Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.

Harva voisi edes kuvitella jotain sellaista, minkä Veera ja Markku toteuttivat. Luonnonmukaista elämää kaipaava pariskunta vietti kokonaisen vuoden vaeltaen Lapissa, luonnon ehdoilla. Nyt maailma näyttää heille toiselta.

Puiset ahkiot tuoksuvat tervalta. Niihin on lastattu teltta, laavu ja muutaman kuukauden eväät. Kuivattua kaalia, punakaalia, lanttua, naurista, perunaa, porkkanaa, selleriä, fenkolia, kurpitsaa ja punajuurta. Riisiä ja makaronia, paljon. Sangollinen survottua puolukkaa. Kuivakalaa ja kahvia. Toisesta ahkiosta törröttävät itse rakennetun kodan runkopuut.

Veera Väistö kohentaa rinkkaansa, tarttuu sauvoihin ja lähtee seuraamaan kumppaninsa Markku Mäkisen polkemaa latua. Tunteet mylläävät riemusta kauhuun. Ensin: Nyt se vihdoinkin tapahtuu! Sitten: Tätäkö minä oikeasti haluan?

On 16. maaliskuuta vuonna 2011. Veera ja Markku ovat lähdössä vuoden kestävälle vaellukselle Lapin ikimetsiin.

Keiju ja menninkäinen

Veera, 27, vaihtaa vähän väliä asentoa pinnatuolilla. Vaellusvuosi on päättynyt reilu kuukausi sitten, ja huonekaluihin opetteleminen on vielä kesken. Veera ja Markku, 47, ovat asettuneet muutamiksi päiviksi maalle Virroille, jossa he majailevat Markun tyhjentyneessä lapsuuskodissa.

He ovat kuin kansansadusta. Veera puhuu jäkälien hengityksestä ja suojapaikasta havujen alla ja näyttää aivan metsänkeijulta. Markun lauseet ovat lyhyempiä, pakattua asiaa, mutta pörröisine partoineen hän on ilmielävä menninkäinen.

Satujen olennot liittyvät myös heidän yhteiseen tarinaansa, joka alkoi Lieksassa tammikuussa 2009. Markku oli siellä tekemässä itse kehittelemäänsä energiahoitoa, ja Veera tuli kokeilemaan. Hoito perustuu metsän henkiseen puoleen, joka näyttäytyy Markulle – ja näyttäytyi esivanhemmillemme – tonttuina, keijuina, peikkoina ja maahisina.

Markku oli elänyt luonnossa koko ikänsä. Pienenä hän oli kylän pojista se, joka oikeasti piti marjojen poimimisesta. Myöhemmin hän itseopiskeli sieniä ja kasveja, keräsi niistä näytteitä yliopistolle ja opasti luontoretkiä. Biologian opintoihin hän ei halunnut.

Joensuulainen Veera oli harrastanut koko nuoruutensa intohimoisesti teatteria. Hän pääsi jopa opiskelemaan nukketeatteri-ilmaisua, mutta vuoden jälkeen mustan huoneen lumo katosi. Veera jätti opinnot ja alkoi perehtyä luontoon. Hän asui tiipiissä luonnonmukaisesti elävän yhteisön keskellä ja teki ratsastusretken Siperian ikimetsiin. Sitten hän rakensi kodikseen jurtan.

Elokuussa 2009 Markku ja Veera huomasivat seurustelevansa. Kesäkuussa 2010 he pitivät sadetta tiheän kuusen alla Tuntsan erämaassa ja totesivat, että luonnossa on kaikki. Miksi sieltä pitäisi lähteä pois? Miksi vaellusta ei voisi jatkaa vuoden ympäri?

Saman vuoden syyskuussa he nukkuivat sylikkäin liekopuun alla Nurmeksen metsissä ja tajusivat, että heidän olisi lähdettävä niin pian kuin mahdollista.

Myrskyn jälkeen

Myrsky puhkeaa seuraavana päivänä lähdön jälkeen. Matkalaiset puskevat vastatuulessa Hammastunturin erämaan laitaan ja pystyttävät kotaleirin. Veera alkaa nukkua. Hän nukkuu yön ja päivän, herää syömään ja nukahtaa taas. Mielen syvyyksistä alkaa työntyä esiin isoja kysymyksiä. Pystyykö hän sittenkään tähän?

– Paratiisi ei alkanutkaan siitä, kun suuntasimme ahkioiden kanssa metsään. Arki tuli vastaan, Veera toteaa.

Tulee riitaa ja mökötystä. Ja myyriä. Metsä kuhisee niitä. Ne syövät alusvaatteista lähtien kaiken, mitä ei ole nostettu narun päähän roikkumaan. Yksi murtautuu telttaan ja hukkuu jogurttipurkkiin.

Huhtikuun alussa Veera ja Markku saapuvat eri reittejä saman siirtolohkareen luo. Ensin he eivät puhu mitään. Sitten Markku kysyy Veeralta, tahdotko sinä jatkaa minun kanssani tätä vaellusta.

Veera ryömii lohkareen alle. Kun hän taas tulee esiin, hän sanoo tahdon.

– Se oli myös parisuhteeseen sitoutumisen hetki, Veera sanoo.

Markku nyökkää.

Irti yhteiskunnasta

Vaelluksen valmisteluun oli kulunut puoli vuotta. Osa varusteista oli valmiina, osan Veera ja Markku tekivät itse tai ostivat mahdollisimman halvalla. Pakkaskelin makuupussit. Kännykkä ja kamera. Pino kannellisia ämpäreitä ruuan varastoimiseen.

Markku hankki rahaa energiahoidoilla, Veera keskittyi käytännön järjestelyihin.

Kuukaudessa hän leikkasi lastuiksi 200 kiloa vihanneksia ja kuivatti ne ritilöiden päällä. Työtilat löytyivät kulutuskulttuuria vastustavasta yhteisöstä Vilppulasta.

Kaikkea ei tarvinnut kuljettaa erämaahan heti. Inarilainen ystävä otti varastoitavakseen osan ruuista ja kesäajan varusteet.

Luontokin tarjosi syötävää, vaikka vähemmän kuin pari oli ajatellut. Yksi hyvä resepti silloin, kun matkaa on jäljellä ja ruoka loppumaisillaan, on tämä: keitä vähän riisiä, lisää 2–5 litraa kultapiiskua, syö. Yrtti antaa elämänvoimaa, ja vatsa tuntee olevansa täysi.

Yhteiskunnasta irrottautuminen kävi helposti. Kun ei ollut asuntoa, ei tarvinnut huolehtia vuokrasta ja sähkölaskusta. Työvoimaviranomaiset eivät soitelleet, koska kumpikaan ei ilmoittautunut työttömäksi. Veroilmoitukset tulivat valmiiksi täytettyinä Inarin poste restanteen, ja puhelinlaskua pari maksoi etukäteen niin paljon kuin arveli kännykkää käyttävänsä.

– Äiti oli kyllä aika säikähtänyt lähdöstämme.

Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että erämaassa voisi selvitä vuoden, Veera sanoo.

Markun perheenjäsenet eivät olleet yhtä yllättyneitä.

– He ovat tottuneet siihen, että teen kaikenlaista hullua. 1990-luvulla vietin kolme vuotta erakkona yhdessä mökissä. Minulla oli silloin sellainen eteerisempi kausi, Markku kertoo.

Ihmisten ilmoilla

Toukokuun puolivälissä 2011 Veera ja Markku tapaavat ensimmäisen ihmisen kahteen kuukauteen. Hän on Jaska, inarilainen ystävä, joka käy hakemassa pois talvivarusteet ja tuo kesävaatteet tilalle. Hän kertoo, että Suomi on juuri voittanut jääkiekon MM-kultaa.

Kesäkuun alussa vaeltajat astuvat itse ulos erämaasta. He marssivat Tankavaaraan lataamaan kännykät ja syövät keittolounaan. Soppapöntön pohjalle jää vain tilkka lientä.

– Oli se outoa. Me olimme kokeneet mahlan nousun ja sammakon kudun, ja silmut olivat juuri avautumassa. Tankavaarassa ihmiset huokailivat, että taas alkaa koko kesän kestävä työ.

Veera ja Markku tulevat metsästä vielä monta kertaa kesän aikana myymään hilloja ja mustikoita. Ruoka on vähissä, ja he tarvitsevat rahaa, jotta voisivat jatkaa vaellusvuoden loppuun.

Pajunkuorta päänsärkyyn

Päivittäinen pesu hoitui lumella ja purovedellä. Vaeltajat peseytyivät ensimmäisen kerran kunnolla pääsiäisenä, kun lähdöstä oli kulunut kuukausi.

Toinen istui alastomana kelon päälle, toinen kaatoi hänen hiuksilleen kattilasta lämmintä vettä. Pakkastuuli pyyhki ihoa.

– Ei metsässä tule kauhean likaiseksi. Vaatteet eivät haise, eikä ihminen luonnossa eritä stressihormoneja, Veera kuvaa.

– Kun hieroo itseensä tuoksusimaketta tai maarianheinää, iho saa aniksen tuoksun, Markku jatkaa.

Alkumatkan pientä köhää ja Veeran lyhyttä vatsatautia lukuunottamatta vaeltajat pysyivät terveinä koko vuoden. Ensiapupakkausta heillä ei ollut. Ei edes laastaria tai särkylääkettä.

– Ajattelimme, että jos sairastumme, luonto korjaa. Siis joko parantaa tai korjaa pois, Veera sanoo.

– Haavaan voi laittaa rahkasammalta, pajunkuoren imeskeleminen auttaa päänsärkyyn, ja itse sekoitettu väinönputkiviina on voimakas lääke moneen vaivaan, Markku täydentää.

Veera karkaa

Pelottavinta metsässä ovat sisäiset möröt. Niitä ovat omat ikävät luonteenpiirteet, menneet törmäykset ihmissuhteissa ja väärät valinnat, joita on yrittänyt kätkeä itseltään. Möröt heräävät, kun talvihousuihin kasvaa kesäsäilön kosteudessa keltainen homepatja. Tai kun nälkäisen himoitsema kananmuna rapsahtaa rikki.

– Sitä alkoi syytellä toista. Ikään kuin olisi Markun vika, että pudotin kananmunan, Veera tunnustaa.

Mörkö iskee molempiin, mutta eri kohdassa vuotta. Markulle kesäkuu on vaikein, kun ruoka ja rahat ovat vähissä, paino putoaa ja itseä painavampi rinkka hiertää selkää. Olo helpottuu, kun korpipurosta nousevat siika, tammukka ja seipi.

Käänne tapahtuu marraskuussa. Veera karkaa. Hän jättää eräkämpän pöydälle lapun, jossa lukee: Rakas, on pakko lähteä. Sitten hän kävelee Angelin tien varteen ja liftaa metsurin kyytiin.

Veera asettuu laavuun Saariselälle. Aika pian hän huomaa, ettei Markku ole syyllinen hänen huonoihin hetkiinsä.

Markku on kämpällä ja odottaa. Tuntuu vaikealta.

Kymmenen päivää myöhemmin Veera tulee takaisin roskakuskin kyydissä. Neljä viimeistä kuukautta kuluvat ilman yhtään riitaa.

Vaelluksen viimeiset viikot menevät mennyttä vuotta fiilistellessä. Maaliskuun puolivälissä 2012 viimeinenkin kuivattu kaalinpala on syöty, ja Veera ja Markku seisovat Inarin ja Ivalon välisellä tiellä. Kohdalle pysähtyy neljä jeepillistä pohjoiskalottia kiertäviä italialaisia ja poimii heidät kyytiin.

– Sì, un anno in bosco! Tyypit ovat viettäneet vuoden metsässä! nämä huutavat puhelimilla autosta toiseen.

Vaikea paluu

Pian paluun jälkeen Markku lähtee Turkuun tekemään energiahoitoja. Veera matkustaa äidin luo Joensuuhun. Eikä osaa olla.

– Ilmastointi särki korvia, tietokone sirisi, ja kaikki ympärillä oli kuollutta. Minun oli pakko palata vähäksi aikaa metsään, Veera kertoo.

Totuttelu ihmisten maailmaan on vaikeaa, kun on tavannut tonttuja, kulkenut hiiripöllön opastamana ja oppinut tunnistamaan kumppanin tunnetilat haistamalla. Yllättäen Markku sopeutuu muutokseen Veeraa nopeammin.

– Muutuimme vuoden aikana toisiksemme, Veera kuvaa.

– Lähtiessä Markku oli kyllästynyt yhteiskuntaan, mutta enää ihmiset eivät rasita häntä. Minä taas ikävöin alussa ystäviäni, koska he tanssivat ja ovat niin pehmeitä ja tyttöjä. Mutta palattuamme ihmisten kohtaaminen pelotti minua. En enää täysin ymmärrä ystävieni maailmaa.

Vuodesta on kertynyt satoja sivuja muistiinpanoja, neljä tuhatta valokuvaa sekä lukematon määrä runoja ja piirustuksia. Niistä syntyy luentoja, kenties yhteinen kirja, ehkä lastenkirjoja. Markulle vuosi oli myös tieteellinen vaellus. Hän kuvasi ja otti näytteitä sienistä, joiden joukosta hän uskoo löytäneensä jopa 25 uutta lajia.

Kilometrejä jäi taakse noin 700.

Nyt pari on päättänyt asettua, etsiä tonttia pohjoisesta. Ensin sille pystytetään Veeran jurtta, myöhemmin kenties pysyvämmät seinät, joiden sisällä voi keskittyä luovaan työhön.

– Tarkastelemme ajatusta. Kaikki on nyt niin valtavan alussa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2012.

Lue lisää:

Näin metsä hoitaa mieltäsi
Metsä on ihmeellinen aarre
Voiko hotellissa asua pysyvästi? Lue naisesta, joka asuu

Tilaa lisää hyvää luettavaa kotiin! Tilaa KK tästä.


Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee arvostusta

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”