"Kokemukset ovat opettaneet huomaamaan pienet, hyvät asiat ja nauttimaan niistä", Päivi-Maarit Luukkonen sanoo. Sylissä lapsenlapsi Oona.
"Kokemukset ovat opettaneet huomaamaan pienet, hyvät asiat ja nauttimaan niistä", Päivi-Maarit Luukkonen sanoo. Sylissä lapsenlapsi Oona.

Päivi-Maarit Luukkosen mies ei koskaan palannut sukellukselta, jonka piti olla vain tavallinen päiväretki ystävien kanssa. Yhtäkkiä täytyi selvitä kaikesta yksin vieraassa maassa kahden pienen lapsen kanssa.

"Seisoin lukemattomat kerrat yksin jalkapallokentän laidalla ja murehdin. Surin sitä, että mieheni jätti minut yksin. Sitä, ettei pojillani ollut isää ja sitä, että olin yksin vastuussa kaikesta. Mutta periksi en antanut, koska se olisi ollut tärkeää myös Omerille, edesmenneelle miehelleni. Hänkin olisi vienyt poikia urheiluharrastuksiin, herännyt viikonloppuaamuisin voitelemaan sämpylöitä jalkapallojoukkueen kahvioon ja tukenut heitä väsymättä. Päätin, että selviän, vaikka sitten hammasta purren.

En voinut korvata pojilleni isää, vaikka olin niin hyvä äiti kuin pystyin. Antero oli neljävuotias ja Alexander vasta 15 kuukautta vanha, kun mieheni Omer tai Omppu, kuten häntä kutsuin, kuoli.

"Elämä jatkuu ja olen sinut kuoleman kanssa, mutten usko, että suru häviää koskaan."

Olen miettinyt usein, että kunpa voisin elää ihan tavallista, tylsää arkea. Mutta uskon korkeampaan suunnitelmaan ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Minun suurin menetykseni on ollut mieheni kuolema.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En ymmärrä käsitettä ”päästä yli”. Elämä jatkuu ja olen sinut kuoleman kanssa, mutten usko, että suru häviää koskaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt suren sitäkin, ettei mieheni koskaan nähnyt ihanaa lapsenlastamme Oonaa.

Lentolippu maailmalle

Vuonna 1984 puristin kädessäni lentolippuja suureen maailmaan. Olin tuore ylioppilas. En saanut opiskelupaikkaa ja takana oli kariutunut parisuhde. Kun ystäväni vinkkasi minulle suomalaista au pairia etsivästä perheestä San Fransiscossa, suunnitelmani oli selvä.

Perheeni ja ystäväni pelkäsivät, että jäisin sille tielleni, mutta vannoin, ettei niin kävisi. Olin feministi henkeen ja vereen – minun päätäni ei kukaan mies kääntäisi.

"Ei kestänyt kuin puolitoista kuukautta, kun olin umpirakastunut komeaan amerikkalaiseen opiskelijapoikaan."

Vannomatta paras. Ei kestänyt kuin puolitoista kuukautta, kun olin umpirakastunut komeaan amerikkalaiseen opiskelijapoikaan.

Omppu kolahti ensi hetkestä. Hän opiskeli Berkeleyn yliopistossa ja minä pidin päivisin huolta au pair -perheen lapsesta. Tapasimme iltaisin ja viikonloppuisin. Kun Omppu polvistui eteeni kahden viikon seurustelun jälkeen, vastasin empimättä: Yes!

Avioparina takaisin

Au pair -vuoteni lopussa sanoin Ompulle, että jos hän on tosissaan kanssani, hänen on lähdettävä tutustumaan kotimaahani. Matkustin Suomeen ja Omppu seurasi muutaman kuukauden kuluttua. Talvella 1986 palasimme Yhdysvaltoihin – avioparina.

Tunsin kotiutuneeni Kaliforniaan, kun aloin nähdä unenikin englanniksi. Omppu valmistui ja minä opiskelin graafisen viestinnän insinööriksi. Aina ei ollut helppoa, mutta viihdyin ja olin onnellinen parisuhteessani.

"Me onnelliset Omerin siskon häissä 1980-90-luvun taitteessa. Minä olin morsiusneitona ja puin kiltisti päälleni morsiamen valitseman puvun."
"Me onnelliset Omerin siskon häissä 1980-90-luvun taitteessa. Minä olin morsiusneitona ja puin kiltisti päälleni morsiamen valitseman puvun."

Olin toivonut isoa perhettä, ja tulin ensimmäistä kertaa äidiksi vuonna 1991. Äitiysloma oli hyvin lyhyt ja koin syyllisyyttä siitä, että Antero meni hoitoon vain nelikuisena. Kun Alex syntyi kolme vuotta myöhemmin, jäin kotiin hoitamaan häntä.

Asuimme pienessä kalifornialaisessa merenrantakaupungissa Lompocissa, kun Omppu sai työtarjouksen Nokian tehtaalta Salosta. Asunto oli myymättä, mutta suunta oli selvä: muuttaisimme Suomeen.

Omppu oli aina ollut seikkailuhenkinen ja harrasti urheilusukeltamista. Elokuisena lauantaina vuonna 1995meidän piti pitää pihakirppis ja myydä pois turhat tavarat. Ompun ystävät pyysivät kuitenkin häntä mukaansa sukeltamaan, ja minä kehotin häntä lähtemään.

Lappu sheriffiltä

Omppu ei ollut palannut, kun tulin illalla kotiin. En osannut huolestua. Menin autotallin kautta suoraan sisään, joten en nähnyt sheriffin ulko-oveen jättämää lappua.

Myöhemmin illalla puhelin soi ja Ompun sukelluskaveri soitti. Hän oli sekaisin ja hoki vain olevansa tosi pahoillaan. Hän puhui niin sekavia, että lopetin puhelun. Ymmärsin kuitenkin, että jotakin vakavaa on sattunut.

"Kokosin itseni. Luin iltasadun ja laitoin lapset nukkumaan. Itkimme ystäväni kanssa koko yön."

Kokosin itseni, sillä lapset olivat vielä hereillä. Luin iltasadun ja laitoin heidät nukkumaan. Sitten soitin ystävälleni ja pyysin hänet luokseni. Sain vielä samana iltana yhteyden sheriffiin, ja hän kertoi, että mieheni oli luultavasti hukkunut. Itkimme ystäväni kanssa koko yön.

Omppu oli jostain syystä joutunut muista eroon ja vajonnut meren pohjaan. Häntä etsittiin vielä seuraavanakin päivänä. Ihmiset yrittivät rohkaista, mutta tiesin, että Omppu ei enää palaa. Hän löytyi hukkuneena. Lääkäri epäili kuolinsyyksi typpinarkoosia. Hänen mukaansa kuolema oli lempeä. Toivon, että hän oli oikeassa.

Naapuriapu kannatteli

Äitini tuli Suomesta luoksemme kolmeksi viikoksi. Amerikkalaisia sanotaan usein tekoystävällisiksi, mutta oma kokemukseni on toisenlainen. Olin onnellinen kaikesta tuesta. Ystäväni lensi maan toiselta puolelta Virginiasta luoksemme. Ompun ystävä vastasi hautajaisjärjestelyistä, ja tutut hoitivat lapsiamme.

Pahinta oli yksinäisyys. Omppu oli ollut paras ystäväni, ja nyt minulta puuttui ihminen, jonka kanssa olisin halunnut jakaa kaiken – myös tämän tragedian.

"Hyvä ystäväni asui 90-luvun lopulla Venetsian lähellä. Leskeksi jäätyäni vierailin siellä usein poikieni kanssa."
"Hyvä ystäväni asui 90-luvun lopulla Venetsian lähellä. Leskeksi jäätyäni vierailin siellä usein poikieni kanssa."

Arki vaati paljon. Lähdin loppusyksystä lasten kanssa Venetsiaan ystäväni luokse, joulun vietimme Suomessa. Palasimme Kaliforniaan enää valmistelemaan muuttoa.

Keväällä 1996 asuin taas Suomessa yli vuosikymmenen poissaolon jälkeen. Byrokratia tuntui raskaalta ja juoksin eri toimistoissa hoitamassa paperiasioita. Lapsetkin väsyivät siihen. Kerrankin 2-vuotias Alex istui vaunuissa ja katsoi minua epäuskoisena: ”Ei Kelaan!”

"Kun minä olin surusta sekaisin, lapset pitivät itsensä koossa, mutta kun aloin selvitä, he alkoivat oirehtia."

Lapset ovat uskomattomia. Kun minä olin surusta sekaisin, he pitivät itsensä koossa, mutta kun aloin selvitä, he alkoivat oirehtia. En voinut sulkea vessan ovea, sillä Antero pelkäsi, että katoaisin niin kuin daddy.

Halusin olla aluksi lasten kanssa kotona, mutta sain elämästä kiinni vasta sitten, kun aloitin työni mainossuunnittelijana. Selviytymistäni auttoivat terapia ja vertaistuki. Nuorilla leskillä on aktiivista toimintaa; keskustelupalsta netissä, juhlia ja vertaistukiryhmiä. On helpottavaa puhua saman kokeneiden kanssa.

Uusi rakkaus

Tapasin Jarin nuorten leskien bileissä vuonna 2003. On aivan tavallista, että keskustelu alkaa kysymyksestä: Mihin puolisosi kuoli? Jari taisi ottaa vähän nokkiinsa avauksestani mutta leppyi, kun pyysin häntä tanssimaan. Tanssimme koko illan. Siitä lähtien puhuimme puhelimessa joka päivä, jopa viisi tai kuusi tuntia.

Jari oli jäänyt leskeksi vasta vuotta aiemmin, mutta tunteet veivät voiton. Kun lähdimme yhteiselle lomalle poikieni ja Jarin kahden tyttären kanssa vain neljän kuukauden seurustelun jälkeen, yhteiset leskiystävämme löivät vetoa, ettemme palaisi pariskuntana – niin harvinaista on, että vertaisryhmässä syntynyt suhde kestää. Mutta suhteemme kesti loman ja on kestänyt paljon muutakin.

"Tuntui ihanalta ja melkein epätodelliselta, että elämässäni oli taas tosi rakkaus."

Yhdeksän kuukauden jälkeen meillä oli yhteinen tontti ja aloimme rakentaa taloa Espooseen. Uusi koti valmistui vuonna 2006, ja vuotta myöhemmin minusta tuli rouva Luukkonen. Tuntui ihanalta ja melkein epätodelliselta, että elämässäni oli taas tosi rakkaus.

Niin meillä aikuisilla kuin lapsillakin oli totuttelemista, mutta olemme selvinneet kaikesta. Paljon on mahtunut vuosikymmeneen, jonka olemme olleet yhdessä. Uuvuin rakennusprojektin aikana, mutta toivuin ystävien ja terapian avulla. Viisi vuotta sitten minusta tuli isoäiti,
kun Jarin tytär sai suloisen Manuel-pojan.

"Ihana yllätyslapsenlapseni Oona syntyi viime vuonna ja täytti juuri vuoden."
"Ihana yllätyslapsenlapseni Oona syntyi viime vuonna ja täytti juuri vuoden."

Viimeisin yllätys ja kriisin paikkakin oli poikani uutinen. Reilu vuosi sitten 17-vuotias poikani ja hänen vuotta nuorempi tyttöystävänsä kertoivat odottavansa lasta. Olin kauhuissani. Ensišokki muuttui pian iloksi, ja nuoret vanhemmat ovat pärjänneet hyvin.

Vietän paljon aikaa Oonan kanssa ja käyn hänen kanssaan vauvauinnissa. Joskus minua luullaan Oonan äidiksi, mutta ei se mitään. Minusta on mukavaa olla nuori isoäiti.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2013.

Sisältö jatkuu mainoksen alla