Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.
Veera Väistö ja Markku Mäkinen tietävät, että luonnossa on kaikki.

Harva voisi edes kuvitella jotain sellaista, minkä Veera ja Markku toteuttivat. Luonnonmukaista elämää kaipaava pariskunta vietti kokonaisen vuoden vaeltaen Lapissa, luonnon ehdoilla. Nyt maailma näyttää heille toiselta.

Puiset ahkiot tuoksuvat tervalta. Niihin on lastattu teltta, laavu ja muutaman kuukauden eväät. Kuivattua kaalia, punakaalia, lanttua, naurista, perunaa, porkkanaa, selleriä, fenkolia, kurpitsaa ja punajuurta. Riisiä ja makaronia, paljon. Sangollinen survottua puolukkaa. Kuivakalaa ja kahvia. Toisesta ahkiosta törröttävät itse rakennetun kodan runkopuut.

Veera Väistö kohentaa rinkkaansa, tarttuu sauvoihin ja lähtee seuraamaan kumppaninsa Markku Mäkisen polkemaa latua. Tunteet mylläävät riemusta kauhuun. Ensin: Nyt se vihdoinkin tapahtuu! Sitten: Tätäkö minä oikeasti haluan?

On 16. maaliskuuta vuonna 2011. Veera ja Markku ovat lähdössä vuoden kestävälle vaellukselle Lapin ikimetsiin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Keiju ja menninkäinen

Veera, 27, vaihtaa vähän väliä asentoa pinnatuolilla. Vaellusvuosi on päättynyt reilu kuukausi sitten, ja huonekaluihin opetteleminen on vielä kesken. Veera ja Markku, 47, ovat asettuneet muutamiksi päiviksi maalle Virroille, jossa he majailevat Markun tyhjentyneessä lapsuuskodissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

He ovat kuin kansansadusta. Veera puhuu jäkälien hengityksestä ja suojapaikasta havujen alla ja näyttää aivan metsänkeijulta. Markun lauseet ovat lyhyempiä, pakattua asiaa, mutta pörröisine partoineen hän on ilmielävä menninkäinen.

Satujen olennot liittyvät myös heidän yhteiseen tarinaansa, joka alkoi Lieksassa tammikuussa 2009. Markku oli siellä tekemässä itse kehittelemäänsä energiahoitoa, ja Veera tuli kokeilemaan. Hoito perustuu metsän henkiseen puoleen, joka näyttäytyy Markulle – ja näyttäytyi esivanhemmillemme – tonttuina, keijuina, peikkoina ja maahisina.

Markku oli elänyt luonnossa koko ikänsä. Pienenä hän oli kylän pojista se, joka oikeasti piti marjojen poimimisesta. Myöhemmin hän itseopiskeli sieniä ja kasveja, keräsi niistä näytteitä yliopistolle ja opasti luontoretkiä. Biologian opintoihin hän ei halunnut.

Joensuulainen Veera oli harrastanut koko nuoruutensa intohimoisesti teatteria. Hän pääsi jopa opiskelemaan nukketeatteri-ilmaisua, mutta vuoden jälkeen mustan huoneen lumo katosi. Veera jätti opinnot ja alkoi perehtyä luontoon. Hän asui tiipiissä luonnonmukaisesti elävän yhteisön keskellä ja teki ratsastusretken Siperian ikimetsiin. Sitten hän rakensi kodikseen jurtan.

Elokuussa 2009 Markku ja Veera huomasivat seurustelevansa. Kesäkuussa 2010 he pitivät sadetta tiheän kuusen alla Tuntsan erämaassa ja totesivat, että luonnossa on kaikki. Miksi sieltä pitäisi lähteä pois? Miksi vaellusta ei voisi jatkaa vuoden ympäri?

Saman vuoden syyskuussa he nukkuivat sylikkäin liekopuun alla Nurmeksen metsissä ja tajusivat, että heidän olisi lähdettävä niin pian kuin mahdollista.

Myrskyn jälkeen

Myrsky puhkeaa seuraavana päivänä lähdön jälkeen. Matkalaiset puskevat vastatuulessa Hammastunturin erämaan laitaan ja pystyttävät kotaleirin. Veera alkaa nukkua. Hän nukkuu yön ja päivän, herää syömään ja nukahtaa taas. Mielen syvyyksistä alkaa työntyä esiin isoja kysymyksiä. Pystyykö hän sittenkään tähän?

– Paratiisi ei alkanutkaan siitä, kun suuntasimme ahkioiden kanssa metsään. Arki tuli vastaan, Veera toteaa.

Tulee riitaa ja mökötystä. Ja myyriä. Metsä kuhisee niitä. Ne syövät alusvaatteista lähtien kaiken, mitä ei ole nostettu narun päähän roikkumaan. Yksi murtautuu telttaan ja hukkuu jogurttipurkkiin.

Huhtikuun alussa Veera ja Markku saapuvat eri reittejä saman siirtolohkareen luo. Ensin he eivät puhu mitään. Sitten Markku kysyy Veeralta, tahdotko sinä jatkaa minun kanssani tätä vaellusta.

Veera ryömii lohkareen alle. Kun hän taas tulee esiin, hän sanoo tahdon.

– Se oli myös parisuhteeseen sitoutumisen hetki, Veera sanoo.

Markku nyökkää.

Irti yhteiskunnasta

Vaelluksen valmisteluun oli kulunut puoli vuotta. Osa varusteista oli valmiina, osan Veera ja Markku tekivät itse tai ostivat mahdollisimman halvalla. Pakkaskelin makuupussit. Kännykkä ja kamera. Pino kannellisia ämpäreitä ruuan varastoimiseen.

Markku hankki rahaa energiahoidoilla, Veera keskittyi käytännön järjestelyihin.

Kuukaudessa hän leikkasi lastuiksi 200 kiloa vihanneksia ja kuivatti ne ritilöiden päällä. Työtilat löytyivät kulutuskulttuuria vastustavasta yhteisöstä Vilppulasta.

Kaikkea ei tarvinnut kuljettaa erämaahan heti. Inarilainen ystävä otti varastoitavakseen osan ruuista ja kesäajan varusteet.

Luontokin tarjosi syötävää, vaikka vähemmän kuin pari oli ajatellut. Yksi hyvä resepti silloin, kun matkaa on jäljellä ja ruoka loppumaisillaan, on tämä: keitä vähän riisiä, lisää 2–5 litraa kultapiiskua, syö. Yrtti antaa elämänvoimaa, ja vatsa tuntee olevansa täysi.

Yhteiskunnasta irrottautuminen kävi helposti. Kun ei ollut asuntoa, ei tarvinnut huolehtia vuokrasta ja sähkölaskusta. Työvoimaviranomaiset eivät soitelleet, koska kumpikaan ei ilmoittautunut työttömäksi. Veroilmoitukset tulivat valmiiksi täytettyinä Inarin poste restanteen, ja puhelinlaskua pari maksoi etukäteen niin paljon kuin arveli kännykkää käyttävänsä.

– Äiti oli kyllä aika säikähtänyt lähdöstämme.

Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että erämaassa voisi selvitä vuoden, Veera sanoo.

Markun perheenjäsenet eivät olleet yhtä yllättyneitä.

– He ovat tottuneet siihen, että teen kaikenlaista hullua. 1990-luvulla vietin kolme vuotta erakkona yhdessä mökissä. Minulla oli silloin sellainen eteerisempi kausi, Markku kertoo.

Ihmisten ilmoilla

Toukokuun puolivälissä 2011 Veera ja Markku tapaavat ensimmäisen ihmisen kahteen kuukauteen. Hän on Jaska, inarilainen ystävä, joka käy hakemassa pois talvivarusteet ja tuo kesävaatteet tilalle. Hän kertoo, että Suomi on juuri voittanut jääkiekon MM-kultaa.

Kesäkuun alussa vaeltajat astuvat itse ulos erämaasta. He marssivat Tankavaaraan lataamaan kännykät ja syövät keittolounaan. Soppapöntön pohjalle jää vain tilkka lientä.

– Oli se outoa. Me olimme kokeneet mahlan nousun ja sammakon kudun, ja silmut olivat juuri avautumassa. Tankavaarassa ihmiset huokailivat, että taas alkaa koko kesän kestävä työ.

Veera ja Markku tulevat metsästä vielä monta kertaa kesän aikana myymään hilloja ja mustikoita. Ruoka on vähissä, ja he tarvitsevat rahaa, jotta voisivat jatkaa vaellusvuoden loppuun.

Pajunkuorta päänsärkyyn

Päivittäinen pesu hoitui lumella ja purovedellä. Vaeltajat peseytyivät ensimmäisen kerran kunnolla pääsiäisenä, kun lähdöstä oli kulunut kuukausi.

Toinen istui alastomana kelon päälle, toinen kaatoi hänen hiuksilleen kattilasta lämmintä vettä. Pakkastuuli pyyhki ihoa.

– Ei metsässä tule kauhean likaiseksi. Vaatteet eivät haise, eikä ihminen luonnossa eritä stressihormoneja, Veera kuvaa.

– Kun hieroo itseensä tuoksusimaketta tai maarianheinää, iho saa aniksen tuoksun, Markku jatkaa.

Alkumatkan pientä köhää ja Veeran lyhyttä vatsatautia lukuunottamatta vaeltajat pysyivät terveinä koko vuoden. Ensiapupakkausta heillä ei ollut. Ei edes laastaria tai särkylääkettä.

– Ajattelimme, että jos sairastumme, luonto korjaa. Siis joko parantaa tai korjaa pois, Veera sanoo.

– Haavaan voi laittaa rahkasammalta, pajunkuoren imeskeleminen auttaa päänsärkyyn, ja itse sekoitettu väinönputkiviina on voimakas lääke moneen vaivaan, Markku täydentää.

Veera karkaa

Pelottavinta metsässä ovat sisäiset möröt. Niitä ovat omat ikävät luonteenpiirteet, menneet törmäykset ihmissuhteissa ja väärät valinnat, joita on yrittänyt kätkeä itseltään. Möröt heräävät, kun talvihousuihin kasvaa kesäsäilön kosteudessa keltainen homepatja. Tai kun nälkäisen himoitsema kananmuna rapsahtaa rikki.

– Sitä alkoi syytellä toista. Ikään kuin olisi Markun vika, että pudotin kananmunan, Veera tunnustaa.

Mörkö iskee molempiin, mutta eri kohdassa vuotta. Markulle kesäkuu on vaikein, kun ruoka ja rahat ovat vähissä, paino putoaa ja itseä painavampi rinkka hiertää selkää. Olo helpottuu, kun korpipurosta nousevat siika, tammukka ja seipi.

Käänne tapahtuu marraskuussa. Veera karkaa. Hän jättää eräkämpän pöydälle lapun, jossa lukee: Rakas, on pakko lähteä. Sitten hän kävelee Angelin tien varteen ja liftaa metsurin kyytiin.

Veera asettuu laavuun Saariselälle. Aika pian hän huomaa, ettei Markku ole syyllinen hänen huonoihin hetkiinsä.

Markku on kämpällä ja odottaa. Tuntuu vaikealta.

Kymmenen päivää myöhemmin Veera tulee takaisin roskakuskin kyydissä. Neljä viimeistä kuukautta kuluvat ilman yhtään riitaa.

Vaelluksen viimeiset viikot menevät mennyttä vuotta fiilistellessä. Maaliskuun puolivälissä 2012 viimeinenkin kuivattu kaalinpala on syöty, ja Veera ja Markku seisovat Inarin ja Ivalon välisellä tiellä. Kohdalle pysähtyy neljä jeepillistä pohjoiskalottia kiertäviä italialaisia ja poimii heidät kyytiin.

– Sì, un anno in bosco! Tyypit ovat viettäneet vuoden metsässä! nämä huutavat puhelimilla autosta toiseen.

Vaikea paluu

Pian paluun jälkeen Markku lähtee Turkuun tekemään energiahoitoja. Veera matkustaa äidin luo Joensuuhun. Eikä osaa olla.

– Ilmastointi särki korvia, tietokone sirisi, ja kaikki ympärillä oli kuollutta. Minun oli pakko palata vähäksi aikaa metsään, Veera kertoo.

Totuttelu ihmisten maailmaan on vaikeaa, kun on tavannut tonttuja, kulkenut hiiripöllön opastamana ja oppinut tunnistamaan kumppanin tunnetilat haistamalla. Yllättäen Markku sopeutuu muutokseen Veeraa nopeammin.

– Muutuimme vuoden aikana toisiksemme, Veera kuvaa.

– Lähtiessä Markku oli kyllästynyt yhteiskuntaan, mutta enää ihmiset eivät rasita häntä. Minä taas ikävöin alussa ystäviäni, koska he tanssivat ja ovat niin pehmeitä ja tyttöjä. Mutta palattuamme ihmisten kohtaaminen pelotti minua. En enää täysin ymmärrä ystävieni maailmaa.

Vuodesta on kertynyt satoja sivuja muistiinpanoja, neljä tuhatta valokuvaa sekä lukematon määrä runoja ja piirustuksia. Niistä syntyy luentoja, kenties yhteinen kirja, ehkä lastenkirjoja. Markulle vuosi oli myös tieteellinen vaellus. Hän kuvasi ja otti näytteitä sienistä, joiden joukosta hän uskoo löytäneensä jopa 25 uutta lajia.

Kilometrejä jäi taakse noin 700.

Nyt pari on päättänyt asettua, etsiä tonttia pohjoisesta. Ensin sille pystytetään Veeran jurtta, myöhemmin kenties pysyvämmät seinät, joiden sisällä voi keskittyä luovaan työhön.

– Tarkastelemme ajatusta. Kaikki on nyt niin valtavan alussa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2012.

Lue lisää:

Näin metsä hoitaa mieltäsi
Metsä on ihmeellinen aarre
Voiko hotellissa asua pysyvästi? Lue naisesta, joka asuu

Tilaa lisää hyvää luettavaa kotiin! Tilaa KK tästä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla