Sisarusten vanhemmat ovat tatuoija–yrittäjä Wilma Schlizewski ja valokuvaaja Jukka Mykkänen.
Sisarusten vanhemmat ovat tatuoija–yrittäjä Wilma Schlizewski ja valokuvaaja Jukka Mykkänen.

Ida ja Ada Schlizewskiä yhdistää lapsuusmuistojen lisäksi tuore äitiys. Kun pikkusisko sai ensin Neeonsa, isosisko lakkasi olemasta hänestä huolissaan.

Ida Schlizewski:

"Minun on mahdotonta ajatella, millaista elämäni olisi ilman Adaa. Hän on ollut olemassa aina, siis niin kauan kuin muistan. Meillä on ollut yhteinen ja läheinen lapsuus.

Olin toisella luokalla, kun vanhempamme ilmoittivat erostaan. Itkin, kun äiti ja isä kertoivat meille tulevasta muutoksesta. Olin kuitenkin aika nokkela jo pienenä ja paremmin kärryillä asioista kuin vanhemmat tajusivatkaan.

Ehdotin Adalle, että käyttäytyisimme tosi kiltisti, niin vanhempamme eivät ehkä eroaisikaan. Tämä tuntuu hassulta nyt, mutta lapset usein kuvittelevat eron johtuvan heistä. Niin minäkin luulin. Meille tehtiin kuitenkin alusta saakka hyvin selväksi, ettei ero liittynyt meihin lapsiin mitenkään.

Erovaiheessa auttoi se, että äiti ja isä pystyivät selvittämään riitojaan ja välejään melko hyvin. Meidän ei tarvinnut todistaa kauheita tappeluja tai muuta ikävää. Sopeutumisessa auttoi myös se, että meillä oli Adan kanssa toisemme.

Vanhempien eron jälkeen meille tuli kaksi kotia. Isä muutti Kirkkonummelle, ja äiti jäi Helsinkiin. Asuimme vuoroviikoin isän ja äidin luona. Aluksi vanhemmat kuljettivat meitä autolla ja isompana matkustimme junalla.

Isän luona lähinaapurustossa ei asunut muita lapsia, joten vietimme siellä Adan kanssa enemmän aikaa kahdestaan kuin Helsingissä äidin luona, missä meillä oli sekä yhteisiä että omia kavereita.

Olen kiitollinen vanhemmillemme siitä, että olemme saaneet kokeilla monia harrastuksia. Pidin siitä, ettei meitä tungettu johonkin hienoon harrastukseen siksi, että äiti ja isä olisivat halunneet meidän tekevän sitä. Monesti he kuuntelivat, mitä me haluamme tehdä tai ehdottivat jotain, missä kokivat meidän olevan taitavia. Kun isä huomasi jossain vaiheessa, että pidän kirjoittamisesta, hän etsi Kirkkonummelta kerhon, jossa aloin käydä. Adaa kannustettiin piirtämään, jossa hän olikin oikein hyvä.

Pieni kiukkupussi

On jännä katsoa, miten erilainen Ada on lapsuuden kotivideoissa verrattuna siihen, millaisena muistan hänet. Minusta hän oli vahvatahtoinen ja äänekäs, mutta videoilla päällepäsmärinä olenkin minä – Ada seuraa hiljaa sivussa. Laulamme videoilla täysissä tällingeissä: teatterin vanhoissa rooliasuissa, kasvot itse meikattuina. Todellisia supertähtiä!

Vaikka kotivideoleikeissä Ada oli minua vaisumpi, todellisuudessa kenellekään ei jäänyt epäselväksi, jos jokin suututti Adaa. Hän sätki äksänä lattialla ja huusi lujaa. Opin jo varhain väistelemään hänen raivokohtauksiaan.

Aamuisin kurkkasin ensin Adan huoneeseen, oliko hän jo herännyt. Jos ei, uskalsin livahtaa aamupesulle. En pelännyt Adaa mutta halusin välttää turhia yhteenottoja. Voi olla, että kaihtaisin riitatilanteita muutenkin, mutta tämä luonteenpiirteeni on varmasti vahvistunut ärhäkkään siskon vaikutuksesta.

Ada saattoi hermostua hillittömästi esimerkiksi siitä, jos huomasi minun käyneen hänen huoneessaan. Yritin siksi olla koskematta mihinkään, mutta usein kävi käry. Silloin hän syöksyi huoneeseeni ja repi kostoksi vaatteeni kaapista.

Uskalsin mennä nukkumaan vasta, kun Ada oli tullut kotiin.

Joskus välejä piti selvitellä jopa käsirysyllä. Muistan jouluaaton 12-vuotiaana, jolloin aloimme riidellä ties mistä turhasta. Potkaisin Adaa niin, että hänen nenästään alkoi vuotaa verta. En tietenkään ollut tarkoittanut satuttaa häntä niin vakavasti.

Isosisko valvoo

Ada kaunistui silmissä 14–15-vuotiaana ja rauhoittui, kun alkoi tehdä mallin töitä. Hän jotenkin löysi itsensä. Olen aina ihaillut hänen kauneuttaan, mutta muiden ihmisten vertailu ei ole tuntunut kivalta. Kerran eräs kotiimme tullut vieras tokaisi minulle: ”Ada on tosi kaunis, mutta kyllä sussakin on varmaan jotain hyvää.” Äidin kanssa ihmettelemme, miten aikuinen ihminen voi sanoa tuollaista nuorelle tytölle. Eipä äitimme häntä enää sen jälkeen kotiimme kutsunutkaan.

Olin itse ala-asteen lopun ja melkein koko yläasteen hyvin ylipainoinen. Se ei kuitenkaan syönyt itsetuntoani. Läskiksi huutelemiset eivät uponneet minussa kovin syvälle, ja menin rohkeasti mukaan koulun näytelmiin. En voi sanoa olleeni erityisen hyvä kuin muutamassa mieleisessä aineessa, mutta viihdyin koulussa mukavan luokan ja ystävien ansiosta.

Olen ollut Adasta eniten huolissani, kun hän sai 15-vuotiaana mopon. Uskalsin mennä nukkumaan vasta, kun hän oli tullut kotiin. En aina pitänyt seurasta, jossa hän vietti nuorempana aikaansa. Meillä on ollut omat piirimme ja kaverit, ja jossain vaiheessa olin huolissani, missä porukoissa pikkusisko liikkuu. Äiti rauhoitteli minua ja vakuutti, että ”kyllä se sieltä tulee”. Olen aina ollut älytön huolehtija, eikä Adalle onneksi koskaan mitään pahaa tapahtunut.

17-vuotiaana muutin pois kotoa. Äiti teetti laskelmia siitä, kuinka paljon rahaa kuluu elämiseen. Hän hyväksyi muuton todistettuani, että tiesin, mitä omillaan eläminen maksaa. Adan kanssa otimme vähän välimatkaa toisistamme. Kutsuin kuitenkin Adan kimppakämppämme bileisiin ja tapasimme ja soittelimme muutenkin. Tällä hetkellä olemme yhteydessä lähes päivittäin tekstiviesteillä tai Facebookissa.

Äitiys lähensi

Kun Adalle syntyi puolitoista vuotta sitten vauva, huoleni väistyivät. Pikkusiskosta tuli huolehtiva ja vastuullinen äiti. Iloitsin Neeon syntymästä, sillä Ada oli aina sanonut, ettei hän välttämättä halua omia lapsia. Minä taas olen aina ajatellut saavani lapsia.

Kun sitten tapasin Samulin yhteisen moottoripyöräharrastuksemme parissa, unelmani toteutui pian. Ada oli todella innoissaan, kun kuuli raskaudestani, sillä hän oli toivonut Neeolle serkkua. Lilja syntyi viime syksynä ja pääsee isommaksi kasvettuaan mukaan moottoripyöräajeluille isänsä rakentamassa sivuvaunussa.

Äidiksi tulo lähensi Adan ja minun suhdetta. Odotan innolla, että pääsemme kiertämään kaikki huvipuistot yhdessä lastemme kanssa. Yhden ulkomaanmatkan olemme jo tehneet Kanarialle. Siellä olivat mukana myös puolisomme ja äitimme, Neeon ja Liljan momo. Äidistä tehdään ohjelmaa televisioon, joten matkalla oli mukana myös kuvausryhmä.

Olen tottunut äidin julkisuuteen jo lapsesta enkä pienempänä edes tajunnut, että siinä olisi jotain erikoista. Koska isämme on valokuvaaja, tuntui luontevalta, että kotonamme kävi välillä valokuvaajia ja toimittajia. Äiti on kertonut, että luulimme pienenä kaikkien äitien olevan lehdissä ja televisiossa. Meille äiti on kuitenkin ollut nimenomaan äiti, ei julkisuuden henkilö.

Tuntuu hyvältä, että Ada on soittanut minulle huolistaan, vaikka olisimme viime näkemällä riidelleetkin. Toivottavasti olen voinut olla Aatulle luottoihminen, jonka puoleen uskaltaa kääntyä tilanteissa, joissa ei kaipaa vanhempien tuomitsemista. Sisaruus on jotain sellaista, joka säilyy vahvana, vaikka aikuisena tuleekin omat, erilliset elämät."

 

Ada  Schlizewski:

"Varhaisimmat muistoni Idasta liittyvät yhteisiin leikkeihin Munkkiniemen-kodissamme. Saimme paljon vaatteita vanhempien ulkomaanmatkojen tuliaisina ja teatterin puvustamosta äidin työn kautta. Keksimme lauluesityksiä ja sketsejä, ja valokuvaajaisämme tai me itse tallensimme niitä videoille.

Tärkein lapsuudenkokemukseni on se, että äiti ja isä ovat rakastaneet meitä ja olleet todella mukana elämässämme. Heille on aina voinut kertoa kaiken, ja lapsuus tuntui turvalliselta. Tämän kokemuksen haluaisin siirtää myös pojalleni Neeolle.

Materiaalisesti olimme aika hemmoteltuja. Äiti ja isä ostivat meille valtavasti leluja ja joululahjoja, ihan liikaakin. Tavarapaljoudesta on se seuraus, etten oikein osaa arvostaa tavaraa tai ainakaan juosta sen perässä.

Äiti ja isä olivat molemmat yrittäjiä ja järjestivät töitään niin, että pystyimme olemaan kotihoidossa pari ensimmäistä ikävuottamme. Äiti halusi meidät hyvään kouluun ja kuljetti siksi meitä ensin päiväkotiin ja myöhemmin ala-asteelle Kulosaareen.

Totuin jo lapsena siihen, että äiti on esillä ja moni tuntee hänet. Itseäni julkisuus ei kiinnosta.

Monessa erilaiset

Olin ekaluokalla, kun äiti ja isä erosivat. Se tuntui aluksi ihan kauhealta, mutta totuin siihen aika pian. En muista erosta paljonkaan, suhteellisen siististi vanhemmat sen hoitivat. Eron jälkeen asuimme puolet viikosta äidin luona Helsingissä ja puolet isin luona Kirkkonummella. Rakastin luonnossa leikkimistä! Olin kymmenenvuotias, kun iskän uuteen perheeseen syntyi lapsi eli sain puolipikkusiskon.

Kesälomia ja jouluja vietimme Kuusaan mummon ja papan eli äidin vanhempien luona. Neljävuotiaana valitsin mieluummin mummolaan menon kuin rokotuksen perheen Intian-matkaa varten. Helsingin Punavuoressa asunut isän äiti, rokahtava mummimme, kävi meidän kanssamme metallifestareilla, kun olimme teinejä. Nyt hän pitää luomumansikkatilaa Sipoossa.

Olemme Idan kanssa aika erilaisia. Ida on esimerkiksi minua herkempi. Muistan erään yökyläilyn Idan kaverilla, joka asui kerrostalokotimme yläkerrassa. Kun oli aika mennä nukkumaan, Idaa alkoi itkettää ja hän palasi kotiin. Minä jäin yöksi Idan kaverille.

Suuttuessani viskoin Idan vaatteet lattialle hänen vaatekaapistaan.

Pukeutumis- ja sisustustyylimme poikkesivat varsinkin teinivuosina toisistaan. Ida pukeutui mustaan, ja myös hänen huoneensa maalattiin mustaksi. Sängynpäätyä koristi liekin kuva. Minun huoneeni seinät helottivat punaisina. Ovenkarmit olivat pinkit, ja sängynpäätyyn oli maalattu sydän ja tribaalikuvio.

Jos minun pitäisi antaa koulunumero siitä, kuinka hyvin tunnen siskoni, antaisin kasin. Parasta Idassa eli Irmelissä, joksi kutsun häntä, on huumorintaju. Hän on hauskaa seuraa.

Pienenä ärsytin Idaa roikkumalla hänessä, vaikka hän halusi olla omien kavereidensa kanssa. Kun olimme varhaisteinejä, tappelimme joskus ihan fyysisesti. Minulla oli tapana suuttuessani viskoa kaikki Idan vaatteet lattialle hänen vaatekaapistaan.

Sisarkateutta en muista koskaan tunteneeni, paitsi alakoulussa, sillä Ida oli suosittu kaveripiirissään. Muistan pelänneeni Idan puolesta, kun hän alkoi astua aikuisuuteen ja kaikki uusi, kuten seurustelut ja alkoholi, pelottivat vielä minua. Olin silloin itse vielä niin ”kunnollinen” ja nuori, että paheksuin isosiskon uusia menoja.

Enemmän yhdessä

Erilaisuutemme tulee myös esiin siinä, millaisia äitejä me olemme. Ida vie Liljaa musiikkileikkikouluun ja vauvauintiin. Itse ajattelen, että vähempikin riittää ja maalaisjärjellä pärjää. Alkuun kyselin Idalta vauvanhoito-ohjeita, mutta nyt kun olen jo elänyt Neeon kanssa läpi kasvuvaiheita, jotka Idalla ja Liljalla ovat vielä edessä, voin auttaa Idaa kertomalla omista kokemuksistani.

Äideiksi tultuamme vietämme enemmän aikaa yhdessä kuin ennen. Kierrämme kirpputoreilla tai tapaamme ”syömingeissä” äidin luona. Odotan innolla tulevia kesiä, jolloin voimme tehdä yhteisiä lomamatkoja lasten huvituspaikkoihin kuten Puuhamaahan.

Äiti varoo puuttumasta minun ja Idan lasten kasvatukseen. Kerran hän alkoi kieltää Neeoa leikkimästä ruualla mutta napsautti suunsa kiinni kesken lauseen. Hän oli Idan ja minut saatuaan päättänyt, ettei anna ohjeita lapsilleen, jos heistä tulee joskus vanhempia. Äitiä oli ärsyttänyt, kun hänen omat vanhempansa olivat tarjonneet kasvatusneuvoja pyytämättä. Minua äidin ohjeet eivät häiritse, päinvastoin. Otan niitä mielelläni vastaan.

Idan merkityksestä kertoo paljon se, että vaikka äiti kestää kuulla mitä vain, pahimmat asiat kerron ensin Idalle.

Sitten vasta äidille tai kavereille."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2013.

Keitä he ovat:

Ida Schlizewski, 23
on nuorisotilan ohjaajana työskentelevä media-assistentti. Hän asuu Tuusulassa vanhassa rintamamiestalossa kihlattunsa Samuli Koivulan ja vajaan vuoden ikäisen tyttärensä Liljan kanssa.

Ada Schlizewski, 21, 
asuu Helsingissä ja työskentelee tarjoilijana. Hänellä on pian kaksivuotias poika Neeo puolisonsa Juha Peltoniemen kanssa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.