"Vauva on ehkä kokenut kohdussa, ettei häntä haluta. Yritän paikkailla sitä tunnetta", Mira sanoo.
"Vauva on ehkä kokenut kohdussa, ettei häntä haluta. Yritän paikkailla sitä tunnetta", Mira sanoo.

Sijaisäiti Mira Saari hoitaa vastasyntyneitä, jotka annetaan adoptoitaviksi. Kahden kuukauden kuluttua kukin vauva lähtee uuteen kotiinsa. Se on työn paras ja surullisin hetki.

Hissillä melkein ylimpään kerrokseen, sairaala kohisee ympärillä. Vastasynnyttäneiden osaston ovesta sisään, käsidesiä, sitten näytetään henkilöllisyystodistus hoitajalle.

Vauva odottaa oven takana. Jonkun toisen oven takana on vauvan biologinen äiti.

Edellisenä iltana Mira Saari, 36, on saanut puhelun sosiaalityöntekijältä: teille olisi vauva, ehdittekö ottaa?

Sellaiseen puheluun ei koskaan totu. Aina Miraa vähän itkettää. Ehditään, tietysti, hän on jälleen vastannut.

Vauvalla on uniset silmät ja pikkuruiset peukalot. Mira pukee hänelle 50-senttisen bodyn ja pienet harmaat puolipotkuhousut, päälle vielä lämmin haalari. Mira on ostanut vaatteet itse, vauvan pitää saada jotakin aivan uutta ja omaa.

Olemme kutsuneet häntä Siiriksi, kertoo hoitaja. Hei Siiri, sanoo Mira.

Hoitaja kertoo tärkeimmät tiedot vauvasta ja tämän ensimmäisistä päivistä. Sitten Mira pakkaa Siirin turvakaukaloon ja ajaa kotiin.

Kotona Mira lähettää valokuvan muulle perheelle: tässä hän nyt on. 12-vuotias esikoinen, Kasper, vastaa hymynaamalla ja peukunkuvalla.

Miralla on noin kahdeksan viikkoa aikaa pitää Siiriä sylissä. Sitten Siiri saa adoptioäidin ja -isän. 

"Jossakin on äiti, joka on juuri tehnyt elämänsä suurimman ratkaisun."

Mira on väliasema

Ensin tuli Anni, siitä on nyt kolmisen vuotta. Sitten saapuivat Lenni, Jaakko, Väinö... ja viimeisenä Siiri.

Mira on sijaisäiti vauvoille, joiden vanhemmat harkitsevat lapsen luovuttamista adoptioon. Lisäksi perheessä on muita lyhytaikaisesti sijoitettuja lapsia. Joku viipyy viikon, pisimmillään sijoitus on kestänyt seitsemän kuukautta.

Vain adoptioon annettujen lasten vierailun keston Mira tietää etukäteen. Lain mukaan vauvan vanhemmilla on vähintään kahdeksan viikkoa aikaa harkita ratkaisuaan ennen lopullista päätöstään.

"Minä olen väliasema. Jossakin ovat adoptiovanhemmat, jotka ovat odottaneet lasta monta vuotta. Ja jossakin äiti, joka on juuri tehnyt elämänsä suurimman ratkaisun", Mira sanoo.

Tärkeintä on olla lähellä

Väliasemalla annetaan maitoa tuttipullosta ja pidetään mahdollisimman paljon lähellä, ihossa kiinni.

Väliasemalla eletään myös tavallista arkea kolmen oman lapsen kanssa. 

Kun 10-vuotias Luukas tulee jääkiekkotreeneistä kotiin, hän ottaa Siirin varovasti syliinsä. Elle, 7, silittää vauvan jalkapohjaa. Varpaat kipristyvät. 

"On äiti kertonut, miksi vauvoja tulee ja minne ne sitten menevät, että mistä kaikki johtuu", Luukas sanoo.

Nyt hänelle on kuitenkin tärkeämpää lämmittää makaronilaatikkoa mikrossa, pusertaa ketsuppia päälle ja syödä. Treeneissä tuli nälkä.

"Olen nähnyt, että hommasta on sädekehä kaukana."

Kaikki alkoi omasta tilanteesta

Pystytköhän siihen työhön, kun vauva pitää antaa poiskin?

Se oli Miran miehen Heikin, 34, ensireaktio, kun Mira ehdotti: mitä jos.

Elle alkoi olla kolmevuotias, vanhempainvapaa läheni loppua. Lastenhoitajan työ päiväkodissa odotti. Mira oli ollut kotona Kasperin syntymästä saakka.

Entä jos hoitaisikin lapsia kotona, omia ja sijoitettuja? 

Ellen ei tarvitsisi mennä päiväkotiin ja joku olisi aina paikalla, kun isoveljien koulupäivä päättyisi. Lasten kanssa ehtisi keittää iltapäiväkaakaot ja kysyä, mitä kuuluu, kuka teki välitunnilla maalin.

"Kaikki alkoi omasta elämäntilanteesta, ei hyväntekeväisyydestä", Mira sanoo.

"Tätini on hoitanut elämänsä aikana kymmeniä sijoitettuja lapsia. Olen nähnyt, että hommasta on sädekehä kaukana. Senkin olen nähnyt, kuinka tyydyttävää työ voi olla."

Aika tiukka työhaastattelu

Valmennus sijaisperheeksi kesti tammikuusta pitkälle kevääseen. Tarvittiin lääkärintodistuksia, rikosrekisteriotteita ja paljon vastauksia kysymyksiin.

Minkälainen äidin malli sinulla oli? Ketä lähisukuusi kuuluu? Paljonko tililläsi on rahaa? Onko sinulla hengellistä vakaumusta? Missä tapasitte miehesi kanssa? Mitä teet, kun hermostut? Ja mistä hermostut?

"Sosiaalityöntekijän kanssa ruodittiin koko elämä", Mira muistaa.

"Mietin, että aika tiukka työhaastattelu. Hetken ehkä turhautti. Sitten ajattelin, että tietysti on tarpeen varmistaa meidän olevan ihan järkeviä ihmisiä."

Viimeisenä oli kotikäynti. Meillä ei ole vauvoille omaa huonetta, Mira sanoi. Ajattelimme, että he nukkuvat pinnasängyssä tai vieressä, miten tarve on.

Puolen vuoden kuluttua saapui ensimmäinen.

Mira tietää vauvojen vanhemmista vain vähän. Eivät äidin tiedot hänelle kuulukaan.

Kukaan ei ole vauva kolmonen

Siiri inahtaa. Sitten tulee isompi itku.

"Hän haluaa aina heti herättyään ruokaa", Mira sanoo ja lykkää maitopullon lämpenemään, nyt on hoppu.

Jokainen vauvoista on yksilönsä. Siksi heillä on nimet, sairaalassa annetut tai Miran perheen keksimät. Kenenkään ei tarvitse olla vauva ykkönen tai kolmonen tai myöhemmin muisteltaessa se vauva, joka tuli toukokuussa ja lähti elokuussa.

Biologisilla vanhemmilla on mahdollisuus käydä adoption harkinta-aikana tapaamassa lastaan. Niin ei ole Miran sijaisvauvojen kanssa koskaan käynyt.

Mira tietää vanhemmista vain vähän.

"Saan synnytyskertomukset, mutta niistä on leikattu äidin tiedot pois. Eiväthän ne minulle kuulukaan", hän sanoo.

"Lisäksi tulee tietoa terveydestä. Samoin siitä, onko äiti ollut neuvolaseurannassa vai onko kyseessä superyllätysraskaus."

Näkisipä äitisi sinut

Joskus Mira sanoo Siirille: voi, näkisipä äitisi sinut, olet ihana, hän menetti paljon.

Ajatus on vaikea ja surullinen.

"Kun on itsekin äiti ja synnyttänyt kolme lasta, on valtavan vaikeaa ymmärtää, miten kukaan voi…"

Mira on hetken hiljaa.

Biologiselle äidille tulee tyhjän sylin syntymäpäiviä ja jouluja.

"Samalla ajattelen, että jokaisen vauvan äiti on kuitenkin antanut lapselleen elämän. Se on urotyö. Jos lapsesta ei voi itse huolehtia, mikä voisi olla suurempi rakkauden teko kuin antaa hänet heille, jotka voivat?"

Päätös ei varmasti ole helppo, Mira miettii. Se kulkee aina mukana, tulee tyhjän sylin syntymäpäiviä ja jouluja.

Kenelle biologinen äiti mahtaa kertoa siitä, että oli lapsi, ei ole enää?

"Voihan sen antaa pois"

Kun Mira on kertonut omille lapsilleen vauvojen äideistä, sanat ovat joskus tuntuneet vajailta.

"Olen yrittänyt puhua, että jotkut äidit eivät voi hoitaa itse vauvaansa, jos elämäntilanne ei ole paras mahdollinen. Vauva saa uuden perheen", hän sanoo.

"Tärkeintä on ollut yrittää antaa sellainen kuva, ettei yksikään äiti ole ollut paha, vaikka on antanut lapsensa pois. Niinhän asia on."

Luopujat ovat surullisempia kuin voimme kuvitella.

Mikä sillä äidillä sitten on huonosti? kysyvät Kasper ja Luukas joskus.

Mira ei voi kertoa, sillä hänellä on vaitiolovelvollisuus. Niistä asioista voi puhua vain sosiaalityöntekijän kanssa tai sijaisäitien vertaistukiryhmissä.

Pari vuotta sitten Elle haaveili pikkusiskosta. Mira kertoi, ettei toive ole helposti toteutettavissa, poikakin saattaa tulla. Elle totesi mutkattomasti: voihan sen sitten antaa pois.

Silloin puhuttiin pitkään. Siitä, että vaikka sijaislapset ovat osa omaa arkea, harva luopuu lapsestaan ja luopujat ovat surullisempia kuin me voimme kuvitella.

Kuka malttaisi kieltäytyä?

Lähden käymään kotipuolessa, nähdään! Mira huikkasi pari vuotta sitten kesken kesälomapäivän. Oltiin mökillä Keski-Suomessa, miehellä halonhakkuu kesken, lapsilla uimapuvut.

Puhelu oli taas tullut. Miralla oli edessään neljän tunnin kotimatka.

Ilmoitus uudesta vauvasta voi tulla koska tahansa. Kieltäytyä saa.

"Mutta kuinka malttaisi. Vauva!"

Työtä ympäri vuorokauden tai ei palkkaa

Internetin keskustelupalstoilla sijaisvanhemmat saavat usein kuulla tekevänsä työtään vain suurten palkkioiden vuoksi: Sossu tukee ja sijarit ostelevat taloja, uusia autoja ja reissaavat etelässä sijoitettujen lapsien kustannuksella. Sääliksi käy huostaan kaapattuja lapsia, hyväksikäytön uhreja. 

Miraa väitteet harmittavat.

"Tämä on työtä, ja työstä kuuluu saada palkka, mutta ei kyseessä mikään rahasampo ole. Varsinkaan, kun ottaa huomioon, että olen töissä 24 tuntia vuorokaudessa ja työpaikkana on oma koti", hän sanoo.

"Jos menen lähihoitajan koulutuksellani hoitamaan lapsia, en saa kuukaudessa yhtä paljon kuin tästä. Kun on yksi sijaislapsi, saan aika tavallisen palkan, jos useampi, palkka on jo aika hyvä."

Helpommalla pääsisi ihan tavallisissa töissä, Mira ajattelee.

Mutta sitten tulevat hiljaiset, palkattomat kuukaudet lasten välissä. Silloin Mira tekee keikkatöitä vanhainkodeissa. Koskaan ei tiedä, soiko puhelin seuraavan kerran huomenna vai kolmen kuukauden kuluttua.

Helpommalla ehkä pääsisi, kun kävisi aina tavallisissa töissä, Mira ajattelee. Mutta miten muutenkaan osaisi enää olla? Jokainen vauva ottaa paikan sydämessä.

Siirin silmät menevät kiinni. Miraa alkaa naurattaa.

"Joku kai paheksuu sitäkin, että tuntipalkka juoksee, vaikka lapsi nukkuu. Pitäisikö mennä täyttämään tiskikone?"

Joskus joku puolestaan hehkuttaa: teet todella tärkeää työtä. Sinun ei tarvitse ainakaan miettiä, onko työlläsi merkitystä.

Silloin Mira saattaa oivaltaa, että niinpä teenkin.

Mutta toisinaan kehu myös kiusaannuttaa. Usein tuntuu, että päivä meni taas siivoamiseen ja pintaraapaisuihin, riittämättömyyteen kiireen keskellä.

Jumpassa ohjaaja kysyy, kannattaako juuri synnyttäneen treenata vatsalihaksia.

Saaren rouvan uusin

Isot lapset kouluun, puuroa mahassa. Sitten tilapäisesti sijoitettujen lasten kanssa neuvolaan ja tapaamaan heidän biologisia vanhempiaan sosiaalitoimistoon. Kauppaan, sieltä kahdeksan litraa maitoa, kotona on tällä hetkellä kuusi lasta, omat ja kävijät.

Siiri kulkee mukana kantoliinassa. Jumpassa ohjaaja kysyy: kannattaako sinun treenata vatsalihaksia, kun vauva on juuri syntynyt? Taas pitää selitellä.

Ystävät eivät onneksi enää jaksa vitsailla Saaren rouvasta, joka jälleen on saanut uuden vauvan.

Illalla Mira nukkuu olohuoneen sohvalla, Siiri vieressään.

"Ajattelen, että koska hän haluaa olla lähellä, ollaan sitten näin. Ehkä Siiri on jo kohdussa saanut jollain tavalla viestin, ettei häntä haluta. Yritän paikkailla sitä tunnetta."

Kun adoptiovanhemmat tulevat, Luukas, Kasper ja Elle ovat aina paikalla. Lopuksi he halaavat vauvaa ja vilkuttavat ikkunasta.
Kun adoptiovanhemmat tulevat, Luukas, Kasper ja Elle ovat aina paikalla. Lopuksi he halaavat vauvaa ja vilkuttavat ikkunasta.

Jos Mira ja Heikki haluavat hetkeksi ulos kahden, naapurissa asuva isoäiti hoitaa lapset, omat ja vieraat.
Jos Mira ja Heikki haluavat hetkeksi ulos kahden, naapurissa asuva isoäiti hoitaa lapset, omat ja vieraat.

Montako viikkoa vielä?

Heikki ymmärtää hyvin, että Mira nukkuu toisinaan sohvalla. Hän käy päivisin it-alan töissä, mutta vaihtaa illalla ihan mielellään vaipan.

Kasper, Luukas ja Elle eivät aina jaksa olla yhtä ymmärtäväisiä. Joskus vauva vie liikaa äidin aikaa ja itkee juuri kun pitäisi kertoa tärkeitä. Vanhemmat sijaislapset tulevat huoneeseen koputtamatta ja rikkovat legolinnan.

"Silloin pitää yhdessä muistutella mieleen, miksi tätä työtä tehdään."

Toisten auttaminen on tärkeää, lapsistakin. Tärkeämpää heidän mielestään on kuitenkin se, että äiti on kotona, kun he tulevat koulusta. Älä mene äiti ikinä vieraan töihin, sanoo Kasper. 

Kun on kaikkein vaikeinta, lasketaan yhdessä, kuinka monta viikkoa on jäljellä ennen kuin vauva lähtee omaan kotiin. Ajatellaan, että niistä selvitään kyllä.

Useammin surraan, kuinka nopeasti viikot kuluvatkaan.

Mira antaa vauvan mukaan jalanjäljen, satakunta valokuvaa, ensivaatteet ja lahjan.

En halua enää päästää irti

Tärkeimmät tapaamiset ovat eteisessä. Kun tulevat adoptiovanhemmat saapuvat Miran kotiin, hän menee ulko-ovelle vastaan, kohottaa vauvaa ja sanoo: tässä ovat äitisi ja isäsi.

Se on paras hetki.

Sitten siirrytään olohuoneeseen. Joskus uusi vanhempi kulkee vauva sylissään ympäri kotia ja sanoo, ettei halua enää koskaan päästää irti. Moni itkee. Tietoa lapsesta on odotettu monta vuotta.

Mira yrittää tarjota kahvia ja kertoa vauvan ensimmäisistä kuukausista. Tätä maitoa vauva on tottunut juomaan, näin hän nukkuu.

Vauva lähtee uuteen kotiin saman tien tai seuraavana päivänä. Mira antaa mukaan paperille painetun jalanjäljen, satakunta muistitikulle tallennettua valokuvaa, ensivaatteet ja jonkin lahjan.

"Haluan, että vauvalle ja vanhemmille jää käsitys siitä, minkälaista elämä on ollut kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Kenenkään elämässä ei pitäisi olla aukkoja."

Kohta puhelin soi

Kun vauva lähtee, kodista tulee hiljainen. Aamupäivästä puuttuu rytmi. Iltapäivä on pitkä. 

"Ajattelen aina, että kun vauva on saanut vanhemmat, pyyhin pölyt kaapinkin takaa ja jumppaan", Mira sanoo. 

"Sitten kuitenkin vain istun ja ajattelen vauvaa. Vaikka tiesin alusta asti, että olemme yhdessä vain pienen hetken."

Uudet vanhemmat saavat halutessaan kertoa lapsen kuulumisia myöhemmin. Joskus Mira on kutsuttu yksivuotissyntymäpäiville sukulaisjoukon jatkeena. Joskus tulee tekstiviesti: kuvia tai neuvolakuulumisia.

Uusissa perheissä lapsilla on uudet nimet.

Siiri saa uudet vanhemmat parin viikon kuluttua. He eivät vielä tiedä, että puhelin soi ihan kohta.

Juttua varten on haastateltu myös Pelastakaa Lapset ry:n kehittämispäälliköitä Hanna Tulensaloa ja Kaisa Tervonen-Arnkiliä.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

Tilaa uutiskirje!

Saat omaan sähköpostiisi vinkkejä KK:n parhaista jutuista.

50 vauvaa vuodessa

Suomessa annetaan vuosittain adoptioon noin 50 vauvaa. Määrä on pysynyt samalla tasolla jo pitkään.

Vielä 1970-luvulla lapsia adoptoitiin Suomesta myös ulkomaille. Sitten aborttilakia väljennettiin ja ehkäisyvälineitä sai helpommin, ja adoptioiden määrä alkoi laskea.

Nykyisin vanhemmat odottavat adoptiolasta keskimäärin 3–5 vuotta, kun mukaan lasketaan myös adoptioneuvonta. Suomalaisen lapsen vanhemmaksi haluavia on enemmän kuin adoptioon annettavia lapsia. 

 

Luthien

Sijaisäiti Mira hoitaa vauvaa vain kahdeksan viikkoa: "Näkisipä äitisi sinut"

Luin tämän jutun aivan sattumalta ja haluan sanoa, että teet äärimmäisen tärkeää työtä näiden vauvojen kanssa. Olisipa samalla tavalla ollut kun olin itse tuollainen nyytti 1974 ja olin lastenkodissa odottamassa omia vanhempiani 4 kk ajan. Uskon nimittäin, että useampi asia omassa elämässäni olisi mennyt toisin, jos samat kädet olisivat hoitaneet ja pitäneet silloin lähellä. Kaikkea hyvää sinulle ja pienille ihmisisille, joita hoidat!!
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."