Saara Taalas on Ikea-professori, joka ei sisustuksesta piittaa.
Saara Taalas on Ikea-professori, joka ei sisustuksesta piittaa.

Saara Taalas on uuden ajan ruotsinsuomalainen ja maailman ainoa Ikea-professori. Hänelle on tärkeintä, että omassa kodissa on tauluja, väriä ja rakkautta. Ja oma poika voi olla ylpeä kahden äidin perheestä.

Ovikoodi on helppo muistaa, Saara Taalas on sanonut. "1779, muistat sen James Cookin kuolinvuodesta." Rappukäytävässä jännittää. Olihan se vitsi? Eikä professoripuhetta.

Oli se. Saara Taalas, 44, on kyllä professori, mutta ei tärkeile tippaakaan. Oikeasti hän on itsekin ulalla yläkerran histo-rioitsijan keksimien ovikoodien kanssa. 1658 eli Roskilden rauha, mistä sen nyt keksisi.

"Ikea-professori -tittelini kuulostaa hassulta. Ruotsin kuningaskin nauroi sille ääneen."

Saara Taalas muutti tähän jugend-taloon Etelä-Ruotsin Lundiin kaksi vuotta sitten. Silloin Turun yliopiston liike-toiminnan professorista tuli maailman ensimmäinen Ikea-professori.

"Tiedän, että titteli kuulostaa hassulta. Ruotsin kuningaskin nauroi sille ääneen."

Käytännössä professuurissa on Ikeaa lähinnä rahoittaja. Ikean rahoituksen turvin Saara Taalas vetää kuuden tutkijan Livet hemma och innovation -ryhmää, joka tarkastelee kodin elämää, arkea, sisustamista ja niihin liittyviä innovaatioita.

"Nuo kaksi metriä sisustuslehtiä olohuoneen lattialla eivät todellakaan ole minun."

Hänen oma kotinsa näyttää juuri niin rennon tyylikkäältä ja kotoisalta kuin Livet hemma -professorin kodilta voi toivoa. Se ei ole Saaran ansiota.

"En välitä sisustamisesta. Nuo kaksi metriä sisustuslehtiä tuossa olohuoneen lattialla eivät todellakaan ole minun."

Kun Saara Taalas tahtoi kotiin Tupla Kupla -valaisimen, hän antoi sen tietysti lahjaksi puolisolleen.
Kun Saara Taalas tahtoi kotiin Tupla Kupla -valaisimen, hän antoi sen tietysti lahjaksi puolisolleen.

Enemmän kuin sisustus Saaraa kiinnostavat esineet. Keittokirjat ovat kivoja, ikonit kauniita ja lasiesineitä hän keräilee. Mariskooli tosin on pöydällä vain siksi, että Saara pitää skoolin antaneesta anopistaan huomattavasti enemmän kuin skoolista.

Tärkeimpiä ovat taulut. Taulun vuoksi Saara voi maalata koko huoneen seinät siihen sopiviksi. Kun jaksoi maalata neljä kertaa, makuuhuoneen seinistä tuli syvän viininpunaiset.

"Ruotsi on valkoisten seinien luvattu maa. Vitsailimme, että mitä enemmän maalaamme, sitä enemmän asunnon arvo laskee."

Tove Janssonin tekemä, alastonta naista esittävä piirros sopii täydellisesti seinään ja sängyn päähän.

Nyt Tove Janssonin tekemä, alastonta naista esittävä piirros sopii täydellisesti seinään ja sängyn päähän.

"Tove Janssonista tulee mieleen muumit, mutta tämä piirros kiinnostaa minua monestakin syystä paljon enemmän."

Kovaa ja korkealta

"Ei saa puhua turhia tunnilla."

"Ei saa puhua turhia tunnilla."

"Ei saa puhua turhia tunnilla."

"Huomiota saadakseen keskimmäisen sisaruksen pitää huudella että haloo, olen täällä!"

Koulupäivät vaihtuvat, mutta lause pysyy samana. Saara Taalas istuu pulpetissa ja kirjoittaa sen tottuneesti 50 kertaa peräkkäin. Seuraavana päivänä hän tulee kouluun yhtä mielellään ja puhuu tunnilla yhtä paljon.

"Olin hirmu puhelias lapsi, ärsyttävän puhelias. Oikein tyypillinen keskimmäinen sisarus. Huomiota saadakseen keskimmäisten pitää huudella että haloo, olen täällä!"

Saara ja Saaran Kaisa-kissa pentuineen 1974.
Saara ja Saaran Kaisa-kissa pentuineen 1974.

Taalaksen kolmilapsinen perhe asuu Jyväskylän keskustassa vanhassa, vaaleanpunaisessa hirsihuvilassa. Saaran  äiti on äidinkielen lehtori, isä psyko-
logi, naapurina on yliopiston kampus. Sen halki Saara kulkee koulumatkan kaksi kertaa päivässä, kiipeilee katoilla mennessään.

"Akateemisuus oli niin arkea, että sitä ei ajatellut. Mutta ehkä se selittää, miksi yliopistojen kynnykset ovat myöhemmin olleet niin matalia."

Vanhemmat ovat kiinnostuneita kulttuurista ja kulttuureista. Äiti kerää matkakirjoja, tutkii Saaran kanssa niistä kuvia naparetkistä. Isän kanssa Saara menee Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan seisomapaikoilta mahdollisimman monta oopperaa mahdollisimman halvalla. 12-vuotiaana Saara osaa Figaron häät ulkoa suomeksi ja italiaksi. Hän haaveilee urasta oopperalaulajana, kunnes saa potkut lapsikuorosta, koska korva ei ole tarpeeksi tarkka.

Muista eroava musiikkimaku ei Saaraa haittaa, mutta 1980-luvulla jokaisen teinin on valittava puolensa: punk vai rock. Saara valitsee punkin.

"Minun tapani kapinoida oli tehdä kaikenlaisia juttuja eikä vain tyttöjen juttuja."

"Halusin olla anarkistinen, kuin Peppi Pitkätossu. Minun tapani kapinoida oli tehdä kaikenlaisia juttuja eikä vain tyttöjen juttuja."

Yökaudet Saara rassaa Tunturi Puch -skootteriaan poikaporukan kanssa. 

Lopulta hän myy skootterin Petäjäveden liikennemuseoon ja katuu vieläkin. Moottorit on luotu käytettäviksi.

Rakkautta vain

Saara Taalas asuu ulkomailla nyt kolmatta kertaa ja kahdeksatta vuotta. Silti hän ei ole koskaan erityisesti lähtenyt Suomesta pois. On vain ollut asioita, projekteja ja ihmisiä, joita hän on seurannut.

"Jyväskylässä aina sanottiin, että pääseehän täältä Helsinkiin. Ihmettelin jo lapsena, miten se maailma Helsinkiin loppuu."

Ensimmäiseksi Saara lähtee lukiolaisena vaihto-oppilaaksi maailman ääriin, äidin serkkujen luo Australiaan.

"Koin ikonin välittömänä yhteytenä Jumalaan ja kaikkiin pyhiin."

" Ajattelin, että Euroopassa on se, minkä ihminen on rakentanut, mutta Australiaan mennään katsomaan, mitä Jumala on luonut. Teininä sitä on niin mustavalkoinen."

Sen verran lähemmäs Jumalaa Saara Australiassa pääsee, että vaihtaa palattuaan luterilaisuuden ortodoksisuuteen.

"Koin ikonin välittömänä yhteytenä Jumalaan ja kaikkiin pyhiin. Valinta on ollut minulle valoisa tie."

Saara pääsee ylioppilaaksi ja yliopistoon, aloittaa liiketaloustieteen opinnot Jyväskylässä. Laman jälkimainingeissa 90-luvun puolivälissä tuoreita kauppatieteen maistereita on jonoksi asti. Jokaiseen työpaikkaan on 300 hakijaa ja Saara, pankkiin ja rahoitusyhtiöön ja hotellinjohtajakoulutukseen.

"Kaikkein kiitollisin olen, että en päässyt tilintarkastusfirmaan. Se olisi ollut hirveä virhe."

Kauppatieteiden opiskelija Jyväskylän kampuksella 1993.
Kauppatieteiden opiskelija Jyväskylän kampuksella 1993.

Kun yliopistolta pyydetään assistentiksi, Saara menee. Voisihan sitä vaikka tehdä väitöskirjaa. Isoveli on tekemässä omaa väitöskirjaansa Englannissa, ja sinne lähtee myös Saara.

Warwickin yliopistossa opettajina ovat maailman organisaatioteorian huiput. Vapaa-ajalla Saara oppii jotain ihan muuta, kuten fasaanien höyhentämistä, heinäntekoa ja eläinten sielunelämää. Maatilalla asuu neljä naista, viisi hevosta, viisi kissaa ja kolme koiraa. Kun fasaani jää auton alle vieressä kulkevalla tiellä, nopein naisista ryntää hakemaan sen.

"Metsästimme auton alle jääneitä raatoja."

"Metsästäminen ilman lupaa oli kielletty, mutta me metsästimme vain auton alle jääneitä raatoja. Joskus mietimme, missä menee raja. Entä jos laittaisimme vähän jyviä tielle..."

Englannin-vuosiensa aikana Saara syö enemmän lihaa ja juo enemmän punaviiniä kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Hän asettuu brittiläiseen akateemiseen yhteisöön niin hyvin, että olisi saattanut jäädä sinne kokonaan.

"Sitten vain kävi se perinteinen: rakastuin saman alan kollegaan."

Kollegan vuoksi Saara palaa Suomeen. Se kollega on nykyinen puoliso ja sisustuslehtien hamstraaja Eerika.

"Rakastuminen oli onnellista. Olen syntymälesbo ja sain perheen. Jossakin vaiheessa olin ehkä miettinyt, löydänkö itselleni oikean ihmisen. Löysin."

”Joskus pohdin, että olisi kätevää olla hetero. Tärkeintä on kuitenkin elää omana itsenään.”

Onnea on ollut muutenkin. Saara on kiitollinen, että hänen vanhempansa ja muut läheiset ovat aina suhtautuneet lesbouteen rauhallisesti. Teini-iässä hän itse olisi tahtonut olla niin kuin kaikki muut, mutta koskaan koko elämä ei pyörinyt asian ympärillä.

"Joskus pohdin, että olisihan kätevää olla hetero, markkinat olisivat niin paljon isommat. Tärkein oli kuitenkin ajatus, että täytyy elää omaa elämää omana 
itsenään."

Saara Taalas on Lundin kapeilla kaduilla toistaiseksi jäädäkseen. "Ruotsi on välillä vähän Abbaa: kaikki on niin hirveän kivaa. Mutta ei sille mitään voi, että positiivisuus tarttuu."
Saara Taalas on Lundin kapeilla kaduilla toistaiseksi jäädäkseen. "Ruotsi on välillä vähän Abbaa: kaikki on niin hirveän kivaa. Mutta ei sille mitään voi, että positiivisuus tarttuu."

Kaukana kaapista

Ikea-professoriksi nimittämisen jälkeen Saara Taalaksesta on tehty monta haastattelua. Niissä hän on pohtinut, miksi suomalaisille miehille on yhä tärkeää 
rakentaa itse kotinsa, vaikka perhe siinä kodissa samalla hajoaisi. Hän on arvioinut, mikä nyt on asumisessa pinnalla: ulkotilan sisustaminen ja viherviljely sisätiloissa. Auliisti hän on myöntänyt, että edes Ikea-professori ei selviä Ikean huonekalujen kokoamisesta hermoja menettämättä.

Haastattelussa toisensa jälkeen Saara on kertonut senkin, että on naimisissa naisen kanssa. Silti lehdissä on aina lukenut perheeseen kuuluvan "puoliso ja lapsi".

"Ihmettelen, miksi naisen kanssa eläminen halutaan piilottaa."

"Ihmettelen, miksi naisen kanssa eläminen halutaan piilottaa – vai eikö meillä ole sanoja, joilla puhua asiasta? En ole kaapissa enkä halua olla, etenkään, koska olen perheellinen. Kaikilla lapsilla on oikeus omaan perheeseen ja oikeus olla perheestään ylpeä."

Kun pari alkaa toivoa lasta, vahingolle tai sattumalle ei voi jättää sijaa. Ennen lapsettomuusklinikalle menoa he vetävät pitkää tikkua, kumpi yrittää ensin tulla raskaaksi ja biologiseksi äidiksi. Eerika voittaa.

"Raskauden alku oli valitettavan kaukana romantiikasta, mutta suhtaudumme asiaan huumorilla. Sanon aina, että meillä oli tumma, hyvännäköinen mieslääkäri."

Klinikalla kysytään, onko pari miettinyt kertovansa lapselleen, että raskauteen on tarvittu ulkopuolista luovuttajaa.

Huumorille on käyttöä myös silloin, kun klinikalla kysytään naisparilta tismalleen samat kysymykset kuin muilta luovutettuja sukusoluja käyttäviltä. Sitäkin, onko pari miettinyt kertovansa lapselleen, että raskauteen on tarvittu ulkopuolista luovuttajaa.

"Katsoimme toisiamme. Myönsimme, että ei ole tullut mieleenkään olla kertomatta, että kaksi naista ei voi saada lasta ilman apua."

Poika syntyy 2005, hänestä tulee Eliel.

"Minä olen äiti, Eerika on mamma. Tässäkin asiassa on kätevää, kun perheessä on kaksi eri äidinkieltä."

Nyt Eliel on ekaluokkalainen ja kertoo vaikka torin perunanmyyjille, että minulla on muuten kaksi äitiä.

 Viininpunainen seinä ja naispiirros sopivat makuuhuoneeseen. – Oli oma elämäntapa mikä vain, maailmaa ei kannata pelätä. Haluan opettaa pojalleni, että maailma on meitä varten.
Viininpunainen seinä ja naispiirros sopivat makuuhuoneeseen. – Oli oma elämäntapa mikä vain, maailmaa ei kannata pelätä. Haluan opettaa pojalleni, että maailma on meitä varten.

Pää pystyyn, suomalaiset!

Aamuisin kotona kolmannessa kerroksessa on kiire. Joko ulkohousut tai sisäkengät ovat hukassa ja pyöräilykypärä kiristää päätä. Ruotsalaiset ovat Saarasta mukavia muulloin paitsi pyörän satulassa. Pian pyörien seassa Lundin kapeilla kaduilla polkevat myös Saara ja Eliel.

"Lund on Jyväskylän kokoinen kaupunki, jossa on Pohjoismaiden isoin yliopisto. Tohtorien tiheys neliökilometrillä on niin suuri, että päät vain kolisevat yhteen. Mutta tittelit menettävät merkityksensä, kun kaikki yrittävät ehtiä koululle vartin yli kahdeksaan mennessä."

Kaksi vuotta Ruotsissa on opettanut Saara Taalakselle paljon ruotsalaisista. Ruotsalaiset diskuteeraavat paljon ja antavat kritiikkiä mieluummin epäsuoraan kuin suoraan. Toisaalta he tekevät asioita porukalla. Jos jokin menee huonosti, seuraavalla kerralla se menee paremmin.

Vielä enemmän aika Ruotsissa on opettanut suomalaisista.

"Suomi on Ruotsissa ihan hip ja pop, suomalaisia arvostetaan kovasti."

"Meillä on alemmuuskompleksi suomalaisuudesta. Se on tosi tylsää ja turhaa. Suomi on Ruotsissa ihan hip ja pop, suomalaisia arvostetaan kovasti. Me suomalaiset vain olemme jääneet sinne sotalapsivuosiin ja Volvon tehtaille."

60-luvun tarina on tosi ja tärkeä, sitä Saara Taalas ei kiistä. Ei ole ollut helppoa olla kielipuolena ruotsinsuomalaisena pohjoisen tehtaissa rakentamassa autoja ja ruotsalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Siitä voisi kuitenkin vähitellen päästä yli.

Ruotsalaiset ovat päässeet. Heille suomalaiset ovat mukavia naapureita, joiden menestys jääkiekossa on hieno juttu. Toisen polven ruotsinsuomalaiset lähtevät Joensuun taakse tapaamaan sukulaisiaan ja ovat ylpeitä aidoista, suomalaisista juuristaan.

"Suhtautuminen suomalaisiin on muuttunut koko Ruotsissa, mutta me Suomessa emme ole huomanneet sitä. Minä ja muut kouluruotsilla taaplaavat arastelemme ruotsin puhumistakin ihan turhaan."

Kirjahyllyssä ovat perhekuva, romaanit ja sanakirjat.
Kirjahyllyssä ovat perhekuva, romaanit ja sanakirjat.

On vain yksi asia, joka suomalaisissa ottaa Ruotsissa koville: suomalaisen koulun maailmanlaajuinen menestys. Ruotsalainen toisensa jälkeen on pahoitellut Saaralle sitä, että ruotsalainen koulu on niin huono suomalaiseen verrattuna.

"Aluksi ohitin sen sanomalla, että onhan täällä hyviä kouluja. Mutta kun kuulin anteeksipyynnön kymmenennen kerran, teki mieli sanoa, että älkää olko neuroottisia."

”Kun on suomalainen, on täällä vähän pedagoginen kouluguru itsekin.”

Toisinaan suomalaisen koulun ylivertaisesta maineesta voi tosin hyötyäkin. Niin kuin silloin, kun Saara mainitsi poikansa opettajalle, että pitää hyvin tärkeänä suomen kielen ylläpitämistä. Opettaja kun oli ollut sitä mieltä, että ruotsin oppimiseksi voisi pitää taukoa suomen lukemisessa.

"Minulla oli kassissa printattuina suomalaiset tutkimukset siitä, miten kielet tukevat toisiaan. Jos tämä menee ikäväksi, niin suomalaista kasvatustiedettä 
tulee täyslaidallinen... Ei mennyt, olimme täysin yksimielisiä. Kun on suomalainen, on täällä vähän pedagoginen guru itsekin."

Äitien päivä

Pojan koululta Saaralla on seuraavaksi kiire asemalle. Yliopistolle Växjöhön on Lundista runsaan puolentoista tunnin junamatka. Puoliso on tänään töissä puolen tunnin päässä Helsingörissä. Kööpenhaminan lentokentälle pääsee puolessa tunnissa ja sieltä Helsinkiin ja Turkuun puolessatoista.

"Olemme monen tien risteyksessä. Kun kaipaamme kunnon tavarataloa, hurautamme 40 minuutissa Kööpenhaminaan. Tivoliin meillä on kausikortit, vuoristoradassa käydään monta kertaa peräkkäin."

Eräänä päivänä Eliel totesi Saaralle olevansa ruotsinsuomalainen suomenruotsalainen.

Joskus oman identiteetin kanssa on miettimistä. Eräänä päivänä Eliel totesi Saaralle olevansa ruotsinsuomalainen suomenruotsalainen.

"Piti kelata hetki, että aivan. Siinä rinnalla oma status tuntuu aika yksinkertaiselta. Sekin, että Ruotsissa olen tavallinen naimisissa oleva nainen, mutta Suomessa rekisteröidyssä parisuhteessa."

Rekisteröity parisuhde saattaa jäädä Suomessakin historiaan. Tahdon 2013 -kansalaisaloite keräsi maaliskuussa vuorokaudessa ensimmäiset 100 000 
nimeä. Esitys tasa-arvoisen avioliittolain puolesta on menossa eduskunnan käsittelyyn.

"Suhtaudun kansalaisaloitteeseen arkisesti. On kiva, että tämä ei ole mikään vähemmistöjuttu. Eniten se silti kertoo minusta siitä, että suomalaiset ovat hyvin perustuslaillista väkeä, joiden mielestä oikeudet pitäisi ulottaa kaikkiin."

Avioliittoa suurempi asia Saara Taalakselle oli perheen sisäisen adoption salliminen rekisteröidyssä parisuhteessa eläville. Vasta lain tultua voimaan 2009 Saarasta tuli virallisesti poikansa äiti, adoptioäiti.

Seinältä katsoo Kuutti Lavosen taulu.
Seinältä katsoo Kuutti Lavosen taulu.

"On vähän surrealistista olla ottolapsineuvonnassa, kun on ollut lapsensa äitinä alusta asti, melkein viisi vuotta.  Se on koomista, mutta ei sitä tarvitse nähdä loukkaavana. Voinpahan kiusata rouvaani siitä, että paperilla todistetaan, että minä olen kaikin puolin kykeneväinen Empun äidiksi. Että mites on, onko hänellä mitään todistusta..."

Pian perheessä on isot juhlat, kun äitienpäivänä juhlitaan kahta äitiä.

Isänpäivänä marraskuussa juhlat ovat vielä komeammat. Yksi sankari on Saaran isä, megaukki, ja lisäksi juhlitaan montaa hienoa miestä, enoja, ystäviä ja kummisetiä. Lahjoja saa myös koko oma porukka, Saara, Eerika ja Eliel. Perheessä vietetään kaikkien päivää.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 9/2013.

 

Lapsena Sara Melleri uppoutui leikkiin, tapahtui ympärillä aikuisten maailmassa mitä tahansa. Aikuisena näyttämö on hänelle

maailman turvallisin paikka.

Kaksi pientä tyttöä jalkakäytävällä Oulussa, kymmenvuotiaita suunnilleen. Kävelevät itsevarmasti ja ryhdikkäästi, puhuvat englantia. Poikkeavat kultasepänliikkeeseen etsimään kihlasormuksia poikaystävilleen, jotka soittavat Backstreet Boysissa. Keräävät hymyileviä katseita. Ovat varmoja: kaikki luulevat, että me ollaan huippumalleja Amerikasta.

Liv on huippumalleista lyhyempi, Claudia tosi paljon pidempi. Molempien isä on maailmankuulu muotisuunnittelija Gianni Versace ja äiti Donatella Versace, ja kumpikin on pukeutunut catwalkien kuumimpiin merkkivaatteisiin.

Jossain kaukana leikin ulkopuolella Liv on Sara Melleri, jonka äiti on näyttelijä Kaija Kangas, isä kirjailija Arto Melleri ja vaateparsi Seppälästä. Claudia on Saran oululainen ystävä Fanni.

”Fannia ja minua kiehtoivat muoti, haavemaailma ja tähdet”, Sara Melleri, 31, kertoo.

Tytöt pitivät naapureille muotinäytöksiä.

Leikki alkoi, kun Sara 7-vuotiaana näki ensimmäistä kertaa muotilehti Voguen. Vuosi vuodelta leikki kasvoi. Se kesti aamusta iltaan aina, kun Sara ja Fanni tapasivat. He pitivät naapureille muotinäytöksiä, joissa oli käsikirjoitus ja jotka juonsi kaverin äiti. Muotilehteäkin tytöt tekivät, tietysti englanniksi.

Se oli Saran pisin leikki. Hän jatkoi sitä Fannin kanssa 16-vuotiaaksi.

17-vuotiaana Sara sai ensimmäisen pääroolinsa oikeassa tv-sarjassa.

Turvallisin paikka

Kutsumus. Sara maistelee ja epäröi. Voiko näyttelijän työstä käyttää niin uskonnollista sanaa? Kutsumus se hänelle kumminkin on, ja koti.

Sara selittää. Näyttämö on maailman turvallisin paikka. Siellä kaikki tapahtumat on sovittu etukäteen. Näyttämölle noustessa ihmiset katsovat toisiaan silmiin ja avaavat itsensä. Kaikki jännittävät hirveästi, ovat samassa liemessä.

”En saa missään muualla samanlaista iloa ja tyydytystä. Ihmisten kohtaaminen on näyttämöllä niin paljon helpompaa kuin todellisuudessa.”

Freelance-näyttelijän työt ovat epäsäännöllisiä, mutta seuraavan puolen vuoden ajan Sara saa nousta näyttämölle ainakin neljä kertaa viikossa. Hän näyttelee Mikko Roihan ohjaamassa näytelmässä Pesärikko, joka kiertää ympäri Suomea. Kouvola, Kotka, Jyväskylä, Kuopio, Turku, Riihimäki. Esityksiä on yhteensä yli sata.

Pesärikossa Sara näyttelee Armia, joka tukahtuu ja kapinoi maalaistalon miniänä.

Näytelmä perustuu Orvokki Aution klassikkoteokseen. Sara näyttelee Armia, joka tukahtuu ja kapinoi eteläpohjalaisen maalaistalon miniänä.

”Rooli on raskas ja siinä on paljon näyteltävää. Hahmoni vanhenee näyttämöllä 20 vuotta, ja kohtaukset ovat elokuvamaisia välähdyksiä. On haastavaa luoda kokonainen henkilö niin lyhyissä pätkissä.”

Helsingin Sanomien teatteriarvostelija antoi esitykselle viisi tähteä.

Madonna Puu-Vallilassa

Viisivuotiaana Sara Melleri katsoo läpi Madonnan musiikkivideokokoelman. Katsottuaan hän avaa olohuoneen ikkunan ja huutaa pihalle niin lujaa kuin ääntä lähtee: Täällä asuu Madonna!

Sara on Madonna. Hän tuntee, että on.

Siihen aikaan Sara asuu äidin ja isosisko Veran kanssa Turussa ja käy Helsingissä kylässä isän luona. Vanhemmat erosivat, kun Sara oli kaksivuotias.

Isä asuu Puu-Vallilassa uuden puolisonsa Nadja Pyykön kanssa. He kutsuvat Saran usein Nadjan nuorimman lapsen Pian kaveriksi.

Monta kertaa Sara ja Pia näyttelevät yhteen putkeen läpi Madonnan Immaculate Collection -levyn, 73 minuuttia ja 32 sekuntia. Sara tanssii Madonnana ja liikuttaa huuliaan laulujen mukana. Vuotta vanhempi Pia on taustatanssija.

Isän kotona tupakoidaan koko ajan. Vielä aikuisena Sara on sitä mieltä, että tupakka tuoksuu hyvältä.

Isän kotona on punaiset samettisohvat ja niin kaunista, ihan kuin vanha Hollywood olisi nostettu valkokankaalta Vallilan puutaloidylliin. Siellä tupakoidaankin koko ajan kuin vanhoissa Hollywood-elokuvissa. Vielä aikuisena Sara on sitä mieltä, että tupakka tuoksuu hyvältä.

Nadja on elokuvan sekatyöläinen, jolle kertyy kuvauksista kaikenlaista hienoa. Sara ja Pia voitelevat huulensa pinkillä huulipunalla ja kietovat vyötäisilleen monta kerrosta Lumikuningatar-elokuvasta jäänyttä vaaleanpunaista satiinia.

Sotku saa isän murahtelemaan, mutta hän ei ole vihaisenakaan pelottava. Eikä opeta tyttöjä siivoamaan.

”Se on hyvä kiteytys isän vanhemmuudesta. Minulla oli jo lapsena yliote hänestä. Hänellä ei ollut vanhemman auktoriteettia”, Sara toteaa.

Leikki ei keskeydy, vaikka isä ja Nadja lähtevät baariin eivätkä palaa koko yönä.

Jos Madonna-leikki ei huvita, Sara ja Pia ottavat esiin listan. He ovat kirjoittaneet siihen, mitä kaikkea muuta voi leikkiä. Kämppiksiä, hulluja, meikkaajia, Janet Jacksonia.

Leikki ei keskeydy, vaikka isä ja Nadja lähtevät baariin eivätkä palaa koko yönä. Monta kertaa tytöt viettävät yön kaksistaan. Heillä ei ole Vallilan kotiin omaa avainta, mutta yksi ikkunoista on aina auki. Jos he haluavat ulos tai sisälle, he kiipeävät siitä.

Syrjässä pienten tyttöjen maailmasta lehdet kertovat Arto Mellerin ja Nadja Pyykön kosteasta elämästä. Helsingin Sanomien mukaan boheemirunoilija juo elämän piripintaan täytetyn lasin pohjanmaan kautta. Julkkiksista elävät lehdet paljastavat, että runoilija saapui itsenäisyyspäivän vastaanotolle niin humalassa, että hänet ja puoliso ohjattiin heti ulos presidentinlinnan takaovesta.

”En muista, että minua olisi pelottanut isän luona, vaikka siellä tapahtui kaikenlaista. Meillä oli Pian kanssa toisemme, ja leikimme vimmaisesti. Nauroimme yhdessä aikuisten sekoilulle”, Sara sanoo.

”Mieli on hieno. Se pystyy korjaamaan paljon sellaista, mitä ei ehkä tarvitsekaan muistaa eikä kantaa mukana koko elämäänsä.”

Huomio tuntuu hyvältä

Näytelmän nimi oli Tummien perhosten koti, ja jotain siinä kiroiltiin. Sen verran Saralle jäi mieleen. Hän oli hyvin pieni, kun hän kävi katsomassa näytelmän Turun kaupunginteatterissa yhdessä äidin kanssa.

Äiti työskenteli kaupunginteatterilla yksitoista vuotta. Äidin, Saran ja Veran koti oli Turussa siihen saakka, kunnes Sara täytti kahdeksan ja perhe muutti Helsinkiin.

”Äiti oli yksinhuoltaja, ja kuljin paljon töissä hänen mukanaan. Varmasti oli sen ansiota, että rakastuin teatteriin”, Sara sanoo.


"Vaikka omassa elämässä olisi mitä, näyttämölle meneminen lohduttaa."
"Vaikka omassa elämässä olisi mitä, näyttämölle meneminen lohduttaa."

Kun äiti näytteli Ryhmäteatterissa, Sara oli kulisseissa. Kerran hän kurkisti sieltä hyvin nopeasti ja ihan vain sivusta, mutta jotkut katsomossa huomasivat hänet silti. Huomio tuntui hyvältä.

Seitsemänvuotiaana Sara esiintyi äidin ja Vera-siskon kanssa lastenteatterinäytelmässä Susi. Siinä oli nukketeatteria, ja kaikki saivat näytellä monenlaisia hahmoja. Sekin tuntui hyvältä ja kotoiselta.

”Oli se myös pakon sanelemaa. Äiti oli siihen aikaan kiinnitettynä ja paljon töissä. Jotta voisimme viettää enemmän aikaa yhdessä, teimme teatteria yhdessä.”

Oli Saralla lapsenhoitajiakin, ja Juho-eno tuli monta kertaa kaveriksi, kun äiti teki töitä illalla ja viikonloppuisin.

"Minä ainakin haluan nähdä, että kaikki naiset voivat kukoistaa työelämässä ja tehdä, mitä haluavat, oli heillä lapsia tai ei.”

Sarasta ei tuntunut yhtään siltä, että äiti olisi ollut paljon poissa. Koti Kupittaankadun puutaloalueella oli maailman turvallisin. Naapurista saattoi aina hakea itselleen leikkikaverin. Keneltä tahansa pihan aikuisista sai tarvittaessa laastarin polveen tai voileivän.

”Lastenhoito on elämää näyttelijällekin, jotenkin se on järjestettävä. Minä ainakin haluan nähdä, että kaikki naiset voivat kukoistaa työelämässä ja tehdä, mitä haluavat, oli heillä lapsia tai ei.”

Nyt Sara itse on näyttelijä-äiti, jonka työt painottuvat iltoihin ja viikonloppuihin. Joka toinen viikko lapsen arjesta huolehtii hänen isänsä. Joka toisella viikolla eskariin viemisissä ja hakemisessa ja kaikessa auttaa tarvittaessa Saran äiti.

Itke, Sara, itke!

”Itke, Sara. Kyllä se itku sieltä tulee. Ajattele jotain oikein surullista.”

Sara yrittää, mutta koekuvauksen ohjaaja on väärässä. Itku ei tule. Saraa hävettää.

”Ne olivat ensimmäiset koekuvaukseni, Nadja vei minut niihin. En muista, minkä ikäinen olin, mutta häpeän muistan. Minusta on vieläkin ihan järkyttävän kuumottavaa mennä koekuvauksiin, vaikka olen käynyt niissä vuosia”, Sara tunnustaa.

Elokuva tuntui aivan erilaiselta kuin teatteri, jotenkin omituiselta. Sara on vieläkin samaa mieltä. Kuvauksissa on nopea tahti. Siellä pitää olla keskittynyt ja paneutunut ja itseluottamuksen pitää olla järkähtämätön, jotta kameranäytteleminen onnistuisi.

”Teatterissa tulee aina seuraava esitys. Asiat voi tehdä joka ilta paremmin”, Sara sanoo.

Silti Sara alkoi saada tv-töitä. Ensimmäinen niistä tuli äidin kautta. Sara pääsi näyttelemään äitinsä esittämää hahmoa nuorempana Kaverille ei jätetä -sarjassa.

”Olemme äidin kanssa niin samannäköisiä ja -oloisia. Olen sanonutkin hänelle lapsena, että olen hänen omatuntonsa.”

"Lukio siinä vähän keskeytyi. Tai jäi se kokonaan."

Pian sen jälkeen tuli nuorten draamasarja Rakastuin mä luuseriin. Sara pääsi näyttelemään toista päähenkilöä ja muutti työn takia Helsingistä Tampereelle. Hän oli 17-vuotias.

”Lukio siinä vähän keskeytyi”, Sara kertoo.

”Tai jäi se kokonaan, mutta en minä siellä muutenkaan hirveän hyvin viihtynyt, paitsi teatteri-ilmaisun tunneilla. Lintsasin kauheasti.”

Äiti ei sanonut mitään.

”En ainakaan muista, että olisi sanonut. Varmaan hänkin oli jo pidempään tiennyt, mitä kohti olen menossa.”


”Lapsena minun piti aina saada päättää leikeissä. Jos en saanut, menin mököttämään, kunnes kaverit hakivat minut takaisin leikkimään.”


Isän vuoteen vierellä

Kun Sara oli 12-vuotias, isä jäi auton alle ja loukkasi päänsä. Hänet vaivutettiin syvään tajuttomuuteen, jotta aivot saisivat mahdollisuuden toipua.

Sara kävi joskus kaksikin kertaa päivässä sairaalassa isää katsomassa. Hän pötkötteli isän vieressä potilassängyllä, soitti hänelle kannettavalla cd-soittimella Nick Cavea ja Miles Davisia ja jutteli.

"Minusta oli aina tuntunut, että olen enemmän vastuussa isästä kuin hän minusta."

”Tuntui, että hoidan isää. Minulla oli aina ollut olo, että olen enemmän vastuussa hänestä kuin hän minusta.”

Sillä kertaa isä tokeni. Hän jopa opetteli uudelleen kirjoittamaan, vaikka hänelle jäi 70-prosenttinen aivovamma ja hän oli loppuelämänsä riippuvainen lapsistaan ja Nadjasta.

Toisesta onnettomuudesta isä ei enää toipunut. Marraskuussa 2004 isä putosi rappusista. Elämänsä viimeiset puoli vuotta hän makasi sairaalassa eikä reagoinut mihinkään.

Sara oli juuri aloittamassa Teatterikorkeakoulun pääsykokeiden viimeistä vaihetta, kun äiti soitti ja kertoi isän kuolemasta. Sara jatkoi koetta ja pääsi kouluun ensi yrittämällä.

Yritys hallita edes jotain

Vaatteet Teatterikorkeakoulun puvustossa olivat pikkuruisia. Sara oli 18-vuotias ja näki koulussa vain laihoja naisia. Ja elokuvissa, näyttämöllä, mainoksissa, kaikkialla julkisuudessa.

Kaiken järjen mukaan ympärillä oli muunkinlaisia vartaloita, mutta hän huomasi vain laihat.

Sara söi tonnikalaa, herne-maissi-paprikaa, viinirypäleitä ja rusinoita, juoksi ja kävi salilla. Syömishäiriötä ei koskaan diagnosoitu, mutta se jatkui vuosia.

"Kun kontrolloin painoani, kontrolloin edes jotain."

”Nyt ymmärrän, että se oli isompi asia, yritys hallita elämää ja itseään. Kun kontrolloin painoani, kontrolloin edes jotain.”

Muu tuntui hallitsemattomalta.

Jossain vaiheessa opintoja opettajista rakkain, Tiina Pirhonen, sanoi, että nyt sinä Sara olet liian laiha. Sara tajusi, ettei selviä kaikesta elämään kasaantuneesta roinasta yksin.

”Kävin terapiassa vuosia. Suosittelen kaikille.”

Versacen tyttöjen paluu

Sara oli aina ajatellut, että ehkä 40 vuotta täytettyään hän voisi kokeilla ohjaamista. Suunnitelmat aikaistuivat yli kymmenellä vuodella, kun Sara ja hänen kurssinsa naiset halusivat tehdä jotain yhdessä.

Niin syntyi musikaaliteatteri Pop Slut, joka käsitteli naisen esineellistämistä populaarikulttuurissa mutta myös emansipaatiota. Sitä, miten nainen ottaa haltuun oman kehonsa, seksuaalisuutensa ja nautintonsa.

Sara kirjoitti ja ohjasi. Yksi hahmoista oli Madonna, niin kuin oli jo viisivuotiaan Saran esityksissä. Muita olivat Britney Spears, Beyoncé, Rihanna ja Octavia. Näytökset myytiin loppuun.

"Itse olen elämässäni mennyt naimisiin vain kerran, itseni kanssa."

2015 Sara ohjasi Musiikkiteatteri Kapsäkkiin Plastic Briden, joka asetti kyseenalaiseksi romanttisen rakkauden ja koko avioliittoinstituution.

”Itse olen elämässäni mennyt naimisiin vain kerran, itseni kanssa. Se tapahtui suurissa häämenoissa 30-vuotissynttäreilläni Kellohallissa”, Sara mainitsee.

Ohjaaminen alkoi maistua.

”Ohjatessa sain määritellä itse, mitä aiheita haluan käsitellä ja millaista naiskuvaa luoda. En enää ollut vain materiaalia muille, usein miesohjaajille. Tuli valtavasti itseluottamusta.”

Marraskuussa 2016 ensi-iltansa sai Saran kolmas ohjaus, Father Fucker.

Lavalle nousivat Versacen huippumallisiskokset Liv ja Claudia. He lauloivat ja tanssivat isänsä sisälmyksissä. Isä teki kuolemaa. Hänen keuhkonsa oli kytketty hengityskoneeseen. Suolisto luikerteli pitkin lattiaa.

Sara oli 15 vuoden tauon jälkeen taas Liv. Kollega Markku Haussila näytteli Claudiaa.

Lapsuuden pisin leikki ja isän menettämisen tuska olivat päässeet näyttämölle.

Tekijä, ei kohde

Kotona on Armi. Hän on Saran tytär, kuusivuotias ja upea tyyppi.

Armi riemuitsee uudesta Pesärikko-näytelmästä, koska äidin roolihahmokin on Armi. Äiti, mun nimi on monta kertaa sun käsikirjoituksessa!

”Rakastan hirveästi minun lasta, varsinkin nyt. Hänen vauva-ajastaan en kyennyt nauttimaan. Se oli niin iso muutos”, Sara kertoo.

Mitä vanhemmaksi Armi tulee, sitä kivempaa äidillä ja tyttärellä on. Kivaa. Yhdessä. Se on Saran äidiltä perittyä kasvatuspedagogiikkaa, jota Sara haluaa jatkaa oman lapsensa kanssa.

"Puhumme tyttäreni kanssa avoimesti seksistä. Meillä ei ole tabuja."

”Pyrin olemaan äiti, joka keskustelee kaikesta ja hehkuttaa tyttöyttä. Puhumme jo nyt avoimesti vaikka seksistä ja sukupuolielimistä, tietysti lapsen iän huomioon ottaen. Meillä ei ole tabuja, ei mitään, mitä ei voisi käsitellä.”

Paitsi paino, siitä Sara ei haluaisi puhua tyttärelleen koskaan. Prinsessasatuja perheessä ei lueta eikä barbeilla leikitä, ja Saraa ärsyttää, jos ketä hyvänsä pientä tyttöä kehutaan söpöksi tai keijukaismaiseksi. Mitä lapsen paino tai ulkonäkö kenellekään kuuluu?

”Yritän kasvattaa tytärtäni tiedostavaksi ja oman arvonsa tuntevaksi, itsestään nauttivaksi olennoksi. Luulen, että olemme kyllä onnistuneet siinä entisen mieheni kanssa ja keitä kaikkia meitä tässä tehtävässä onkaan, kokonainen kylä: entinen mies perheineen, äitini, siskoni ja nykyisen mieheni sukua”, Sara luettelee.

Entä jos Armi alkaa leikkiä Versacen tyttäriä? Jos hän ihastuu muotiin, valokuvamalleihin ja vaatesuunnittelijoihin, niin kuin äiti aikoinaan?

”Hän saa leikkiä, onhan se ihanaa fantasiaa. Siitä keskustelisin hänen kanssaan, että totta se ei ole eikä välttämättä edes maailma, johon kannattaa pyrkiä”, Sara sanoo.

”Tai ehkä hän innostuu muotisuunnittelusta niin paljon, että hänestä tulee seuraava Versace.”

Tekijä, ei pelkästään katseen kohde.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.

 

Sara Melleri

31-vuotias freelance-näyttelijä ja -ohjaaja asuu Helsingissä 6-vuotiaan Armi-tyttärensä ja kumppaninsa kanssa. Hän on näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa, käsikirjoittanut ja ohjannut ja saanut parhaan naissivuosan Jussin elokuvasta Sisko tahtoisin jäädä (2010). Pienenä Sara halusi olla muumileikissä aina pikku Myy.

Reetta Kivelä
Reetta Kivelä on 40-vuotias elintarviketieteiden tohtori ja nyhtökauran toinen kehittäjä. Hän asuu Helsingissä, ja perheeseen kuuluvat puoliso sekä lapset Lotta, 19, Anni ja Olga, 17, ja Niilo, 11. Vapaa-ajalla Kivelä rentoutuu pilateksessa.

OLIPA PÄIVÄ. Nyhtökauran keksijän päivään mahtui puheen harjoittelua taksissa ja neuvottelua teinien kanssa.

HERÄTYS SOI kello 6.30. Kiirehdin heti suihkuun ja heitin mekon päälle.

Aamupalaksi söin sämpylöitä, joiden väliin laitoin kurkkua ja korianteria. Join vielä kupin vihreää teetä ja lähdin ulos ankeaan vesisateeseen. Pimeät talvet tuntuvat välillä aivan kohtuuttomilta.


”Maustoin aamiaissämpylän korianterilla.”

PÄIVÄN HAASTAVIN hetki oli edessä heti ensimmäisenä. Menin tapaamaan firmamme Gold & Green Foodsin neuvonantajia. Pohdimme nyhtökauran lisenssineuvotteluja uusiin maihin. Niiden koukeroiden kanssa täytyy olla tarkkana.

Kokouksen jälkeen nappasin taksin alle. Minut oli kutsuttu puhumaan startup-firmojen seminaariin.

Yleensä esitysten tekeminen jää minulla viime tippaan. Tämänpäiväistä puhetta varten olin valmistautunut hieman paremmin kuin yleensä. Silti istuin taksin takapenkillä tietokone sylissäni ja harjoittelin puhetta ääneen.


”Esitys sujui hyvin, enkä edes jännittänyt.”

PÄÄSIN EDUSTAMAAN korkokengät jalassa, kun seminaarin jälkeen riensin Martti Ahtisaaren CMI-rauhanjärjestön cocktail-tilaisuuteen. Normaalisti päiväni kuluvat joko toimistolla tai Järvenpään tehtaalla keskustelemassa laitehankinnoista. Ehdin vain harvoin pysähtyä ja juhlistaa sitä, mitä olemme nyhtökauran toisen kehittäjän Maija Itkosen kanssa saaneet aikaan. Siksi tilaisuus tuntui erityiseltä.

"Onneksi lapset tykkäsivät illallisvalinnastani."

VATSA KURNI kotiin lähtiessä. Päätin uhmata pitkiä jonoja ja hain koko perheelle tacoja Taco Bell -pikaruokaravintolasta. Niiden välissä on nyhtökauraa, mutta en ole aiemmin ehtinyt maistaa niitä. Jonossa meinasin tuskastua, mutta onneksi lapset tykkäsivät illallisvalinnastani.

KOTONA VASTAILIN sähköposteihin, koska olin ollut koko päivän pois toimistolta. Ehdin kuitenkin käydä nuorimmaiseni kanssa koulun kokeet läpi. Kuittasin äikän, matikan ja historian kokeet nähdyiksi ja sain olla niihin ihan tyytyväinenkin.


”Ulkoilu jäi, koska Kaiku oli jo käytetty ulkona.”

En ehtinyt ulkoilla lainkaan. Olisin vienyt koiramme Kaikun ulos, mutta lapset olivat jo tehneet sen.

VIIME VUOSINA elämässäni on muuttunut kaikki. Aikaisemmin työskentelin Fazerilla tutkimuspäällikkönä, ja minulla oli paljon enemmän aikaa ystäville ja kotitöille. Nyt en edes yritä ehtiä tehdä niitä. Olen palkannut apua, enkä suostu potemaan huonoa omatuntoa. Minulle on tärkeintä, että ehdin kotona nähdä omia tyyppejäni.

"Mietin, kuinka hienoja ihmisiä sain tavata."

YHDENTOISTA AIKAAN puin vielä asioita perheemme teinien kanssa. Yksi heistä on menossa tekemään kauppaan inventaa­riota, mikä kestää yli puolenyön. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten hän tulee keskellä yötä takaisin kotiin.

VIIMEISENÄ ILLALLA mietin, kuinka hienoja ihmisiä sain tänään tavata. Näin vielä tuttavani Facebook-postauksen, jossa pitämääni puhetta kehuttiin. Se tuntui mukavalta.

Olipa päivä -sarjassa tutut henkilöt kertovat päivästään. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2017.