Oma täti synnytti Antin 22 vuotta sitten – nykylain mukaan se ei olisi enää mahdollista

Antin äiti Christina Söderlund, 60:

”Sektioarpeni on pystyssä ja niin rohjo kuin olla voi. Kun lääkäri sen viilsi helmikuussa 2000, oli kiire.

Lapsi oli ensimmäiseni. Miehelläni oli jo lapsi edellisestä avioliitosta, eikä hänellä ollut ollut halua uuteen perheeseen. Vaikka halusin äidiksi, kunnioitin hänen mielipidettään. Kun olin 35-vuotias, mieheni kuitenkin totesi, että annetaan vauvan tulla. Lopetin pillereiden syömisen sillä siunaamalla.

Helmikuun 24. päivänä vuonna 2000 syntyi tyttäremme Maria hätäsektiolla. Ennen nukahtamistani ehdin vielä kuulla, kun lääkäri kysyi minulta, saako sektioviillon leikata pystysuuntaan. Vastasin, että joo.

”Jotta henkeni olisi säästynyt, minulta oli pitänyt myös poistaa kohtu.”

Seuraava muistikuvani on heräämöstä. Lääkäri tuli viereeni ja sanoi, että hänellä on huonoja uutisia. Menetimme vauvan.

Aamun lääkärikierrolla kuulin loputkin. Jotta henkeni olisi säästynyt, minulta oli pitänyt myös poistaa kohtu.

Raskausaikana olin katsonut miehen kanssa tv-ohjelman, joka kertoi kohdunvuokrauksesta Yhdysvalloissa.

Kun sitten olimme sairaalassa vauvan kuoleman jälkeen, mies sanoi minulle, että ei kai me siihen kohdunvuokraukseen lähdetä. En ollut lainkaan muistanut ohjelmaa. Jälkeenpäin olen ajatellut, että mies halusi sanoillaan tarjota minulle jonkin oljenkorren.

"Kun siskoni kertoi olevansa valmis sijaissynnyttäjäksi, pienenpieni valo alkoi vilkkua tummanpuhuvassa horisontissani", Christina Söderlund kertoo.

Kaksi viikkoa myöhemmin otin yhteyttä Väestöliittoon ja aloin kerätä tietoa sijaissynnytyksestä. Olen ratkaisukeskeinen ihminen. Se on minun tapani päästä eteenpäin.

”Birgitta lähetti minulle sähköpostiviestin, jossa hän kertoi, että hän on valmis sijaissynnyttäjäksi. Hetki oli pysäyttävä. Toivo virisi.”

Isosiskoni Birgitta tuli Vaasasta luokseni Saloon minun tuekseni. Olimme tässä meidän keittiössämme, kun hän kysyi, onko sinulla enää mitään mahdollisuutta tulla äidiksi. Vastasin, että ei muuta kuin sijaissynnytys, sillä tavallista adoptiota mieheni ei halunnut. Sijaissynnytyksen kautta voisimme saada biologisen lapsen miehen ja minun omilla soluilla.

Joitakin viikkoja sen vierailun jälkeen Birgitta lähetti minulle sähköpostiviestin, jossa hän kertoi, että hän on valmis sijaissynnyttäjäksi. Hetki oli pysäyttävä. Toivo virisi. Pienenpieni valo alkoi vilkkua tummanpuhuvassa horisontissani. Samalla epäilytti, sillä olin jo siinä vaiheessa ymmärtänyt, miten monimutkaisesta prosessista on kyse.

Kerroin siskon viestistä miehelleni, kun olimme ulkona tekemässä klapeja savusaunaan. Ensin hän vastusti ajatusta, mutta myöntyi. Hän tiesi, miten tärkeää äitiys minulle oli.

Ensimmäisen kerran kävimme Helsingin Väestöliitossa huhtikuussa 2000. Sen jälkeen kävimme Väestöliitossa ja Pelastakaa Lapset ry:ssä yhteensä 12 kertaa. Oli terveystarkastuksia ja keskusteluja psykologin ja adoptioneuvojan kanssa, Birgitan seurassa ja erikseen.

Meitä vähän provosoitiin. Psykologi kysyi minulta ja mieheltäni, miten kestäisimme vastuun, jos sijaissynnyttäjälle tapahtuisi jotakin. Birgitan elimistöhän olisi voinut hylkiä raskautta, koska kyse oli vieraasta solusta.

”Totta kai me pitäisimme myös vammaisen lapsen. Siskon kanssa olimme jo käyneet läpi kaikki vaihtoehdot ja hyvinkin syvällisesti.”

Meiltä kysyttiin myös, miten reagoisimme, jos lapsi ei olisikaan terve. Varmasti se oli ihan perusteltu kysymys, mutta meistä se tuntui vastenmieliseltä. Totta kai me pitäisimme myös vammaisen lapsen. Siskon kanssa olimme jo käyneet läpi kaikki vaihtoehdot ja hyvinkin syvällisesti. Olemme molemmat perusteellisia ihmisiä.

Paljon aikaa meni siihen, että Birgitan ja minun kuukautiskierrot saatiin sovitettua yhteen lääkityksen avulla. Meillä molemmilla piti olla ovulaatio, kun sukusolut kerättäisiin.

13. joulukuuta vuonna 2000 minulta sitten kerättiin munasoluja, jotka hedelmöitettiin mieheni sukusoluilla. Kaksi päivää myöhemmin Antti-alkio siirrettiin siskoni kohtuun.

Tunsin itseni raskausaikana vähän ulkopuoliseksi. Meiltä oli Birgitan luo matkaa 380 kilometriä.

Pari kertaa tulimme miehen kanssa mukaan, kun Birgitta kävi neuvolassa ja ultrassa. Ensimmäinen kerta oli Eijan päivänä 19. helmikuuta 2001. Muistan sen siitä, että naapurin rouvalla on silloin nimipäivä, ja se on ainoa kerta, kun olemme sen missanneet. Emme edes voineet kertoa hänelle syytä. Emme siinä vaiheessa kertoneet kenellekään ulkopuoliselle, mitä oli tapahtumassa.

”Äiti sanoi, että hän ei kyllä yhtään ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa.”

Äidille ja isälle kerroimme ehkä juuri silloin helmikuussa. Äiti sanoi, että hän ei kyllä yhtään ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa. Hän oli silloin jo hyvin sairas.

Olin siihen aikaan Halikon kunnassa hallintojohtajana. Huhtikuussa yhdessä työpaikkakokouksessa julkistin, että olen jäämässä kesän jälkeen perhepoliittiselle vapaalle. Ei salista ehkä ihan kohahdusta kuulunut, mutta melkein. Tiedossa kuitenkin oli, että en pystynyt enää itse lasta saamaan.

”Kiitollisuus Birgittaa kohtaan ei ole yhtään kuormittavaa. Varmaan sen ansiosta, että Birgitta ei itse koe uhrautuneensa. Hän halusi auttaa minua, kun olin epätoivoisessa tilanteessa”, Christina (oik.) sanoo.

Siskoni halusi keisarileikkauksen, jotta minä ja mieheni varmasti ehtisimme mukaan synnytykseen. Kumppanikseen leikkaukseen Birgitta otti oman miehensä. Minulle se sopi hyvin. Halusin, että tunneside minun ja vauvan välille muodostuisi vasta, kun olisimme kahden. Ajattelin, että pystyisin siten ulkoistamaan Birgitan tilanteesta.

Elokuun 22. päivän aamuna 2001 minä ja mieheni heräsimme Birgitan kotona. Birgitta ja hänen silloinen miehensä olivat lähteneet ajamaan Vaasaan sairaalaan jo aamuneljältä. Me ajoimme perästä kolme tuntia myöhemmin.

Antti leikattiin ulos kello 8.29. Minä ja mies tärisimme synnytysosaston hissien luona, kun kätilö tuli ulos hissistä vauvakärryn kanssa. Olimme niin tohkeissamme, että emme tajunneet mistään mitään. Jompikumpi meistä kysyi, että kumpi tuli. Kätilö vastasi, että kyllä sen tuosta huovan sinisestä väristä voi päätellä. Etukäteen emme olleet halunneet sukupuolta tietää.

”Kun Antti 12 minuutin ikäisenä nostettiin rinnoilleni, maito nousi.”

Kätilö huolehti meistä niin kuin vastasyntyneen äidistä ja isästä huolehditaan. Hän vei meidät perhehuoneeseen, ja lapsenkinainen Antti nostettiin rintani päälle.

Koska Maria-vauvani oli kuollut synnytyksessä, en ollut saanut imettää häntä kertaakaan. Nyt olin pyytänyt hyvissä ajoin lääkityksen, jonka piti saada maito nousemaan, vaikka en ollut synnyttänyt. Kun Antti 12 minuutin ikäisenä nostettiin rinnoilleni, maito nousi.

En ole vuosikausiin aktiivisesti ajatellut sitä, että Antti ei ole kasvanut minun kohdussani. Aina äitienpäivänä kuitenkin hankin Birgitalle ruukkuruusun, jonka Antti vie perille. Ihan sen takia, että minun äitiyttäni ei olisi olemassa ilman siskoani.”

Antin täti Birgitta Sainio, 65:

”Aikaisemmin emme olleet Christinan kanssa kovin läheisiä. Lapsina leikit olivat yhteisiä, mutta teini-iässä viiden vuoden ikäero tuntui jo isolta.

Siihen aikaan meillä oli välimatkaakin. Olin muuttanut nuorena pois kotoa opiskelemaan, ja sen jälkeen asuin Vaasan lähellä Bergön saarella silloisen mieheni ja kolmen lapsemme kanssa.

”Ajattelin, että nyt isosiskon pitää olla tukena. Kenen sitten, jos ei siskon.”

Kun Christina oli menettänyt Maria-vauvansa, matkustin hänen luokseen Saloon monta kertaa. Ajattelin, että nyt isosiskon pitää olla tukena. Kenen sitten, jos ei siskon.

Juttelimme sijaissynnytyksen mahdollisuudesta ensin kahdestaan Christinan kanssa. Kotona sitten mainitsin miehelleni, että tällainen vaihtoehto olisi olemassa. Mies kypsytteli ajatusta useamman viikon.

Kun olimme seuraavan kerran lähdössä käymään Christinan luona, mies oli ajatellut valmiiksi. Hän sanoi, että jos se on minulle okei, niin on se hänellekin.

Puhuin asiasta tietenkin myös lapsilleni. Kukaan heistä ei vastustanut.

”Adoptioneuvoja kysyi minulta, että entä jos kuitenkin haluan pitää lapsen, kun olen sen synnyttänyt.”

Sijaissynnytykseen kuului, että Christinan ja hänen miehensä piti adoptoida vauva kahdeksan viikkoa hänen syntymänsä jälkeen. Pelastakaa lapset ry:n adoptioneuvoja kysyi minulta, että entä jos kuitenkin haluan pitää lapsen, kun olen sen synnyttänyt.

Ammuin vaihtoehdon heti alas. Minut oli steriloitu, minulla oli kolme lasta ja ikää yli 40 vuotta. En todellakaan halunnut enempää lapsia.

En toisaalta jäänyt pohtimaan raskauden vaarojakaan ikäiselleni synnyttäjälle. Olin fyysisesti tosi hyvässä kunnossa ja vietin terveellistä elämää.

”Ihminen on tutkitustikin onnellisimmillaan, kun hän tekee toiselle hyvää. Sen me varmaan olemme tästä oppineet”, Birgitta sanoo. Albumissa on kuvia Antin syntymäpäivästä 22 vuotta sitten.

Pienessä saariston kotikylässämme Bergössä oli runsaat viisisataa asukasta. Kaikki tiesivät kaikkien asiat.

Uudenvuodenpäivänä 2001 raskaustestissä näkyi kaksi viivaa. Aika pian sen jälkeen kerroin saaren kaupassa, että olen raskaana ja sijaissynnytän sisareni lapsen. Kaupan tädit ottivat tiedon vastaan rauhallisesti.

Kun seuraavana päivänä kerroin koulussa luokalleni, että jään syksyllä pariksi viikoksi äitiyslomalle, oppilaat vastasivat, että joo, me tiedetään jo.

Sektiopäivänä lähdimme auringonnousun aikaan ajamaan Bergöstä Vaasaan. Tulossa oli nätti kesäpäivä.

Keisarileikkauksen tehnyt lääkäri oli yksi Suomen parhaita ja hänen suhtautumisensa mitä hienotunteisinta. Ennen kuin hän teki viillon, hän sanoi, että teen tästä semmoisen arven, ettei sitä kukaan näe. Hieno siitä tuli.

”Siellä Antti parkui naama punaisena. Ajattelin helpottuneena, että voi vitsi, minä voin vain kävellä tuosta ovesta ulos.”

Kätilö näytti Antin minulle heti, kun hänet oli otettu ulos. Alkuvalmistelut tehtyään hän kysyi, haluanko nähdä vauvan uudestaan. Vastasin, että ei tarvitse. Antti oli jo rääkäissyt. Tiesin, että kaikki oli hyvin.

Ennen sairaalasta lähtöämme kävimme vielä eksäni kanssa siskon perheen perhehuoneessa. Siellä Antti parkui naama punaisena. Ajattelin helpottuneena, että voi vitsi, minä voin vain kävellä tuosta ovesta ulos.

Hormonihuurut tulivat vasta, kun pääsin kotiin. Kätilö oli varoittanut, että minulle saattaa tulla alakuloa synnytyksen jälkeen, ja minusta tulikin joksikin aikaa kauhean herkkis.

”En missään vaiheessa ikävöinyt vauvaa tai ajatellut, että voi kun annoin hänet pois.”

En missään vaiheessa ikävöinyt vauvaa tai ajatellut, että voi kun annoin hänet pois. Olin vain itkuinen. Hassua kyllä, minua itkettivät nimenomaan hyvät asiat: omien lasten ajatteleminen, puolison tuki, yhteiset hetket.

Ajattelin, että minä en oikeasti ole tämmöinen, ja soitin Väestöliittoon. Sieltä sanottiin, että odottele vain ja jos menee pahemmaksi, ota yhteyttä uudestaan. Ei se mitään pahemmaksi mennyt. Jälkihoidon puute vain jäi harmittamaan.

Minulla olisi ollut oikeus kolmen kuukauden äitiyslomaan, mutta miksi olisin jäänyt? Kaksi viikkoa keisarileikkauksen jälkeen minulle menivät samat vaatteet, joita olin käyttänyt ennen raskautta.

Palasin töihin lukion suomenopettajaksi kaksi viikkoa Antin syntymän jälkeen. Tuntiopettajan töitä olin tehnyt toisaalla jo viikkoa aiemmin.

Joitakin kummallisia kommentteja sain Antin syntymän jälkeen. Erityisesti minua ottivat päähän miehet, joilla oli mielestään oikeus olla jotain mieltä siitä, miten nainen käyttää kehoaan.

Ikävä kyllä joissakin uskonnollisissa piireissä oli ihmisiä, jotka lakkasivat puhumasta minulle. Kun nuorin lapsemme kaksi vuotta myöhemmin teki itsemurhan, yksi heistä vihjasi, että se oli rangaistus siitä, mitä olin tehnyt.

Sain myös toisenlaista suhtautumista. Vuosia myöhemmin opetin ihanaa elämänkatsomustiedon ryhmää, ja yhdellä oppitunnilla kerroin oppilaille, että minulla on ollut tällainen kokemus. Kun olin puhunut asian loppuun, luokassa tuli ihan hiljaista. Sitten kaikki alkoivat taputtaa.

Minulla tulevat vieläkin kyyneleet silmiin, kun sitä ajattelen.

Nykyisin Antti, Birgitta ja Christina asuvat samalla paikkakunnalla. Raskausaikana Birgitta asui 380 kilometrin päässä Christinasta.

Kun poikamme kuoli, minulla oli Christinan kanssa yhä lähes neljänsadan kilometrin välimatka ja hänellä parivuotias lapsi. Viestittelimme ja soittelimme kuitenkin tiiviisti.

Niinä kertoina, kun tapasimme, pystyimme puhumaan menetyksistämme vertaisina. Se toi hetkellistä helpotusta.

Christina työsti samaan aikaan runoantologiaansa Nuku nurmilintu. Hän kokosi siihen lohduttavia runoja lapsensa menettäneille ja omisti sen meidän molempien kuolleille lapsille. Se tuntui hyvältä.

”Antti käyttäytyy niin hyvin ja osaa jutella ihmisten kanssa. Hänessä näkyy Christinan kädenjälki.”

Muutin tänne Saloon vuonna 2009. Olin eronnut, ja nykyinen mieheni asuu täällä. Oli kiva tulla lähelle Christinaa ja päästä näkemään, kun Antti kasvaa.

Olin kauhean ylpeä Antista, kun esittelin hänet täällä metsästysporukallemme. Hän käyttäytyy niin hyvin ja osaa jutella ihmisten kanssa. Hänessä näkyy Christinan kädenjälki.

Sitä en ajattele, että Antti on kasvanut minun kohdussani. Ei se ole relevanttia.

Jos ajattelisin, että Christina on minulle kiitollisuuden velkaa, olisi se hänelle elämän mittainen kahle. Minulle oli tärkeää, että pystyin vaikeassa tilanteessa tekemään jotakin sisareni hyväksi. Siitä jäi minulle hyvä mieli, ja se riittää.

Tosin pidän kyllä edelleen siitä, että tekoani arvostetaan. Se kertoo sen, että kaikki meni oikein.”

Antti vie Birgitta-tädilleen ruusun joka äitienpäivä.

Antti Susi, 22:

”Olen tähän asti kuullut pieniä palasia siitä kaikesta, mitä syntymääni liittyy. Äidin kanssa näistä on puhuttu.

Nyt pääsin ensimmäistä kertaa kuuntelemaan näin kokonaisvaltaisen kertomuksen, kun äiti ja Birgitta tämän kaiken kertoivat. Kyllä se tavallaan avasi muutamia kysymysmerkkejä.

”Äiti onnistui tosi hyvin kauppaamaan asian minulle niin, että se ei tee minusta mitenkään erilaista.”

En muista hetkeä, jolloin äiti olisi kertonut minulle ensimmäisen kerran syntymästäni. Olin silloin ehkä kuusivuotias, eikä minulla ole siitä ajasta kauheasti muistikuvia.

Sen muistan, että jäin silloin vähän miettimään, että mitäköhän tämä tarkoittaa. Äiti onnistui kuitenkin tosi hyvin kauppaamaan asian minulle niin, että se ei tee minusta mitenkään erilaista. Siitähän olisi voinut tulla sellainen mörkö, että olen erilainen ja huonompi kuin muut. Tai sitten se olisi voinut saada minut ajattelemaan sillä lailla, että haa, minut on tehty eri tavalla kuin muut, joten olen parempi.

Niin ei käynyt. Minulle jäi vain ajatus, että okei, on muitakin tapoja, miten lapsi tulee maailmaan, ei vain se perinteinen synnytys.

”Birgitta on ollut minulle ennen kaikkea luotettava aikuinen.”

Kukaan kavereistani, jotka asiasta tietävät, ei ole ajatellut siitä mitään erityistä. Kenelläkään ei ole ollut ennakkoluuloja. Mutta toki nykyisestä kaveripiiristäni harva tietää tästä, koska ei se ole semmoinen asia, josta tulisi keskustelua.

Birgitta on ollut minulle ennen kaikkea luotettava aikuinen. Teininä kävin aina leikkaamassa hänen nurmikkoaan, ja sitten söimme jäätelöä ja puhuimme ihan tavallisia. Edelleen poikkean hänen luonaan juttelemassa.

Antti on koiraihmisiä, niin kuin ovat hänen äitinsä ja tätinsäkin. Antin Apollo-koirassa on berninpaimenkoiraa, dalmatialaista ja shetlanninlammaskoiraa. "Apollo on aina välillä äidillä päivähoidossa", Antti kertoo.

Olen käynyt lukion ja sitten amiksen. Se oli sellainen hätäratkaisu sen jälkeen, kun isä kuoli. Hän kuoli onnettomuudessa neljä päivää ylioppilasjuhlieni jälkeen.

Rekkakuskin hommia olen nyt touhunnut pari vuotta. Mutta tämä on välivaihe, että pystyn ylläpitämään elintasoa ja ehkä rahoittamaan jossain vaiheessa niitä opintojakin. Tekniset alat kiinnostavat.

Toivon, että minulla olisi oma perhe ennen kuin täytän kolmekymmentä. Pitäisi vain löytää kumppani, joka haluaa perheen perustaa.

Mietin, että jos täräyttäisin ne kolme mukulaa nyt, he olisivat maailmalla, kun mittariini tulee viisikymmentä. Sitten olisi vapaata aikaa siitä viidestäkympistä hautaan asti.”