Kirjailija Leena Lehtolaisen poika Otso: ”En kertonut edes äidilleni, että kirjoitan romaania”

Leena Lehtolainen: 
”Otso on opettanut minulle hulluttelua”  

”Otso on tuntenut vain kirjoittavan äidin. Koska kirjoitin enimmäkseen kotona, olin usein laittamassa ruokaa, kun lapset tulivat koulusta. Vaikka olin fyysisesti läsnä, olin välillä hyvin omissa maailmoissani ja mielessäni jahtasin murhaajia metsässä.

Otso oli temperamenttinen nuori ja rätisi välillä oikein kunnolla. Kun hän kyseenalaisti jonkin sanomani ja kysyi, mistä tiedän sen, vastasin aina, että ’pitkällisen elämänkokemukseni perusteella’. Otso inhosi sitä lausetta suunnattomasti.

”Ikävä oli välillä ihan kauhea.”

Kun Otso muutti armeijan jälkeen lopullisesti pois kotoa, minusta tuntui, että identiteettini muuttui. Olin elänyt kaksikymmentä vuotta lasten ehdoilla. Elämänrytmini oli hukassa pari vuotta, kun ei tarvinnut enää herätä kenenkään takia tai laittaa tiettyyn aikaan ruokaa.

Ikävä oli välillä ihan kauhea. Silloin menin Otson luo Tampereelle, lähdin itse punk-konserttiin Vastavirta-klubille ja könysin sieltä yöksi hänen luokseen.

”Olin tosi onnellinen, ja kyyneleet valuivat silmistä.”

En yllättynyt, kun kuulin, että Otso julkaisee kirjan. Hän on aina ollut kiinnostunut lukemisesta. Pienenä hän kiipeili päälläni ja sanoi, että ’äiti lukee Otsolle kirjaa’.

Kun Otso kertoi, että on saanut kustannussopimuksen, soitin miehelleni ja sanoin, että nyt se on tapahtunut. Otso on kirjoittanut kirjan. Olin tosi onnellinen, ja kyyneleet valuivat silmistä.

Olen oppinut lapsiltani valtavasti kärsivällisyyttä, joka ei ole koskaan ollut paras piirteeni. He ovat opettaneet myös hulluttelua, mielikuvituksen käyttöä ja aika paljon metallimusiikista.”

Otso Lensu: 
”Ajatus siitä, että joku lukee kirjani, hirvittää”

”Äiti kirjoitti usein kotona, ja näin hänestä hyvin, milloin hän tarvitsi omaa tilaa. Yleensä hän sanoi selkeästi, että haluaa olla hetken rauhassa, ja laittoi huoneen oven perässään kiinni.

Äidin työn takia kirjan kirjoittamiseen ei liittynyt mystiikkaa tai sellaista ajatusta, että vain tietynlaiset ihmiset voivat kirjoittaa. Kirjoittaminen tuntui ihan realistiselta vaihtoehdolta.

Lapsena haaveilin kirjan kirjoittamisesta ja elokuvien ja videopelien tekemisestä. Kirjoitin tarinoita, 30-sivuisen fantasiakirjan ja kaikenlaisia projekteja. Ne jäivät usein kesken, kun kyllästyin ja mielenkiintoni siirtyi kaikkeen muuhun.

Teini-iässä kerroin äidille aika vähän omista vaikeuksistani tai siitä, mitä oikeasti kuuluu. Ajattelin ehkä, että pärjään nyt itse. Psykologina puhun työkseni tunteista, ja työn myötä minun on aiempaa luonnollisempaa puhua omista asioistani. Sanon, jos olen stressaantunut tai en jaksa puhua jostakin aiheesta.

”Ajattelin, että jos epäonnistun, voin hylätä romaanini pöytälaatikkoon.”

Kaksi vuotta sitten olimme perhematkalla Keniassa, ja safarilla jeepin kyydissä istuessa oli paljon aikaa miettiä asioita. Tuli sellainen olo, että nyt on hyvä hetki kirjoittaa kirja. Että nyt voisin oikeasti yrittää.

En kertonut romaanin kirjoittamisesta kenellekään. Ajattelin, että jos epäonnistun, voin hylätä sen pöytälaatikkoon. Ehkä häpesin ajatusta siitä, että käyttäisin aikaani ja energiaani johonkin, jota en sitten saisikaan valmiiksi tai julkaistuksi.

Kerroin kirjasta äidillekin vasta, kun sain kustannussopimusluonnoksen käsiini. Olin vähän ärsyyntynyt siitä, että hän hieman omahyväisesti sanoi aavistaneensa sen.

Ajatus siitä, että joku lukee kirjani, hirvittää vieläkin. Joskus toivon, että ihmiset ostaisivat sen mutta kukaan ei lukisi sitä.

Toisaalta olen vähän ylpeä. En niinkään siitä, että sain kirjan valmiiksi, vaan siitä, että yritin.”

Kodin Kuvalehdessä 16/2024 Leena ja Otso kertovat suhteestaan KK:n Perhekuvioita-juttusarjassa. Millainen vanhempi Leena on yrittänyt olla pojilleen? Mitä hän teki, kun hän joutui Otson kanssa Azoreilla keskelle hevoslaumaa? Miten Leenan oma äitisuhde on muuttunut, ja mikä Otson rooli on siinä? Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile Digilehdet-palvelua.