”Onneksi osasin vielä rakastua”

Parhaita hetkiä päivässä on, kun aamulla herätessäni tunnen vieressäni Kallen lämmön ja kuulen hänen hengityksensä. Sen lisäksi ei kuulu muuta kuin ulkona puron solinaa.

Asumme Syötteen sydänmailla, metsäautoteiden verkoston varrella. Lähimpään taloon on yksitoista kilometriä. Kun ajan töistä kotiin, sisälläni läikähtää joka kerta nähdessäni mäntymetsän läpi kotimme harmaat hirret.

Mietin yhä, voiko olla totta, että kotini todella on täällä. Se oli haaveeni niin pitkään. Juuri tätä tarvitsin.

Tapasin Jyrkin baarissa Pudasjärvellä. Olin 29-vuotias, ja takanani oli tuore ero ensimmäisestä aviomiehestäni. Vietimme tyttökavereideni kanssa ensimmäistä iltaani baarissa poikamiestyttönä.

Jyrki istui baaritiskillä, kun tulimme sisälle. Kävelin suoraan Jyrkin luo ja annoin hänelle käsilaukkuni. Sanoin, että pidä tätä, menemme tyttöjen kanssa tanssimaan.

Poikamiestyttöelämäni loppui siihen. Juttelimme ja tanssimme koko illan. Jyrki saattoi minut parin kilometrin matkan kotiin. Siitä lähtien olimme erottamattomat. Jyrki oli turvallinen ja äärettömän lempeä.

Muutin Jyrkin talviasuttavaan kesämökkiin, ja puolitoista vuotta baari-illan jälkeen marraskuussa 1993 menimme kihloihin. Ajoimme Rovaniemelle ja ostimme Lapin kullasta tehdyt sormukset. Illalla kävelimme kahdenkymmenen asteen pakkasessa jokirantaan. Taivaalla oli täysikuu, kun pujotimme sormukset toistemme sormiin. Elämä hymyili.

Viikko kihlajaisten jälkeen ajoin ystävättäreni luota kotiin. Oli iltapäivä, mutta vielä valoisaa. Vastaantuleva pikkubussi pysähtyi kapean tien laitaan.

”Romahdin vasta, kun ambulanssi tuli.”

Auton ovi avautui, mutta ketään ei näkynyt. Poika oli niin pieni, ettei häntä erottunut oven takaa.

Lähdin ajamaan pysähtyneen pikkubussin ohi. Yhtäkkiä autoni katolle pyörähti lapsi.

Pysäytin auton, soitin hätäkeskukseen ja elvytin. Romahdin vasta, kun ambulanssi tuli.

Toivo eli, kunnes poliisit soittivat, että poika oli menehtynyt. Itkin yhdessä Jyrkin kanssa, hän oli lähelläni.

Minua auttoi se, että jo onnettomuustilanteessa sekä pikkubussin kuljettaja että tapahtuman nähnyt toinen mies sanoivat, etten olisi voinut tehdä mitään.

Silti onnettomuudesta oli hirvittävän vaikea selvitä. Toisen, vieläpä lapsen, kuoleman aiheuttaminen on niin kamalaa, että itsestä jää lopuksi elämää jokin palanen pois. Sellaisesta ei voi toipua.

Kun en pystynyt nukkumaan, kirjoitin menehtyneelle lapselle kirjeitä. Tuntui, ettei tuskaa saanut ulos kuin kirjoittamalla. Minulla on yhä tallessa vihko, jossa kirjeet ovat, mutta en ole pystynyt lukemaan niitä uudestaan.

”Sinä päivänä olin pitkästä aikaa hetken vain onnellinen.”

Vuoden kuluttua onnettomuudesta Jyrki ja minä menimme naimisiin. Pidimme pienet häät, joissa paikalla oli lähin suku. Sinä päivänä olin pitkästä aikaa hetken vain onnellinen.

Onnettomuuden jälkeen välttelin ihmisten seuraa. Minusta tuntui, että tapahtunut näkyi päällepäin. Toipumiseni alkoi vasta, kun Jyrki aloitti insinööriopinnot Kajaanissa ja muutimme pois Pudasjärveltä. Ihmiset ja yhteisö eivät tuominneet minua Pudasjärvellä, mutta kaikki tiesivät asiasta ja olivat hirvittävän järkyttyneitä.

Marraskuussa 1995 syntyi esikoisemme Jukka, ja minun oli pakko lähteä liikkeelle. Pakotin itseni ajamaan talvipakkasella autolla neuvolaan. Onnettomuuden jälkeen en ollut sitä ennen, liki kahteen vuoteen, ajanut autoa. Olin vain istunut kyydissä ja pelännyt paniikinomaisesti.

Ensimmäisellä kerralla ajoin pitkin laitakaupunkia ja itkin. Pikku hiljaa ajaminen helpottui.

Poliisivankilassa pudasjärvellä avautui vartijan paikka. Työ oli jotakin ihan muuta kuin mitä Jyrki oli työkseen tehnyt, mutta hän kysyi, mitä sanoisin, jos hän hakisi paikkaa.

Mietin, olisiko työ vaarallista. Minua hirvitti vähän, mutta yritin olla järkevä. Näin, että asia oli Jyrkille tärkeä.

Jyrki oli harrastanut ammuntaa vuosia. Sekin varmasti vaikutti siihen, että hän sai paikan.

Jyrki aloitti Pudasjärven poliisivankilan vartijana keväällä 2007. Hän piti uudesta työstään ihan hirveästi. Oli ihana nähdä, kuinka iloisena hän puki päälleen työpuvun, joka oli poliisin puku ilman merkkejä.

Minä olin siirtynyt erityisopettajaksi yläasteelle. Sijaisuudet olivat antoisia mutta työpaikkojen vaihtaminen tuntui raskaalta. Mietin, voisinko päästä helpommalla.

”Oli ihana nähdä, kuinka iloisena hän puki päälleen työpuvun, joka oli poliisin puku ilman merkkejä.”

Kävin naisporukalla Oulussa laitattamassa geelikynsiä ja ihastelin aina, että joku saa tehdä ihania kynsiä työkseen. Tykkään tehdä asioita käsilläni, ja yhdellä käyntikerralla pyysin kynsien laittajaa ottamaan minut oppilaakseen.

Kun kerroin Jyrkille, että mietin alanvaihtoa opettajasta kynsimuotoilijaksi, hän kysyi, olenko tosissani. Sitten hän remontoi kotiimme kynsistudion.

Valmistuin kynsimuotoilijaksi vuonna 2008. En hakenut enää opettajan sijaisuuksia vaan aloin tehdä kynsiä. Hyppäys yrittäjäksi ei hirvittänyt, ja olin valmis tekemään keikkoja ympäri Pohjois-Suomea. Kun sain äitiysloman sijaisuuden kynsistudiosta Oulusta, asuin siellä puolet viikosta.

Jyrki puolestaan oli paljon aiempaa enemmän kotona. Hän teki poliisivankilassa yövuoroja, ja alkuviikot olivat usein vapaata. Se oli pojille ja Jyrkille tärkeää keskinäistä aikaa.

Elimme tiivistä perhe-elämää, ja nautin lapsesta 110-prosenttisesti. Jos Jukka ei leikkinyt, hän oli sylissäni. Ei ollut niin tärkeää asiaa, etten olisi lopettanut sitä, kun Jukka halusi syliin.

Kaksi vuotta myöhemmin syntyi Paavo, ja Jyrki sai työpaikan Oulusta. Muutimme Kajaanista kaksioon Ouluun. Aloin kaivata ympäristöön, jossa pystyisimme olemaan lasten kanssa ulkona vapaammin.

Entinen talomme Pudasjärvellä oli yhä meidän, ja kävimme siellä mökkeilemässä. Iijoki virtasi kahdenkymmenen metrin päässä talon takana, ja pojat viihtyivät. Kesällä tein koriin eväät, ja olimme poikien kanssa päivän rannassa.

Silloin tällöin jäin lasten kanssa koko viikoksi Pudasjärvelle. Lopulta päätimme testata, jaksaisiko Jyrki kulkea 90 kilometrin työmatkaa Pudasjärveltä Ouluun. Laajensimme taloa ja rakensimme autotallin.

”Kaikki päättyi äkkiä. Toisaalta minusta tuntuu, että jollakin tavoin Jyrki tiesi kuolevansa.”

Kun Paavo ja Jukka olivat täyttämässä kaksi ja neljä vuotta, lähdin töihin. Pidin vuoden kestävän koulutuksen mielenterveyskuntoutujille, ja työparinani työskenteli Jyrkin ystävä Kalle. Hänestä tuli luottohenkilöni töissä.

Aloin tehdä opettajan sijaisuuksia eri puolilla Pudasjärveä. Aamuisin Jyrki lähti töihin teollisuuden mittauslaitteita valmistavaan yritykseen Ouluun ja minä lähdin töihin 60 kilometrin päähän kyläkouluun.

Kaikki päättyi äkkiä. Toisaalta minusta tuntuu, että jollakin tavoin Jyrki tiesi kuolevansa.

Viimeisenä syksynä 2010 sattui monia kummallisia asioita. Kerran Jyrki katsoi vanhaa ylioppilaskuvaani ja alkoi itkeä. Hän sanoi, että hän olisi rakastanut minua jo tuolloin ja että tämä yhteinen aika jää niin lyhyeksi.

Ihmettelin, miksi hän niin sanoi, olihan meillä vielä kymmeniä vuosia aikaa. Sen keskustelun jälkeen Jyrki oli monta päivää hiljainen.

Pyhäinpäivänä kiertelimme hautausmaalla ja Jyrki kertoi, että hänet pitää haudata vanhempiensa ja isovanhempiensa hautojen väliin. Sitten hän kertoi, millainen hautakiven pitää olla ja millaiset hautajaiset pitää järjestää.

Joulukuisena keskiviikkona vuonna 2010 Jyrkillä oli töissä yövuoro, ja sitä ennen poliiseilla oli pikkujouluruokailu. Kotona Jyrki velmuili ja sovitteli neulomiani villapaitoja ja -takkeja peilin edessä.

Ennen lähtöään hän kierteli pihalla ja laittoi naulan autotallin seinään. ’Nyt saat laittaa lämmitysjohdon tuohon, ettei tarvitse aina roikottaa sitä maassa’, hän sanoi.

”Sillä sekunnilla tajusin, että elämäni on hajonnut.”

Emme tavallisesti soitelleet toisillemme töistä, mutta sinä iltana Jyrki soitti. Hän kertoi, että oli käynyt katsomassa ennen työvuoroa työkaverinsa vastasyntynyttä lasta ja kuinka ihana vauva oli.

Se oli viimeinen kerta, kun puhuimme.

Yöllä heräsin koiran haukkumiseen. Ensin ajattelin, että Jyrki oli unohtanut jotain, mutta sitten ymmärsin haukusta, ettei tulija ollut Jyrki.

Nousin ylös. Ulkoporstuan yövalossa erotin pimeältä pihalta papin liperit. Sillä sekunnilla tajusin, että elämäni on hajonnut.

Meille tulivat Jyrkin esimies, pappi ja kriisiryhmän nainen. He kertoivat, että Jyrki on kuollut. 13-vuotias Paavo ja 15-vuotias Jukka heräsivät itkuuni.

Poliisikollega oli ampunut Jyrkin vahingossa kesken yöllä tehdyn ampumaharjoituksen.

Sokkivaiheelle ei ole sanoja. Suru voi olla niin rajua, että siihen voisi varmaankin kuolla.

Luonamme asui ystäviäni monta viikkoa. Elimistöni meni sekaisin, ja minulta katosi nielemisrefleksi. Yksi ystävä kulki perässäni kädessään lasi, jonka pohjalla oli sentti tuoremehua. Hän pakotti minut kerta toisensa jälkeen pysähtymään ja juomaan sen.

Pudasjärvellä Jyrki tunsi kaikki ja kaikki tunsivat Jyrkin. Kun piti hoitaa asioita, ihmisten ilmoille lähteminen oli melkein liian raskasta. Kun ihmiset näkivät minut, reaktiot olivat voimakkaita, he purskahtivat itkuun ja tulivat halaamaan. Se tuntui hyökkäykseltä. Kun oma suru oli niin rankka, en pystynyt jakamaan enää toisten surua.

”Suru voi olla niin rajua, että siihen voisi varmaankin kuolla.”

Kaikki tiesivät tapaturmasta, ja talomme ohi menevää tietä pitkin alkoi ajaa autoja hiljaisella nopeudella. Kaksi autoa ajoi ojaankin. He katsoivat niin tiiviisti pihaamme, etteivät muistaneet katsoa tielle.

Minulla oli samanlainen olo kuin haavoittuneella eläimellä. Halusin vain vetäytyä pimeään, näkymättömiin. Mietin myös, miten minun elämääni voi tulla useampi näin hirveä onnettomuus. Se tuntui liian rankalta ja raa’alta.

Sokkivaiheeni kesti monta kuukautta. Vasta perunkirjoituksessa ymmärsin, että avioliittomme oli päättynyt ja Jyrki oli kuollut.

Siitä alkoi suru. Kävin lähes joka päivä haudalla, ja se jollakin tavalla helpotti. Onneksi pojat pakottivat arkeen. Minulla oli suuri huoli heidän selviämisestään.

Luin paljon surukirjoja ja tarinoita Nuoret lesket ry:n nettisivuilta. Minua helpotti tieto siitä, että muutkin kokevat tällaista ja pystyvät siitä selviytymään.

Kun jyrkin kuolemasta oli kulunut reilu vuosi, alkoi mustan putken päässä näkyä pieni valo. Se oli ajatus elämästä erämaan keskellä.

Päätin, että kun pojat aikuistuvat, minä lähden. Muuttaisin Lappiin luonnon keskelle, paikkaan, jonne ei pääsisi edes autolla. Metsä on ollut minulle lapsesta asti paikka, jossa olen saanut turvaa ja lohtua.

Syksyllä kaksi vuotta Jyrkin kuoleman jälkeen aloin miettiä mahdollisuutta, että rinnallani olisi joskus toinen ihminen. Pohdin, uskaltaisinko ja osaisinko vielä rakastua.

”Metsä on ollut minulle lapsesta asti paikka, jossa olen saanut turvaa ja lohtua.”

Jyrkin ystävä ja entinen työparini Kalle ajoi meille puita ja kokosi ystäväni miehen kanssa pihaamme halkoliiterin. Yhtenä viikonloppuna Kalle soitti muutaman rohkaisukaljan jälkeen ja kertoi rakastavansa minua. Hän sanoi, että haluaisi elää elämäänsä kanssani, jos koskaan toipuisin ja minulla voisi olla tunteita häntä kohtaan.

Ensin ohitin ajatuksen. Parin kuukauden päästä oivalsin. Miten voin sanoa ei, jos sellainen ihminen kuin Kalle haluaa elää kanssani?

Siitä yhteiselomme lähti. Kukaan muu ei olisi voinut tulla kuin Kalle.

Vietimme paljon aikaa Kallen metsäkämpällä keskellä Syötteen luontoa. Yhtenä aurinkoisena pakkaspäivänä Kalle hiihti metsäsuksilla ja minä kävelin lumikengillä. Silloin kolahti rakkauteni tähän paikkaan.

Samana iltana kerroin Kallelle haaveestani asua luonnon keskellä. Kalle hämmästyi. Hänellä oli sama haave.

Pari kuukautta myöhemmin ostimme honkakehikon kotimme perustaksi. Syyskuussa 2013 menimme naimisiin. Vuosi sen jälkeen muutimme Kallen metsäkämpän viereen rakennettuun taloon, jonka nimeksi annoimme Kotipesä.

”Arkemme on yksinkertaista. Samat rutiinit toistuvat, puiden kanto ja uunin lämmitys.”

Kotipesässä asumme keskellä luonnon taidenäyttelyä. Terassilta näkyy Pärjänjoen rantaa sekä suo, jossa kasvaa rämemäntyjä ja varvikkoa. Talon takana levittäytyvän kasken suurista kuusenkannoista näkee, että siellä on noussut aiemmin aarnimetsä.

Arkemme on yksinkertaista. Samat rutiinit toistuvat, puiden kanto ja uunin lämmitys. Vuodenaikojen mukaan metsästämme, säilömme marjoja ja teemme halkoja.

Alussa kuljimme yli 70 kilometrin päähän Pudasjärvelle töihin. Kerran Kalle sanoi puolileikillään kyläkaupan pitäjälle, että olemme kiinnostuneet ostamaan kaupan. Vuoden päästä he tarjosivat kauppaa ostettavaksi.

Helmikuussa 2016 meistä tuli kyläkauppiaita. Aloimme opetella taas jotain ihan uutta.