Sipe Santapukki on 36-vuotias Apulanta-yhtyeen rumpali ja samannimisen yhtiön toimitusjohtaja. Hänen äitinsä Sirkka Santapukki on 61-vuotias erikoissairaanhoitaja, kriisi­terapeutti ja NLP-kouluttaja.
Sipe Santapukki on 36-vuotias Apulanta-yhtyeen rumpali ja samannimisen yhtiön toimitusjohtaja. Hänen äitinsä Sirkka Santapukki on 61-vuotias erikoissairaanhoitaja, kriisi­terapeutti ja NLP-kouluttaja.

Äiti Sirkka Santapukki puhuu kahta lausetta päällekkäin, mutta Apulannasta tuttu poika Simo Santapukki punnitsee jokaisen sanan. He kertovat suhteestaan KK:n Perhekuvioita-sarjassa.

Sirkka Santapukki kertoo pojastaan Simosta:

"Simo oli kiltti lapsi. Hän nukkui joskus jopa kahdeksan tunnin päiväunet ja rauhallisen yön siihen päälle. Minä odotin malttamattomana, että hän heräisi seurustelemaan.

Heti kun Simo oppi kävelemään, hän seurasi minua kaikkialle. Kuuntelimme Katri Helenaa, ja minä lauloin Simolle Tapio Rautavaaraa. Simo oli vauvasta asti kuin 80-vuotias, täynnä vanhaa viisautta.

Minusta tuntui, että Simo ymmärsi minua paremmin kuin kukaan. Kun hän aloitti lauseen, minä sain välittömästi ajatuksesta kiinni ja lopetin sen. Myöhemmin olen tajunnut, että minun olisi pitänyt antaa Simolle aikaa sanoa ajatuksensa itse.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Simo ei protestoinut, siihen hän oli liian kiltti. Moni Simon aikuisena toteuttama asia on meille tuttu jo hänen lapsuudestaan. Nelivuotiaana Simo löysi tietosanakirjasta Frank Lloyd Wrightin Vesiputoustalon,­ jota hän piirsi kuvasta läpi niin innokkaasti, että tieto­sanakirjan sivut menivät puhki. Frankin pojanpojan Ericin Simolle suunnittelema Santaranta-talo seisoo nyt Heinolassa järven rannalla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tyttäreni Reetta syntyi, kun Simo oli kaksivuotias. Reetalla todettiin pian vaikea sydänvika, joka vei meidän vanhempien huomion. Simo sai tuntea sen nahoissaan. Herkkänä ja viisaana hän peitti tunteensa, ettei olisi kuormittanut niillä meitä. Simolla ei ollut uhmaikää­ eikä hän ollut mustasukkainen siskostaan. Hän vain sopeutui.

MURROSIÄSSÄ SIMON lippalakki meni väärinpäin. Minua ärsytti se pentu niin helvetisti. Paljon tapahtui, mutta vasta Simon bändin Apulannan historiikista luin, että pojat varastivat lastenkodista rummut. Simo oli kyllä saanut rummut rippilahjaksi, mutta ne eivät­ olleet sellaiset kuin piti, joten pojat­ ratkaisivat pulman omalla tavallaan.

Villiä murrosikää kesti onneksi vain vuoden. Enimmäkseen Simo oli oma itsensä,­ kiltti ja huomaavainen. Kerran hän olisi halunnut kantaa yhden mummon kauppakassit, mutta mummo luuli, että punkkari varastaa ostokset ja lähti karkuun.

Vasta perustettuun Apulantaan Simo liittyi 13-vuotiaana. Kuuntelutin bändin demonauhoja työkavereillani sairaalassa. He tuomitsivat musiikin mölinäksi, mutta minulla oli vahva tunne, että bändistä tulee menestys. Ajattelin, että pojat menevät hukkaan elleivät saa tehdä sitä, mihin heillä on palo. Siksi he saivat treenata meillä. Annoin kannustavaa palautetta, vaikka eiväthän pojat osanneet aluksi soittaa.

Kun Simo kasvoi ja muutti omilleen Lahteen, soittelimme päivittäin ja puhuimme­ murheet ja ilot. Se oli helppoa: olemme niin samanlaisia.

Meitä yhdistää myös kirjallisuus. Luemme­ paljon. Kun Simo debytoi Sunnuntaisuomalaisen kolumnistina, hän pyysi minua kommentoimaan tekstiä etukäteen. En muuttanut tekstistä mitään, se oli niin loistava. Myöhemmin minäkin kirjoitin kolumneja ja Simo sai kommentoida niitä. Haaveilemme molemmat­ romaanin­ kirjoittamisesta.

MINUN JA SIMON NAPANUORA alkoi venyä kymmenen vuotta sitten. Simo­ oli silloin niin solmussa ihmissuhteissaan, että minun oli otettava etäisyyttä ja kehotettava häntä etsimään itse­ ulospääsyä. Sen jälkeen Simo ei enää kertonut minulle kaikkia suhdekiemuroitaan. Niin on parempi.

Ihailen Simoa siitä, etteivät vastoinkäymiset ole muuttaneet häntä kyyniseksi. Hän haluaa yhä vain hyvää.

Kaksi vuotta sitten erosin Simon isästä ja muutin Heinolasta Pirkkalaan. Olen onnellinen vapaudestani enkä ihan helpolla ottaisi uutta miestä. En ikävöi edes Simoa tai hänen kesäpaikkaansa Santarantaa. Napanuoramme on vihdoin napsahtanut poikki.

Pirkkalassa muut lapseni Reetta ja Seppo ovat lähellä. On upeaa, että kaikki ovat onnellisia. Simokin voi nyt hyvin.­ Hänellä ja Minnalla on hyvä suhde.
Tammikuussa Simo soitti, koska aavisti,­ että olen stressaantunut. Hän kannusti pitämään kirjoitustauon. Seuraavana aamuna me kaksi lensimme Lanzarotelle. On niin Simon tapaista ymmärtää, mitä toinen tarvitsee.” 

Simo Santapukki kertoo äidistään Sirkasta:

"Isä oli vaneritehtaalla ja äiti sairaanhoitaja. Meidät erotti muista perheistä vain siskon synnynnäinen sydänvika.

Kerran kun äiti oli siskon kanssa leikkauksessa Helsingissä, puhelin soi myöhään illalla. Isä vastasi ja alkoi itkeä.­ Puhelu tuntui kestävän loputtomiin, koska kuvittelin, että­ Reetta on kuollut. Kun isä lopulta laski luurin, hän kertoi, että joskus voi itkeä myös ilosta.

Äiti oli räiskyvä jo nuorena. Katsoin radan sivussa, kun hän ajoi jokamiesluokkaa: rapa lensi ja autot pyörivät ympäri. Olin hänestä ylpeä.

Kotona äidillä oli aina ruuanlaitto tai pullanleivonta menossa. Mustikoita poimittiin koko perheen voimin, ja äiti leipoi herkkuani, murotaikinaan tehtyä mustikkapiirakkaa.

Vain siivotessaan äiti oli ärtyisä. Se ei tainnut olla hänen lempipuuhansa, mutta hän sen silti hoiti.

VANHEMMILLANI OLI hyvä musiikkimaku. Hyllystä löytyi Beatlesia, Simon­ & Garfunkelia ja CCR:ää. Katri Helenan Kohti auringonsiltaa oli yksi suosikeistani.

Mutsi oli se aikuinen, joka ei käskenyt himmaamaan bänditouhua, vaikka koulunkäynti kärsi. Muutkin Apulannan kundit viihtyivät meillä. Kitara soi yömyöhään, mutta vain kerran isä käski lopettamaan metelöinnin. Kello oli silloin kolme yöllä, ja vanhempien piti herätä aamulla töihin.

Äiti kävi myös keikoilla. Vielä nykyäänkin kun mutsi tulee keikalle, kysymme­, miten meni. Äiskältä saa hyvän analyysin. Hänestä uusi basisti on tuonut soundiin uudenlaista ryhtiä. Se on kyllä aivan totta.

ÄIDISSÄ ON PUNK-ASENNETTA: hän on täysin auktoriteettiuskoton. Hän puhuu­ yhtä luontevasti naapurin kuin korkean virkamiehenkin kanssa. Sen ominaisuuden olen imenyt häneltä.

Äidiltä opin myös hulluttelun. Teimme lapsuudessa paljon autoretkiä Suomessa. Kun saavuimme uuteen kaupunkiin, äiti saattoi pysäytellä autoja­ tiellä ja kysellä reittiä. Isää hävetti,­ mutta minusta se oli hauskaa. Kerran täällä eletään, äiti sanoi. Hänestä oli piristävää tehdä jotain hullua, kun kukaan ei tuntenut. Samaa on minussa, vaikka nykyään minut­ tunnistetaan helposti ja hulluttelu on vaikeampaa.

Aistimme äidin kanssa molemmat herkästi toisten tunteita. On hyvä ym-
märtää­ muita, mutta kyllä se myös kuormittaa. Vaikka minulla olisi kaikki hyvin, murehdin helposti muiden huolia. Minua ei haittaa, jos en löydä omille tunteilleni pallottelukumppania. En pidä siitä, että oma paha olo siirretään muille kuin jokin köntsäpallo. En halua pilata toisten päivää.

TYKKÄÄN FLIRTTAILLA kaikilla elämänalueilla. Kun minua pyydettiin kolumnistiksi,­ oli helppo vastata kyllä. Yhtä helposti hyppäsin formula kolmosen rattiin. Ajoin testikierroksen ja vauhtini oli niin kova, että minulle tarjottiin tallipaikkaa. Ajoin SM-hopeaa.

Näen äitiä nykyisin harvemmin kuin ennen, mutta olemme kuin vanhat ystävät,­ jotka tavatessaan aloittavat siitä, mihin viimeksi jäivät.

Puhumme äidin kanssa kirjoittamisesta, vaikka nyt se on minulta kiireiden vuoksi jäänyt. Toistaiseksi tyydyn lukemaan.­ Meillä on aina keikkabus­sissa luettavaa.

Äiti on mestari vaistoamaan pahan oloni. Hän soittaa, kun minulla menee­ paskasti. Se on hyvä, koska mutsin yltiöpositiivinen elämänasenne tarttuu. Kun on hetken äiskän seurassa, usko itseen­ ja elämään palaa. Se on hienointa, mitä äiti on voinut minulle antaa.” 

Artikkeli on ilmestynyt Kodin Kuvalehden numerossa 23/2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla