Riittamaija Kuusela-Rantanen, 63, yritti moneen kertaan saada apua päihderiippuvaiselle pojalleen Nikolle. ”Niko uskoi vahvasti olevansa neurokirjolla, ja varmasti olikin. Jos hän olisi päässyt silloin tutkimuksiin, asiat olisivat voineet mennä toisin.”
”Äiti, auta mua, Niko huusi puhelimessa. Lähdin keskellä yötä ajamaan kotoani Lopelta Riihimäelle, hain hänet asunnostaan ja vein sairaalan päivystykseen. Hän ei saanut sieltä apua, ei päihdeongelmaansa eikä pahaan oloonsa.
Sama toistui toisen kerran. Kolmannella kerralla hän oli jo vähällä käydä kimppuuni. Kun hän tajusi, että olisi voinut satuttaa minua, hän meni aivan sekaisin. Soitin ambulanssin, ja ensihoito kutsui poliisin.
Kun poliisit veivät Nikon, sanoin heille, että lapseni on päästävä hoitoon. Aivan varmasti pääsee, he vastasivat. Seuraavana aamuna poliisi kuitenkin soitti ja pyysi hakemaan Nikon putkasta, jossa hän oli viettänyt koko yön.
En saa ikinä hoitoa, Niko sanoi minulle, kun saavuin paikalle. Minusta tuntuu, että silloin hän menetti toivonsa. Oli vuosi 2016, Niko oli 23-vuotias.
Auto hajalle humalassa
Ongelmat olivat alkaneet yläasteella. Niko ei sietänyt epäoikeudenmukaisuutta. Jos joku oppilas kiusasi toista, Niko meni väliin ja hyökkäsi kiusaajan kimppuun. Jos hän koki, että opettaja kohteli häntä väärin, hän huusi vastaan. Ei jäänyt yhteen eikä kahteen kertaan, kun istuimme Hannun kanssa koulussa selvittämässä milloin mitäkin asiaa.
Kaveripiirikin oli vaihtunut, ja kuvioihin alkoi tulla röökiä, alkoholia ja pilvenpolttoa. Aika ajoin olimme tekemisissä myös sosiaalitoimen kanssa.
”Istuimme koulussa selvittämässä milloin mitäkin asiaa.”
Yläasteen jälkeen Niko meni ammattikouluun ja opiskeli rakennusalan tutkinnon. Hän oli hyvä opinnoissaan, mutta päihteiden käyttö lisääntyi koko ajan.
18-vuotiaana Niko ajoi kaverinsa auton hajalle, humalassa ja ajokortitta. Kun hän ei pystynyt maksamaan korvauksia, hän joutui ulosottoon.
Armeijan jälkeen Niko muutti omilleen Riihimäelle. Hän sai edullisen vuokra-asunnon ja teki töitä rakennusfirmassa. Hänellä olisi ollut silloin hyvä tilaisuus maksaa ulosottovelkansa pois, mutta eipä hän sitä tehnyt. Hän hankki päihteitä.
Se toinen Niko
Ajattelen, että aluksi Niko käytti aineita rauhoittaakseen päänsä sisäisiä tapahtumia. Hän uskoi vahvasti olevansa neurokirjolla, ja varmasti olikin. Jos hän olisi päässyt silloin tutkimuksiin, asiat olisivat voineet mennä toisin. Päihteet saivat kuitenkin hänestä yliotteen. Herkän ja empaattisen Nikon rinnalle kehittyi toinen Niko, joka oli aggressiivinen ja ahdistunut.
”En edes halua tietää, mitä kaikkea hän veti.”
Se toinen Niko näyttäytyi erityisesti minulle. Luulen, että se johtui siitä, että olimme niin läheisiä. Niko tiesi, että minä en hylkäisi häntä, vaikka hän tekisi mitä.
Pian putkareissunsa jälkeen Niko sai kutsun mielenterveys- ja päihdehoitoyksikön kartoitukseen. Hän kävi siellä kolme kertaa. Hän oli hyvin helpottunut, kun pääsi puhumaan asioistaan. Kartoituskäyntien jälkeen Niko sai kuitenkin kirjeen, jossa todettiin, että hän oli liian hyvässä kunnossa päästäkseen mielenterveyshoitoon.
Niko hoiti sitten itseään käyttämällä lisää aineita. En edes halua tietää, mitä kaikkea hän veti.”
Miten Nikon tilanne muuttui, kun hän tuli isäksi ja erosi sitten lapsensa äidistä? Miten Riittamaija selvisi rankasta ajanjaksosta, jolloin Niko muutti uudelleen lapsuudenkotiinsa? Millainen muutos Nikon käytöksessä näkyi vähän ennen hänen kuolemaansa? Miten Riittamaija sai kuulla Nikon itsemurhasta? Miten hän pääsi surusta eteenpäin? Miksi Riittamaija kokee, että Niko ei saanut riittävästi apua? Koko jutun voit lukea Kodin Kuvalehdestä 7/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
