Sisarusten vanhemmat ovat tatuoija–yrittäjä Wilma Schlizewski ja valokuvaaja Jukka Mykkänen.
Sisarusten vanhemmat ovat tatuoija–yrittäjä Wilma Schlizewski ja valokuvaaja Jukka Mykkänen.

Ida ja Ada Schlizewskiä yhdistää lapsuusmuistojen lisäksi äitiys. Kun pikkusisko sai ensin Neeonsa, isosisko lakkasi olemasta hänestä huolissaan.

Ida Schlizewski:

”Minun on mahdotonta ajatella, millaista elämäni olisi ilman Adaa. Hän on ollut olemassa aina, siis niin kauan kuin muistan. Meillä on ollut yhteinen ja läheinen lapsuus.

Olin toisella luokalla, kun vanhempamme ilmoittivat erostaan. Itkin, kun äiti ja isä kertoivat meille tulevasta muutoksesta. Olin kuitenkin aika nokkela jo pienenä ja paremmin kärryillä asioista kuin vanhemmat tajusivatkaan.

Ehdotin Adalle, että käyttäytyisimme tosi kiltisti, niin vanhempamme eivät ehkä eroaisikaan. Tämä tuntuu hassulta nyt, mutta lapset usein kuvittelevat eron johtuvan heistä. Niin minäkin luulin. Meille tehtiin kuitenkin alusta saakka hyvin selväksi, ettei ero liittynyt meihin lapsiin mitenkään.

Erovaiheessa auttoi se, että äiti ja isä pystyivät selvittämään riitojaan ja välejään melko hyvin. Meidän ei tarvinnut todistaa kauheita tappeluja tai muuta ikävää. Sopeutumisessa auttoi myös se, että meillä oli Adan kanssa toisemme.

Vanhempien eron jälkeen meille tuli kaksi kotia. Isä muutti Kirkkonummelle, ja äiti jäi Helsinkiin. Asuimme vuoroviikoin isän ja äidin luona. Aluksi vanhemmat kuljettivat meitä autolla ja isompana matkustimme junalla.

Isän luona lähinaapurustossa ei asunut muita lapsia, joten vietimme siellä Adan kanssa enemmän aikaa kahdestaan kuin Helsingissä äidin luona, missä meillä oli sekä yhteisiä että omia kavereita.

Olen kiitollinen vanhemmillemme siitä, että olemme saaneet kokeilla monia harrastuksia. Pidin siitä, ettei meitä tungettu johonkin hienoon harrastukseen siksi, että äiti ja isä olisivat halunneet meidän tekevän sitä. Monesti he kuuntelivat, mitä me haluamme tehdä tai ehdottivat jotain, missä kokivat meidän olevan taitavia. Kun isä huomasi jossain vaiheessa, että pidän kirjoittamisesta, hän etsi Kirkkonummelta kerhon, jossa aloin käydä. Adaa kannustettiin piirtämään, jossa hän olikin oikein hyvä.

Pieni kiukkupussi

On jännä katsoa, miten erilainen Ada on lapsuuden kotivideoissa verrattuna siihen, millaisena muistan hänet. Minusta hän oli vahvatahtoinen ja äänekäs, mutta videoilla päällepäsmärinä olenkin minä – Ada seuraa hiljaa sivussa. Laulamme videoilla täysissä tällingeissä: teatterin vanhoissa rooliasuissa, kasvot itse meikattuina. Todellisia supertähtiä!

Vaikka kotivideoleikeissä Ada oli minua vaisumpi, todellisuudessa kenellekään ei jäänyt epäselväksi, jos jokin suututti Adaa. Hän sätki äksänä lattialla ja huusi lujaa. Opin jo varhain väistelemään hänen raivokohtauksiaan.

Aamuisin kurkkasin ensin Adan huoneeseen, oliko hän jo herännyt. Jos ei, uskalsin livahtaa aamupesulle. En pelännyt Adaa mutta halusin välttää turhia yhteenottoja. Voi olla, että kaihtaisin riitatilanteita muutenkin, mutta tämä luonteenpiirteeni on varmasti vahvistunut ärhäkkään siskon vaikutuksesta.

Ada saattoi hermostua hillittömästi esimerkiksi siitä, jos huomasi minun käyneen hänen huoneessaan. Yritin siksi olla koskematta mihinkään, mutta usein kävi käry. Silloin hän syöksyi huoneeseeni ja repi kostoksi vaatteeni kaapista.

Uskalsin mennä nukkumaan vasta, kun Ada oli tullut kotiin.

Joskus välejä piti selvitellä jopa käsirysyllä. Muistan jouluaaton 12-vuotiaana, jolloin aloimme riidellä ties mistä turhasta. Potkaisin Adaa niin, että hänen nenästään alkoi vuotaa verta. En tietenkään ollut tarkoittanut satuttaa häntä niin vakavasti.

Isosisko valvoo

Ada kaunistui silmissä 14–15-vuotiaana ja rauhoittui, kun alkoi tehdä mallin töitä. Hän jotenkin löysi itsensä. Olen aina ihaillut hänen kauneuttaan, mutta muiden ihmisten vertailu ei ole tuntunut kivalta. Kerran eräs kotiimme tullut vieras tokaisi minulle: ”Ada on tosi kaunis, mutta kyllä sussakin on varmaan jotain hyvää.” Äidin kanssa ihmettelemme, miten aikuinen ihminen voi sanoa tuollaista nuorelle tytölle. Eipä äitimme häntä enää sen jälkeen kotiimme kutsunutkaan.

Olin itse ala-asteen lopun ja melkein koko yläasteen hyvin ylipainoinen. Se ei kuitenkaan syönyt itsetuntoani. Läskiksi huutelemiset eivät uponneet minussa kovin syvälle, ja menin rohkeasti mukaan koulun näytelmiin. En voi sanoa olleeni erityisen hyvä kuin muutamassa mieleisessä aineessa, mutta viihdyin koulussa mukavan luokan ja ystävien ansiosta.

Olen ollut Adasta eniten huolissani, kun hän sai 15-vuotiaana mopon. Uskalsin mennä nukkumaan vasta, kun hän oli tullut kotiin. En aina pitänyt seurasta, jossa hän vietti nuorempana aikaansa. Meillä on ollut omat piirimme ja kaverit, ja jossain vaiheessa olin huolissani, missä porukoissa pikkusisko liikkuu. Äiti rauhoitteli minua ja vakuutti, että ”kyllä se sieltä tulee”. Olen aina ollut älytön huolehtija, eikä Adalle onneksi koskaan mitään pahaa tapahtunut.

17-vuotiaana muutin pois kotoa. Äiti teetti laskelmia siitä, kuinka paljon rahaa kuluu elämiseen. Hän hyväksyi muuton todistettuani, että tiesin, mitä omillaan eläminen maksaa. Adan kanssa otimme vähän välimatkaa toisistamme. Kutsuin kuitenkin Adan kimppakämppämme bileisiin ja tapasimme ja soittelimme muutenkin. Tällä hetkellä olemme yhteydessä lähes päivittäin tekstiviesteillä tai Facebookissa.

Äitiys lähensi

Kun Adalle syntyi puolitoista vuotta sitten vauva, huoleni väistyivät. Pikkusiskosta tuli huolehtiva ja vastuullinen äiti. Iloitsin Neeon syntymästä, sillä Ada oli aina sanonut, ettei hän välttämättä halua omia lapsia. Minä taas olen aina ajatellut saavani lapsia.

Kun sitten tapasin Samulin yhteisen moottoripyöräharrastuksemme parissa, unelmani toteutui pian. Ada oli todella innoissaan, kun kuuli raskaudestani, sillä hän oli toivonut Neeolle serkkua. Lilja syntyi viime syksynä ja pääsee isommaksi kasvettuaan mukaan moottoripyöräajeluille isänsä rakentamassa sivuvaunussa.

Äidiksi tulo lähensi Adan ja minun suhdetta. Odotan innolla, että pääsemme kiertämään kaikki huvipuistot yhdessä lastemme kanssa. Yhden ulkomaanmatkan olemme jo tehneet Kanarialle. Siellä olivat mukana myös puolisomme ja äitimme, Neeon ja Liljan momo. Äidistä tehdään ohjelmaa televisioon, joten matkalla oli mukana myös kuvausryhmä.

Olen tottunut äidin julkisuuteen jo lapsesta enkä pienempänä edes tajunnut, että siinä olisi jotain erikoista. Koska isämme on valokuvaaja, tuntui luontevalta, että kotonamme kävi välillä valokuvaajia ja toimittajia. Äiti on kertonut, että luulimme pienenä kaikkien äitien olevan lehdissä ja televisiossa. Meille äiti on kuitenkin ollut nimenomaan äiti, ei julkisuuden henkilö.

Tuntuu hyvältä, että Ada on soittanut minulle huolistaan, vaikka olisimme viime näkemällä riidelleetkin. Toivottavasti olen voinut olla Aatulle luottoihminen, jonka puoleen uskaltaa kääntyä tilanteissa, joissa ei kaipaa vanhempien tuomitsemista. Sisaruus on jotain sellaista, joka säilyy vahvana, vaikka aikuisena tuleekin omat, erilliset elämät.”

 

Ada  Schlizewski:

”Varhaisimmat muistoni Idasta liittyvät yhteisiin leikkeihin Munkkiniemen-kodissamme. Saimme paljon vaatteita vanhempien ulkomaanmatkojen tuliaisina ja teatterin puvustamosta äidin työn kautta. Keksimme lauluesityksiä ja sketsejä, ja valokuvaajaisämme tai me itse tallensimme niitä videoille.

Tärkein lapsuudenkokemukseni on se, että äiti ja isä ovat rakastaneet meitä ja olleet todella mukana elämässämme. Heille on aina voinut kertoa kaiken, ja lapsuus tuntui turvalliselta. Tämän kokemuksen haluaisin siirtää myös pojalleni Neeolle.

Materiaalisesti olimme aika hemmoteltuja. Äiti ja isä ostivat meille valtavasti leluja ja joululahjoja, ihan liikaakin. Tavarapaljoudesta on se seuraus, etten oikein osaa arvostaa tavaraa tai ainakaan juosta sen perässä.

Äiti ja isä olivat molemmat yrittäjiä ja järjestivät töitään niin, että pystyimme olemaan kotihoidossa pari ensimmäistä ikävuottamme. Äiti halusi meidät hyvään kouluun ja kuljetti siksi meitä ensin päiväkotiin ja myöhemmin ala-asteelle Kulosaareen.

Totuin jo lapsena siihen, että äiti on esillä ja moni tuntee hänet. Itseäni julkisuus ei kiinnosta.

Monessa erilaiset

Olin ekaluokalla, kun äiti ja isä erosivat. Se tuntui aluksi ihan kauhealta, mutta totuin siihen aika pian. En muista erosta paljonkaan, suhteellisen siististi vanhemmat sen hoitivat. Eron jälkeen asuimme puolet viikosta äidin luona Helsingissä ja puolet isin luona Kirkkonummella. Rakastin luonnossa leikkimistä! Olin kymmenenvuotias, kun iskän uuteen perheeseen syntyi lapsi eli sain puolipikkusiskon.

Kesälomia ja jouluja vietimme Kuusaan mummon ja papan eli äidin vanhempien luona. Neljävuotiaana valitsin mieluummin mummolaan menon kuin rokotuksen perheen Intian-matkaa varten. Helsingin Punavuoressa asunut isän äiti, rokahtava mummimme, kävi meidän kanssamme metallifestareilla, kun olimme teinejä. Nyt hän pitää luomumansikkatilaa Sipoossa.

Olemme Idan kanssa aika erilaisia. Ida on esimerkiksi minua herkempi. Muistan erään yökyläilyn Idan kaverilla, joka asui kerrostalokotimme yläkerrassa. Kun oli aika mennä nukkumaan, Idaa alkoi itkettää ja hän palasi kotiin. Minä jäin yöksi Idan kaverille.

Suuttuessani viskoin Idan vaatteet lattialle hänen vaatekaapistaan.

Pukeutumis- ja sisustustyylimme poikkesivat varsinkin teinivuosina toisistaan. Ida pukeutui mustaan, ja myös hänen huoneensa maalattiin mustaksi. Sängynpäätyä koristi liekin kuva. Minun huoneeni seinät helottivat punaisina. Ovenkarmit olivat pinkit, ja sängynpäätyyn oli maalattu sydän ja tribaalikuvio.

Jos minun pitäisi antaa koulunumero siitä, kuinka hyvin tunnen siskoni, antaisin kasin. Parasta Idassa eli Irmelissä, joksi kutsun häntä, on huumorintaju. Hän on hauskaa seuraa.

Pienenä ärsytin Idaa roikkumalla hänessä, vaikka hän halusi olla omien kavereidensa kanssa. Kun olimme varhaisteinejä, tappelimme joskus ihan fyysisesti. Minulla oli tapana suuttuessani viskoa kaikki Idan vaatteet lattialle hänen vaatekaapistaan.

Sisarkateutta en muista koskaan tunteneeni, paitsi alakoulussa, sillä Ida oli suosittu kaveripiirissään. Muistan pelänneeni Idan puolesta, kun hän alkoi astua aikuisuuteen ja kaikki uusi, kuten seurustelut ja alkoholi, pelottivat vielä minua. Olin silloin itse vielä niin ”kunnollinen” ja nuori, että paheksuin isosiskon uusia menoja.

Enemmän yhdessä

Erilaisuutemme tulee myös esiin siinä, millaisia äitejä me olemme. Ida vie Liljaa musiikkileikkikouluun ja vauvauintiin. Itse ajattelen, että vähempikin riittää ja maalaisjärjellä pärjää. Alkuun kyselin Idalta vauvanhoito-ohjeita, mutta nyt kun olen jo elänyt Neeon kanssa läpi kasvuvaiheita, jotka Idalla ja Liljalla ovat vielä edessä, voin auttaa Idaa kertomalla omista kokemuksistani.

Äideiksi tultuamme vietämme enemmän aikaa yhdessä kuin ennen. Kierrämme kirpputoreilla tai tapaamme ”syömingeissä” äidin luona. Odotan innolla tulevia kesiä, jolloin voimme tehdä yhteisiä lomamatkoja lasten huvituspaikkoihin kuten Puuhamaahan.

Äiti varoo puuttumasta minun ja Idan lasten kasvatukseen. Kerran hän alkoi kieltää Neeoa leikkimästä ruualla mutta napsautti suunsa kiinni kesken lauseen. Hän oli Idan ja minut saatuaan päättänyt, ettei anna ohjeita lapsilleen, jos heistä tulee joskus vanhempia. Äitiä oli ärsyttänyt, kun hänen omat vanhempansa olivat tarjonneet kasvatusneuvoja pyytämättä. Minua äidin ohjeet eivät häiritse, päinvastoin. Otan niitä mielelläni vastaan.

Idan merkityksestä kertoo paljon se, että vaikka äiti kestää kuulla mitä vain, pahimmat asiat kerron ensin Idalle.

Sitten vasta äidille tai kavereille.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2013.

Keitä he ovat:

Ida Schlizewski, 23
on nuorisotilan ohjaajana työskentelevä media-assistentti. Hän asuu Tuusulassa vanhassa rintamamiestalossa kihlattunsa Samuli Koivulan ja vajaan vuoden ikäisen tyttärensä Liljan kanssa.

Ada Schlizewski, 21, 
asuu Helsingissä ja työskentelee tarjoilijana. Hänellä on pian kaksivuotias poika Neeo puolisonsa Juha Peltoniemen kanssa.