoli vuonna 2008. Isän menetys oli Kitille niin kova paikka, että siitä on vaikea puhua vieläkin. Titta-äiti on ikuinen emo, joka soittaa Kitille vähintään kaksi kertaa päivässä.

Kiti on äitipuoli, muttei tunne itseään puolikkaaksi.

– Eilen illalla äiti soitti, että huomenna tulee kylmä päivä, muista pukeutua. Puhelumme ovat tätä tasoa, että ostin just siikaa – ahaa, minä taas vein roskat. Mutta jos äiti ei soita, huolestun.

Kiti toteutti lapsuudenhaaveensa: hänellä on ollut elämässään kolme pitkää suhdetta. Kolme viime vuotta hän on elänyt avoliitossa muusikko Olavi Tikan kanssa, joka tunnetaan muun muassa Hevisaurus -yh­tyeestä. Olavilla on edellisestä suhteestaan tytär, kuusivuotias Sofia, joka asuu nyt isän ja Kitin luona joka toisen viikon.

Kiti on äitipuoli, mutta ei tunne itseään puolikkaaksi. Niin kokonaan hän tytärpuoltaan rakastaa.

– Tosin alussa olin hysteerinen. Leikitin Sofiaa ihan hulluna, jotta hän tykkäisi minusta.

Biologista lasta Kiti ei ole saanut, vaikka olisi halunnut. Tosin viime aikoina hän on alkanut epäillä, kestäisikö äitiyttä sittenkään. Huoli on niin järjetön. Kerran Kiti murehti kaksi viikkoa sitä, miten pitää toimia, jos Sofia kidnapattaisiin.

Kaksikon suhde lämpeni lopullisesti, kun Sofia hajotti Kitin kuorsauskiskot. Kiti oli menossa nukkumaan, yritti tunkea kiskoja suuhunsa ja kirosi, kun tajusi niiden hajonneen. Aamulla hän kysyi Sofialta, oliko tämä vahingossa rikkonut kapistuksen.

Sofia kielsi. Ja kielsi. Ja vasta sitten myönsi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kiti uskalsi suuttua. Ei siksi, että Sofia oli hajottanut kiskot, vaan koska oli aluksi puhunut puppua.

Kiti muisti jostain lukemansa kasvatusvinkin ja alkoi luennoida, kuinka valehteleminen muistuttaa hiukan sitä kuin rypistäisi paperin. Vaikka paperin oikaisee, rypyt jäävät. Hän tunsi lausuvansa viisauden sanoja, joita rakas tytärpuoli muistelisi liikuttuneena kiikkustuolissakin.

– Ja arvaas mitä Sofia höpinöihini vastasi? Että kun hän kasvaa isoksi, hän aikoo värjätä tukkansa vihreäksi.

Seuraavalla kerralla Kiti aikoo kertoa tarinan kuusikulmiosta.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2013. 

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."