Iltaisin ja viikonloppuisin Mauri ja Marisa moottoripyöräilevät.
Iltaisin ja viikonloppuisin Mauri ja Marisa moottoripyöräilevät.

Avioliitto suomalaisen miehen kanssa on tuonut Suomeen jo 3 600 thaimaalaista naista. Naiset ovat valinneet elämän maapallon toisella laidalla, kaukana perheestä ja kaikesta tutusta. Onko päätöksen takana raha vai rakkaus? Tässä on yksi thaimaalainen tarina.

Tammikuussa vaatekauppias Marisa Bonkrapok, 39, istuu torikaupassaan Pattayan basaarialueen reunalla ja murehtii. Asiakkaita ei ole, mutta velkaa riittää. Marisa asuu kahden teinipoikansa Nukin ja Nafin sekä seitsemänvuotiaan tyttärensä Elinan kanssa yhden huoneen asunnossa, jossa ei voi tehdä ruokaa. Ennen Marisa pesi iltaisin turistien pyykkejä, mutta sitten vuokra-isäntä kielsi ylimääräisen veden käytön.

Marisan vaihtoehdot ovat vähissä. Hän ei oikeastaan keksi kuin yhden: löytää länsimainen mies. Rikas puoliso kantaisi Marisan parempaan huomiseen ja pelastaisi koko perheen.

Marisa lähtee Bambu-ravintolaan.

Samaan aikaan muutaman kilometrin päässä autopeltiseppä Mauri Palmi, 57, aloittelee iltaa Pattayan kuuluisalla baarikadulla. Hän on lomalla kolmen muun eteläpohjalaisen miehen kanssa.

Kalastus on Marisan lempipuuhaa Suomessa. – Täällä on niin hyvät kalavedet!

Mauri ei etsi naista. Niitä on kyllä ollut, kerran Mauri oli kihloissakin. Naisjutut ovat aina kariutuneet siihen, että moottoripyörät ja maarata-ajo ovat vieneet Maurin ajan tai nainen on ollut liian mustasukkainen. Tai sitten Mauri on juhlinut vähän liikaa.

Bambu-ravintolaan päästessään Mauri huomaa olevansa pöhnässä kuin tiainen. Hän huomaa silti heti Marisan.

Ei mikään tytönhupakko, hän ajattelee ja kiinnostuu.

Mauri ei osaa englantia eikä Marisakaan kovin paljon, mutta onneksi porukassa joku osaa. Kaverit laittavat Maurin ja Marisan nimettömät vastakkain, piirtävät renkaan ja sanovat marry, marry. Naimisiin, naimisiin.

Kaikkia naurattaa. Mauri ja Marisa tanssivat pitkälle iltaan.

”Kaikki vain loksahti kohdalleen”

Seuraavana päivänä Maurin puhelin piippaa tekstiviestin. Marisa ehdottaa tapaamista ja kierrosta kaupungilla.

– Marisa oli järjestänyt kaiken hienosti, hankkinut taksit ja valinnut parhaat ruokapaikat ja nähtävyydet.

Aika pian Mauri on rakastunut, palavammin kuin koskaan.

Hän ja Marisa tapaavat joka päivä Maurin loppuloman ajan: Nuk ja Naf huolehtivat vaatekaupasta, jotta Marisa saa keskittyä Mauriin.

– Kaikki vain loksahti kohdalleen. Ihastuin Marisan luonteeseen. Hän ei suutu koskaan, hymyilee aina, auttaa muita. Thainaiset on kasvatettu palvelemaan, Mauri sanoo.

Kun Maurin kahden viikon loma loppuu, hän lupaa palata.

”Luulin, että hän vitsailee”

Suomeen päästyään Mauri soittaa Marisalle monta kertaa päivässä ja pommittaa tätä tekstiviesteillä. Siinä auttaa Googlen käännösohjelma ja se, että Marisa haluaa ymmärtää Mauria.

Tammikuussa Mauri palaa kahdeksi viikoksi Marisan luo. Siinä auttaa joustava työpäällikkö, joka ymmärtää hyvän miehen olevan tosissaan ja antaa lomaa.

Kun Marisa kertoo kosinnasta isälleen, tämä juoksee ympäri peltoja ja kailottaa iloaan kaikille. 

Maaliskuussa Mauri tulee taas ja kosii.

Ensin Marisa vain kikattaa pehmeästi kuin lapsi. Sitten hän tajuaa, että Mauri on tosissaan. Ja vastaa kyllä, tietysti.

 

Kaupassa Marisa ja Mauri käyvät yhdessä. Kielitaidottoman on vaikea selvitä arjesta.

Kun Marisa kertoo uutisen isälleen, tämä juoksee ympäri peltoja ja kailottaa iloaan kaikille.

Ja kun Mauri tulee vierailulle Marisan kotikylään, hänen huima 176 sentin pituutensa ja voimakkaat käsivartensa tekevät vaikutuksen kaikkiin. Siinä auttaa sekin, että Maurin rakkaus pelastaa Marisan perheen.

Thaimaassa ei ole eläkejärjestelmää, joten vanhukset elävät lastensa tulojen varassa. Jos joku pääsee rikkaisiin naimisiin, hän elättää koko suvun. Ja thaimaalaisten mielestä kaikki lännessä ovat rikkaita, sillä keskipalkka on Thaimaassa noin 215 euroa.

Maurin ja Marisan häitä juhlitaan Marisan kotikylässä 26. maaliskuuta, kolme kuukautta ensitapaamisesta. Morsiamen ja sulhasen kädet sidotaan valkoisella nauhalla yhteen merkiksi siitä, että nämä eivät enää ole vapaita.

Mauri maksaa kolmen päivän juhlat mielellään: yhteensä 150 euroa.

Toukokuussa Marisa jättää lapsensa Thaimaahan vanhempiensa hoiviin, muuttaa Seinäjoelle ja juhlii häitään toisen kerran. Mauri hankkii hänelle Kela-kortin, verokirjan ja suomen kurssin.

Molempien elämä muuttuu toiseksi.

”Ei tarvitse edes selkää pestä itse”

Seinäjoella uudessa, valoisassa kerrostalokaksiossa on talonpoikaistyyppiset huonekalut, uusi parisänky, iso televisio ja puhtauttaan kiiltelevä keittiö. Pöydällä thaimaa–suomi-sanakirjan vieressä on Marisan valokuva.

Talon takana mäen päällä välkkyy Kyrkösjärvi, jossa Mauri ja Marisa käyvät kalassa. Keskustaan on kaksi kilometriä, juuri sopiva pyörämatka. Mauri on ostanut Marisalle uuden pyörän. Nyt hänen pitäisi vain opetella käyttämään sitä.

 

– Moni ei ymmärrä, mitä tunnen Marisaa kohtaan. Rakkaus on mahtava tunne, Mauri sanoo.

Kunhan ehtisi. Marisa herää arkisin puoli kuudelta. Hän tekee aamiaisen, herättää Maurin, petaa sängyt ja lähtee töihin pesulaan, jossa hän on harjoittelijana. Illalla töiden jälkeen hän laittaa ruokaa, pesee pyykit ja siivoaa kodin. Hän tekee koko päivän töitä pitääkseen Maurin onnellisena.

Ja onhan Mauri onnellinen.

Maurista  on ihanaa tulla töistä valmiiseen pöytään, syömään Marisan paistamaa kalaa. Mauri on jo alkanut tottua makean chilin voimakkaaseen makuun.

Maurista on ihanaa levätä töiden jälkeen television ääressä ja sujahtaa illalla puhtaiden lakanoiden väliin.

Eikä Marisa koskaan nalkuta! Se voi kyllä johtua siitäkin, ettei hän osaa vielä tarpeeksi suomea.

– Enää ei tarvitse edes selkää pestä itse, Mauri sanoo.

– Marisa pesee minut suihkussa ja odottaa suihkun jälkeen pyyhe ja rasvapurkki kädessä. Hän laittaa yhtä rasvaa kasvoihini ja toista käsiini. Sitten hän puhdistaa, leikkaa ja viilaa kynnet.

Moni on sanonut Maurille olevansa kateellinen.

– Thaimaalaiset naiset ovat aivan kauhuissaan, kun näkevät, miten suomalaiset naiset kohtelevat miehiään. Luulen, että moni nainen on kateellinen thai-vaimoille, kun nämä vievät hyvät miehet.

Rakkaus on muuttanut Mauria. Hän on laihtunut ja kaljoittelukin on jäänyt. 

Thaimaassa parisuhteen roolit ovat selvät: mies on perheen pää, nainen palvelija. Mies saa vaimoltaan ihailua ja nainen tyydytystä siitä, että saa täyttää tehtävänsä perheen palvelijana. Maurin mielestä hänen ja Marisan suhde on paljon sitä tasa-arvoisempi.

– Kannan ostoskassit ja kuljen käsi kädessä. Kun Marisa tulee töistä, saatan sanoa, että lepää, minä laitan ruokaa. Marisa vain puistelee päätään ja sanoo: No, not you cook, me cook! Ja sitten hän kokkaa, Mauri sanoo.

– Parempi Marisalla on täällä minun kanssani kuin koskaan Thaimaassa.

Rakkaus on muuttanut Mauria. Hän on laihtunut, koska syö terveellisemmin kuin ennen. Kaljoittelukin on jäänyt vähemmälle, koska kotona on hauskaa.

Se on kuitenkin vain pintaa. Tärkeämpää on se, että Thaimaasta palasi entistä lämminsydämisempi ja rehdimpi mies.

– Marisalta olen oppinut, miten hienolta toisen auttaminen tuntuu.

 

Mauri harrastaa moottoripyörien rassausta ja niillä ajelua. Marisa harrastaa sitä, mitä Maurikin.

Marisa on Maurin unelmavaimo. Hänellä ei ole omia menoja. Hän harrastaa samoja asioita kuin Mauri: moottoripyöräilyä, autojen ruuvailua, maarata-ajoja ja kalastusta. Hän tekee Maurille eväät ja kiillottaa palkintokaapin pokaalit.

– Kun saan kalan, Marisa sanoo aina minulle että Mauri champion, mestari. Minusta avioliitto on sitä, että puuhataan yhdessä.

Marisa seisoo vieressä, nyökyttelee ja katsoo Mauria. Katseessa on ihailua. Mauri suukottaa Marisaa.

”Ding-dong! Sinä ding-dong!”

No, ei kaikki Marisan ja Maurin elämässä ihan auvoa ole. Kun he oikein miettivät, he muistavat yhden kerran, jolloin Marisa hermostui. Se meni näin:

Mauri oli taas kerran hukannut kotiavaimensa. Niitä etsittiin kuumeisesti ympäri asuntoa, kunnes pari lopulta päätti lähteä moottoripyöräajelulle ilman niitä. Kotiin palatessa avaimet roikkuivat kotiovessa.

Silloin Marisankin itsehillintä petti.

– Ding-dong! Sinä ding-dong! In Pattaya, home empty! hän sanoi ja koputti monta kertaa ohimoaan.

Pattayalla koti olisi jo tyhjennetty.

Mauria tilanne naurattaa.

– Enhän minä muista mitään ilman Marisaa. Vai mitä, darling?

– Forget, forget everything, soon forget me, Marisa sanoo ja kikattaa.

 

– Joskus Mauri ajaa oikein kovaa ja minua pelottaa. Silloin lyön häntä nyrkillä selkään. Kyllä hän sitten hiljentää, Marisa sanoo.

Yhteistä kieltä Marisalla ja Maurilla ei vielä ole. Onneksi paikalle tulee kesälomalla oleva Thaimaan-tuntija Risto Vierula. Vierula on Thaimaassa asuva pastori, joka on auttanut Mauria ja Marisaa paperiasioissa.

Vihdoinkin kuullaan, mitä Marisa oikeasti ajattelee!

”Mauri on avannut sydämensä”

Helppoa se ei ole. Marisa on ystävällinen thaimaalaiseen tapaan. Se tarkoittaa, että hän yrittää ensin keksiä vastauksen, joka miellyttäisi kysyjää. Itämaisen hymyn taakse pääsee vasta, kun kysyy tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monella tavalla.

Mauri on minulle tie parempaan tulevaisuuteen.

Paljastuu, että Marisa on harras buddhalainen. Hän on ollut naimisissa kaksi kertaa aikaisemmin ja kokenut perheväkivaltaa. Aiemmat aviomiehet ovat vain hävinneet jonnekin: Thaimaassa avioliittoja ei tarvitse rekisteröidä, joten miehille ei eron jälkeen jää vastuuta esimerkiksi lapsista.

– Mauri on minulle tie parempaan tulevaisuuteen. Hän on myös hauska ja hyväsydäminen, ensimmäinen mies, joka on antanut minulle sydämensä, Marisa sanoo.

Paljastuu, että Marisa on aina tehnyt työtä. Hän on siivonnut, ommellut ja kantanut tiiliä rakennustyömaalla. Hänellä ei ole haaveammattia, mutta hän unelmoi omasta talosta ja puutarhasta.

Paljastuu, että Marisa kaipaa välillä kovasti kotiin Thaimaahan.

”Thai ei ymmärrä tasa-arvoa”

Seinäjoella Marisalla on vain Mauri, Maurin kaksio ja Maurin autotalli. Hänellä ei ole ystäviä eikä sosiaalista elämää, ei torimyymälää eikä ajokorttia. Ilman ajokorttia ei Seinäjoella pääse mihinkään, sillä taksit ovat kalliita.

– Puolet elämästä on hyvin, Marisa sanoo silti.

– Vain joskus on raskasta.

 

Marisa vei tuliaisiksi männyntaimen isälleen Thaimaahan. 

Kaikkein raskainta on ero lapsista. Puhelimessa Elina pyytää yhä uudestaan äitiä hakemaan hänet luokseen.

– Haluan Elinalle paremman elämän. Haluan, että hänellä on mahdollisuus käydä koulua, eikä minulla ole varaa siihen Thaimaassa. Haluaisin, että kaikki lapseni pääsisivät Suomeen.

Marisa uskoo auttavansa Elinaa jättämällä hänet muiden hoiviin.

Se voi suomalaisesta tuntua käsittämättömältä, mutta Thaimaassa niin toimii moni. Perhe ja suku ovat siellä paljon tärkeämpiä kuin yksilö. Naisen velvollisuus on uhrautua muiden puolesta.

Thaimaalaiset eivät ymmärrä tasa-arvoa. Thainaiset häkeltyvät, jos mies kysyy heidän mielipidettään. 

Mutta kannattaako se oikeasti?

Marisa ei ymmärrä kysymystä.

Hän lakkaa hymyilemästä eikä sano enää mitään.

Pastori Risto Vierula täyttää hiljaisuuden kertomalla thaimaalaisesta kulttuurista. Hän tuntee sen hyvin, sillä hän on asunut Thaimaassa 22 vuotta ja on itsekin naimisissa thainaisen kanssa.

– Thaimaalaiset eivät ymmärrä tasa-arvoa. Mies pitää perheessä huolen raha-asioista, nainen kodista ja ruuasta. Thainaiset häkeltyvät, jos mies kysyy heidän mielipidettään. Se voi heistä olla jopa heikkouden merkki, Vierula sanoo.

– Thaimaalaiset ovat hetken lapsia. Thaimaassa eletään päivä kerrallaan eikä suunnitella tulevaa.  Monilla thaimaalaisilla on kaunis sydän. He todella haluavat auttaa muita.

Marisa seisoo vieressä ja nyökkää helpottuneena. Kyllä, hän haluaa auttaa Mauria!

– Eihän Mauri ole onnellinen ilman minua.

”Olen nähnyt rahastusta”

Risto Vierulan mielestä Marisa ja Mauri ovat onnekkaita. Mauri on vilpittömästi kiintynyt vaimoonsa, eikä Marisa ole suhteessa vain rahan takia.

Thaimaassa Vierula on nähnyt paljon niitä tylsempiä tarinoita: niitä missä enemmän tai vähemmän alkoholisoitunut suomalaismies vie nuoren thaivaimon taloonsa keskelle metsää ja toivoo, että elämä siitä muuttuisi. Pattayalta tuleva nainen on usein ollut mukana seksibisneksessä.

– Olen Thaimaassa nähnyt joskus selvää rahastusta. Miehen rahoilla on juhlittu, juotu tai rakennettu suvulle omakotitaloja. Silloin on tehnyt mieli varoittaa miestä, Vierula sanoo.

 

– Ensin vähän pelkäsin Mauria, koska Thaimaassa vain mafiosoilla on viikset, Marisa sanoo.

Marisa puistelee päätään. Hän korostaa, että haluaa tehdä työtä ja maksaa omat kulunsa. Hän ei halua Maurin rahoja, hän haluaa tulevaisuuden.

Toistaiseksi parempi elämä edellyttää kuitenkin Maurin apua. Marisa on lähdössä Thaimaahan hakemaan Elinaa Suomeen. Mauri on jo ostanut Elinalle polkupyörän ja tablettitietokoneen. Hän on halunnut, vapaaehtoisesti.

Mauri hymyilee leveästi ja sanoo olevansa onnellinen mies. Vihdoinkin hänellä on joku, jota rakastaa ja jonka lähellä on hyvä olla.

Marisa hymyilee leveästi. Vihdoinkin joku pitää hänestä huolta.

Ne ovat onnellisia hymyjä.

P.S.

Jutun ilmestymisaikaan Elina on jo Suomessa. Hän opettelee kieltä ja aloittaa pian esikoulun. Hän on jo tutustunut sukulaislapsiin ja hyppinyt trampoliinilla. Marisa ja Elina opettelevat pyöräilemään.

Marisa ja Mauri etsivät uutta kotia. Haussa on omakotitalo.  

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2013. 

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.
Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”