Jos Meri-Tuuli Väntsillä on suruja, hän soittaa pikkusiskolleen Anrille. Anri ei koskaan sano ”kyllä se siitä”.

Kodin Kuvalehden Perhekuvioita-juttusarjassa cateringyrittäjä, keittokirjailija ja Kodin Kuvalehden ruokabloggaaja Meri-Tuuli Väntsi ja hänen pikkusiskonsa Anri Lindström kertovat suhteestaan.

Meri-Tuuli:

Anri oli lapsena lähin ystäväni, koska muutimme niin paljon. Ennen kuin muutin omilleni, olimme asuneet 13 asunnossa ja neljässä eri maassa. Vaikka kaverit vaihtuivat, Anri oli aina siinä.

Isämme on insinööri, ja hän sai työkomennuksia eri maihin. Minä synnyin Portugalissa, Anri Suomessa puolitoista vuotta myöhemmin. Sen jälkeen muutimme Tansaniaan, Suomeen, Ranskaan, Portugaliin ja taas Ranskaan.

”Vaikka kaverit vaihtuivat, Anri oli aina siinä.”

Tansaniassa vanhempamme järjestivät paljon kotibileitä työn perässä muuttaneille ihmisille. Vieraat polttivat röökiä sisällä ja kuuntelivat Miljoona ruusua -kappaletta vinyyliltä. Anri kiersi pöllimässä ihmisten olutlaseja ja joi niiden viimeiset limat. Se oli minusta kauhean hauskaa.

Päivisin hengasimme puutarhanhoitajamme kanssa, seikkailimme naapureiden pihoilla ja varastimme maissia. Kun oli hirveä myrsky, sähköt menivät poikki moneksi tunniksi. Etsimme Anrin kanssa vanhempiamme pimeässä talossa, joka tuntui valtavan isolta. Lopulta näimme tupakoiden oranssit valot ulkona terassilla.

En ollut koskaan äärettömän surullinen muutosta. Lähtö oli aina uusi seikkailu.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

PIKKUSISKOMME MINTTU syntyi vuonna 1986, ja hänellä oli hyvin vakava cp-vamma. Ensimmäiset käynnit sairaalassa olivat hämmentäviä, koska asiat eivät menneetkään niin kuin piti.

Vasta kun sain oman lapsen, ymmärsin paremmin, millaista aikaa Mintun syntymä on vanhemmilleni ollut. Pojallani on synnynnäinen sydänvika, ja sairaalassa näin vanhempia, jotka olivat samassa tilanteessa kuin vanhempani aikoinaan.

”Koska Minttu vei vanhempien kaiken ajan, itsenäistyimme Anrin kanssa varhain.”

Koska Minttu vei vanhempien kaiken ajan, itsenäistyimme Anrin kanssa varhain. Ala-asteikäisinä liikuimme keskenämme Portugalissa ja kävimme vanhempien puolesta kaupassa. Ostoslistalla saattoi olla olutta, kinkkua, leipää ja maitoa.

Meillä oli aina hyvin sukupuolineutraali kasvatus. Isä osallistui yhtä paljon kotitöihin kuin äiti, eikä meillä koskaan puhuttu tyttöjen ja poikien jutuista. Isä opetti meille pyöränkorjausta ja molemmat vanhemmat ruuanlaittoa. En koskaan ajatellut, etten pystyisi samaan kuin miehet.

VIIMEISENÄ RANSKAN VUONNA minulla alkoi kauhea teini-ikä. Olin lukkiutunut, huutava raivopää. Kävimme amerikkalaista koulua, ja luulen, että Anri oli siellä onnellisempi kuin minä. Minua ahdisti kilpailunhalu. Anri oli hyvä koulussa ja diplomaattisempi kuin minä.

Kun menin yläasteelle, palasimme Suomeen. Täällä minua kiusattiin koulussa, koska olin asunut ulkomailla ja muiden mielestä outo. Ajattelin, että kiusaajilla on vain huono olla, mutta totta kai se silti sattui. Suomalainen koulukulttuuri ei helpottanut tilannetta. Käytävillä sai potkia, kampata, töniä ja räkiä niskaan. En ollut koskaan nähnyt sellaista.

”Teini-iässä vähättelin ja kiusasin Anria enkä päästänyt häntä elämääni.”

HANKALA TEINI-IKÄNI purkautui Anriinkin, mikä ei tietenkään ollut reilua. Vähättelin ja kiusasin enkä päästänyt häntä elämääni. Joka viikko kävimme isovanhempiemme Airan ja Fredin luona. Koska riitelimme niin paljon, Aira päätti, ettemme saa enää tulla samaan aikaan. Kävimme sitten kumpikin omana päivänämme.

Vanhempamme eivät ottaneet kovin hyvin haltuun sitä, että minulla ei ollut hyvä olla. Toisaalta en voi syyttää heitä siitä. Heillä oli vaikeasti vammainen tytär, eikä kukaan pysty silloin olemaan täysin läsnä kaikille lapsille.

ANRI ON YKSI HARVOISTA ihmisistä, jotka tajuavat minua sellaisena kuin olen. On siistiä, että minulla on sisko, jolla on samanlainen huumorintaju kuin minulla ja joka tietää, millainen lapsuutemme on ollut.

Anri osaa kysyä oikeat kysymykset ja sanoa mielipiteensä ilman, että minulle tulee tarve väittää vastaan. Hän on tasainen ja diplomaattinen. Sydänsuruissa ja vaikeissa hetkissä se on tärkeää. Hän on aina järjen ääni, ei mikään lohduttaja, joka laukoo imelästi, että kyllä se siitä.

”Anri on aina järjen ääni, ei mikään lohduttaja, joka laukoo imelästi, että kyllä se siitä.”

Meillä on molemmilla ollut burnout. Yrittäjänä tulo tulee kymmenistä puroista. Teen ruokakuvauksia, stailaan ruokaa mainoksiin ja keittokirjoihin ja konsultoin tv-tuotantoyhtiöitä ruoka-asioissa. Lisäksi teen radio-ohjelmaa ja podcasteja.

Joskus tulee tehtyä liikaa. Silloin Anri on hyvä tuki. Hän ei koskaan sano, että no, kieltäydy keikoista. Se ei aina ole niin mustavalkoista.

Anrin koti on minun kotini jatke. Kun olen tehnyt keittokirjojani, olen mennyt Anrille retriittiin. Sisaruudessa ihanaa on se, että voin vain mennä toisen luo ja avata kaapin. Yhdessä kaapissa on aina sipsejä ja tiedän, että saan syödä ne.”

Anri:

”Ruoka on aina ollut perheemme intohimo. Kun asuimme Suomessa, äiti ja isä saattoivat ajaa lauantaiaamuisin Järvenpäästä kauppatorille tai Hakaniemen halliin ostoksille. Siitä alkoi jäätävä ruuanlaitto, joka kesti koko päivän.

Emme Meri-Tuulin kanssa koskaan olleet kovin nirsoja lapsia. Päinvastoin. Jos olimme tuttavaperheen kanssa syömässä ja muut lapset nirsoilivat, olimme hyeenoina kiinni heidän lautasissaan.

Olemme Merun kanssa parhaimmillamme yhdessä, kun olemme tekemisissä ruuan kanssa. Meillä on aika samanlainen maku, ymmärrys ja asenne ruokakulttuuria kohtaan. Työskentelen Alkon palvelu- ja tuotekouluttajana, ja olemme joskus tehneet ruokastailaus- ja cateringkeikkaa yhdessä. Kun työskentelen Merun kanssa, ei tarvitse juuri puhua.

”En ikinä kokenut, että saisimme Mintun takia vähemmän huomiota.”

PIENI IKÄERO ja ulkomailla asuminen tekivät meistä läheiset. Portugalissa nukuimme usein samassa sängyssä, vaikka meillä oli omat huoneet. Höpöttelimme ja luimme Asterixeja. Keskenämme puhuimme kieltä, joka oli sekoitus englantia, suomea ja portugalia.

Vanhemmillamme oli sellainen diili, että mutsi hoitaa pikkusiskoamme Minttua kotona ja faija on vastuussa meistä. Isä järjesti maailman parhaita synttäreitä ja teki temppuratoja pihalle.

En ikinä kokenut, että saisimme Mintun takia vähemmän huomiota. Olemme aina olleet Merun kanssa outolintuja ja haaveilijoita. Emme ole koskaan hakeneet kauheasti huomiota vanhemmilta.

OLIN LUKIOSSA, kun Minttu kuoli. Minä ja Meri-Tuuli olimme ymmärtäneet, että näin tulee jossain vaiheessa käymään. Että Minttu ei ole aina siinä. Hänellä oli paha skolioosi ja hengitystieongelmia, eikä hän pystynyt kävelemään, puhumaan tai istumaan ilman tukea.

”Siskon kuoleman jälkeen jokin minussa naksahti.”

Olin ollut koulussa hillitön hikari ja ylisuorittaja. Yläasteella keskiarvoni oli ollut 9,8. Mintun kuoleman jälkeen jokin naksahti. Tajusin, että ei ole mitään järkeä käyttää kaikkia paukkuja opiskeluun ja että voin tehdä, mitä haluan. Minun ei tarvitse näyttää kaikille, että jos joku saa biologiasta ysin, minä voin saada siitä kympin.

Emme ole koskaan olleet kovin tunteita jakava perhe. Mintun kuolemaa käsiteltiin, kun se tapahtui. Vanhemmat näyttivät tuskansa, mutta sitten elämä jatkui.

Sanotaan, että tragediat sitovat ihmisiä yhteen. En ajattele niin. Uskon, että minua ja Merua on yhdistänyt eniten se, että meillä on ollut hieno mahdollisuus nähdä erilaisia kulttuureja ja kasvaa tosi ennakkoluulottomiksi.

KUN MUUTIMME SUOMEEN, meillä oli molemmilla tosi vaikeaa. Emme istuneet suomalaiseen kulttuuriin, ja meitä molempia kiusattiin. Ala-asteella jouduin vaihtamaan kiusaamisen takia luokkaakin. En muista siitä itse yhtään mitään. Luulin, että siirryin musaluokalle, koska siellä oli kivempaa.

Kasiluokan kuljin miesten puvussa ja tukkani oli vuoroin vihreä, vuoroin sininen. Muut kuuntelivat Hittibuumia, minä Björkiä. En antanut kiusaamisen lannistaa.

Kokemustemme takia pidämme Merun kanssa aina altavastaajien puolta. En ole koskaan puhunut hänen kanssaan pahaa kenestäkään. Se ei vain kuulu meidän tapoihimme.

”Merulta olen oppinut, että joskus voi vähän relata, vaikka tekee hommat täysillä.”

KUN MERI-TUULIN POJALLA TODETTIIN sydänvika, puhuimme paljon puhelimessa. Veikkaan, että olin hyvä kuuntelija, koska minulla ei ole lasta. En osannut pelätä tilannetta niin paljon.

Merulta olen oppinut, että joskus voi vähän relata, vaikka tekee hommat täysillä. Meillä molemmilla on tosi korkea työmoraali. Ehkä se on jokin epäonnistumisen pelko, joka kalvaa meitä jatkuvasti – minua vähän enemmän.

Meru on opettanut minulle myös rohkeutta ja sitä, että itseensä pitää uskoa. Olen meistä ujompi. Tykkään laulaa ja esiintyä, mutta toisin kuin Meru, en ikinä voisi tehdä töitä julkisuudessa.

Meru tuntee minut paremmin kuin kukaan muu. Kaverit sanovat joskus, että minussa on sellaista varautuneisuutta ja mystisyyttä. Meru näkee sen läpi.

Hän on tukenut minua esimerkiksi silloin, kun päädyin opiskelemaan klassista musiikkia. Hän on aina sanonut, että joo joo, teet juuri niin kuin haluat. Jos sanoisin Merulle, että hei, alan pestä Kampin kauppakeskuksen ikkunoita, se on minun juttuni, hän sanoisi, että siistiä, millainen rätti sinulla on.”