Pienenä Jari Louhelainen oli duunariperheen merkillinen lapsi, joka luki Neiti Etsiviä ja radioelektroniikkaa, hälisi tunneilla ja passitettiin koulupsykologille. Isona hän selvitti Viiltäjä-Jackin arvoituksen.

Syyskuun viides alkaa niin kuin Jari Louhelaisen perjantait aina. Aamulla hän syö pari paistettua kananmunaa, katsoo puhelimestaan sähköpostit ja heittää tyttäret leedsiläisen yläasteen portille.

Kyyti kerran viikossa on 17-vuotiaalle Rebeccalle ja 12-vuotiaalle Sophielle luksusta, jota vain isä pystyy tarjoamaan. Äiti Riitta Partanen ei lähde autolla­ vääränpuoleiseen liikenteeseen, vaikka perhe on asunut Englannissa pian­ 14 vuotta.

Maanantaista torstaihin Jari on valkotakkinen geenitutkija ja professori John Mooresin yliopistossa Liverpoolissa. Perjantaina hän muuttuu koti-isäksi, joka kuuntelee samaa korealaista poppia kuin tyttärensä ja katsoo perheen kanssa kung fu -elokuvia. Tai vaimon. Tyttöjä on vuosi vuodelta vaikeampaa irrottaa tietokoneelta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tämä viikonloppu tosin poikkeaa tavallisesta,­ sillä nyt aletaan markkinoida kirjaa, jonka taustaksi Jari on tehnyt melkoisen löydön: hän on selvittänyt geenitutkijan menetelmillä, kuka Viiltäjä-Jackinä tunnettu murhaaja oli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta hei, oikeasti, 126 vuotta vanha murha. Ketä kiinnostaa? Niin Jari ajattelee.
Puoliltapäivin Jarin sähköpostiin kilahtaa­ viesti, jonka perusteella ainakin joku on kiinnostunut. Jari ja Viiltäjä-­kirjan kirjoittaja Russell Edwards kutsutaan tv:n ajankohtaisohjelmaan kertomaan kirjasta. Hyvästi, perheviikon­loppu.

Lauantaina Jari matkustaa BBC:n studioille Salfordiin, sunnuntaiaamuna käynnistyvät tv-kamerat.

Kun kuvaus on ohi, touhukas ohjelma-assistentti pyydystää Jarin ja Russellin ja ohjaa heidät toiseen lähetyskoppiin. Myös kolme radiokanavaa haluaa haastattelun.

Kun miehet ehtivät tuoleilleen, haastattelupyyntöjä on seitsemän. Sitten yksitoista.­ Jari­ pujottaa kuulokkeet korvilleen ja kuuntelee kiinnostuneena, miten­ toimittaja toisensa jälkeen taistelee suustaan nimeä­ ”Louhelainen”.

BBC Sheffield, suora lähetys. Hörp­päys kahvia. Radiokanava Ranskasta,
14 miljoonaa kuulijaa, suora lähetys. Lisää kahvia.

Haastattelut jatkuvat Lontoossa. ITV, ITN, CNN, Al-Jazeera. Junassa hytti­kaveri pyytää Jarilta nimikirjoituksen paperinenäliinaan.­

Kymmenen päivää myöhemmin Jari palaa kotiin ja huomaa, että sähköposti on tukossa. Uusia haastatteluja. Avunpyyntöjä tuntemattomilta: Voisiko Jari tutkia, myrkytettiinkö asiakkaani sittenkin? Saisiko merestä löytyneestä torsosta selvää, onko siinä meidän isoisä?

Jarista on tullut julkkis.

Arkista oravan sylkeä

Muutama viikko myöhemmin Jari Louhelainen istuu yliopiston pikaruokalassa ja maistaa päivän toista karamelli­lattea. Musta t-paita mainostaa pientä elektronisen musiikin levy-yhtiötä, otsahiukset ovat kasvaneet silmille. Naapuri­pöydässä äänekäs opiskelijatyttöjen parvi suunnittelee tulevaa viikonloppua. Koulun kuuluisin proffa ei saa heiltä silmäystäkään.

Jos Viiltäjä-kohua ei olisi, viikkoa voisi kuvailla keskiverroksi. Jari on esitellyt tuleville rikostutkijoille, miltä näyttävät tulipalossa kuolleen ihmisen jäänteet. Pohtinut väitöskirjan tekijän kanssa, saisiko käpyihin jääneistä sylkiroiskeista irti oravan DNA:ta. Tutkinut rotan lihasnäytteitä selvittääkseen, miten huippu-urheilijoiden palautumista voisi parantaa. Geenitutkijan arkea.

Mutta kohu on päällä, ja Jari on juuri vapautunut puhelinhaastattelusta.

”Haastattelut sujuvat jo. Ääni vain välillä­ käheytyy”, hän sanoo.

Jari on selittänyt taas yhdelle toimittajalle, että Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä on muitakin todisteita kuin kirjassa kerrotut. Yksityiskohtia piti jättää pois, ettei tekstistä olisi tullut liian tieteellistä.

Jari puhuu vuolaasti mutta kiihkottomasti, ei maalaa eikä käytä ylisanoja, mutta vastaa kaikkeen. Mikä on mitokondriaalinen DNA? Miten voi tietää, että­ kuivunut verijälki on yli sata vuotta vanha? Mikä oli ensimmäinen muisti­kuvasi maailmasta?

”Istuin kodin ikkunalaudalla Helsingin Alppilassa ja kuuntelin kilpa-autojen jylyä”, Jari­ vastaa.

Oli kesä 1963, Jari vuoden vanha ja käynnissä historian viimeiset Eläin­tarhan ajot. Duunariperheen ikkun­a­laudalla istui tuleva tiedemies.

Poika, joka hurahti

Alppilan-koti oli yksiö, jossa Jarilla oli oma kirjahyllyllä rajattu nukkumasoppi. Keittokomerossa tuoksui usein perunamuusi; liesituulettimen virkaa toimitti metalliketjulla avattava räppänä katon rajassa. Kaksioon perhe muutti, kun poika oli kahdentoista.

Isä oli kasvanut pohjoiskarjalaisella pientilalla ja tullut töiden perässä Helsinkiin metallihiojaksi. Äitikin oli maalta, Lempäälästä. Hän oli siivoustyönjohtaja ja kauppiasperheestä: hänen isänsä myi visakoivuja ja hevosia, muttei vaurastunut. Myyntitulot hupenivat kuppiloihin.

Koska kotona ei ollut tilaa, sisaruksia eikä yhteistä tekemistä äidin ja isän kanssa, Jari viihtyi ulkona, juoksi kilpaa ja pelasi kavereiden kanssa lätkää iltakymmeneen. Välillä poikaparvi jäi ulos myöhempäänkin, kävi vaikka heittämässä lumipalloja rehtorin makuuhuoneen ikkunaan.

Koulussa Jari oli villin maineessa.

”Varmaan puhuin koko ajan, kyselin. Joku koulupsykologi testasikin minut ja sanoi vanhemmille, ettei pojassa vikaa ole. Se on vain kiinnostunut kaikesta ja selvästi älykäs. Mutta ei sellaista lukijoille tarvitse mainita”, Jari sanoo.

Jari myös luki. Kotona ei ollut kirjoja, mutta hän haki Kallion kirjastosta
12 kirjaa joka viikko. Hän ahmi Viisikot ja Neiti Etsivät, tietokirjan sähköelektroniikasta ja kaikki Victor Hugon romaanit.

Luonnontieteistä Jari innostui 12-vuotiaana, kun keskikoulun opettaja käski kirjoittaa aineen silkkiperhosesta. Jari lainasi kirjan silkin rakenteen molekyyli­biologiasta ja haltioitui. Miten se voikin olla niin symmetrinen!

Kohta Jari tiesi kaiken perhosista, sitten linnuista. Hän liittyi joka ainoaan lintutieteelliseen yhdistykseen Kemin ja Helsingin välillä saadakseen niiden lehdet ja lisää tietoa. Jossain vaiheessa Jarin huoneessa asui 14 eksoottista siivekästä. Ne aloittivat isossa häkissään­ hirveän mekastuksen joka aamu kello viisi.

”Minä aina hurahdin kaikkeen.”

Harrastuksia Jari rahoitti luuttuamalla iltaisin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen konttoreita. Äidistä se oli tärkeää.

”Viesti oli, että luet läksysi tai teet näitä töitä lopun ikääsi.”

Vaikein on parasta

Jari havahtui äidin neuvoihin vasta viimeisenä lukiovuotena ja alkoi opiskella vimmatusti. Kaverit pitivät nörttinä, mutta kaikki numerot nousivat kahdella. Enempää ei voi kerralla nostaa, luokanvalvoja pahoitteli. Magnan papereilla pääsi opiskelemaan kemiaa.

”Eivät vanhemmat minua yliopistoon patistaneet. Se oli oma ideani. Olin perheessä sellainen mutantti.”

Erityisesti Jari ihastui biokemiaan, koska se oli monimutkaista ja edellytti loputtomasti työtä. Opettajakin oli vaativa. Jos joku ei osannut, professori kirjoitti oikean vastauksen taululle niin vihaisesti,­ että liitu muuttui savuksi. Jari­ kuului puolen tusinan opiskelijan joukkoon, johon professori panosti.

”Me suosikit esitimme julkisesti, että en lukenut yhtään, nyt mennään tenttiin tuurilla. Luulen, että todellisuudessa kaikki lukivat hulluina. Kilpailimme paremmuudesta.”

Väitöskirjaa Jari lähti tekemään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin, jonne hän pääsi tutkimaan syövän genetiikkaa. Samassa laboratoriossa sattui olemaan toinenkin suomalainen, lapinlahtelainen Partasen Riitta.

”Siellä hän tutki syöpäproteiineja. En tiedä, hänellä oli sellainen määrätietoinen ote, melkein äidillinen”, Jari kertoo ja ensimmäistä kertaa vähän hakee sanoja.­

”Meillä oli samanlainen tapa ajatella. Jotain sellaista sen täytyi olla.”

Riitta ja Jari muuttivat yhteen, ja Rebecca­ syntyi 1997. Jari piti kuukau­sien mittaisen isyysvapaan, vaikka väitöskirjan ohjaaja hermostui.

Väitöksen valmistuttua Jari ja Riitta saivat tutkijan paikat Englannista. Briteissä yliopiston hanat olivat vanhoilliset – yksi kuumalle ja toinen kylmälle vedelle – mutta geenitutkimus huippumodernia. Jari uppoutui laboratoriotöihin. Myöhemmin hän pääsi myös opettamaan ja huomasi nauttivansa luennoista täysille saleille.

Sitten, syyskuisena päivänä vuonna 2011, Jarin­ huoneeseen astui kalju mies.

Murha ei kiinnosta

Jari tiesi miehen. Hänen nimensä oli Russell Edwards, ja hän kantoi mukanaan todistetta murhasta.

Russellin salkusta paljastui sinisen ja ruskean kirjava yli satavuotias hartiahuivi. Se oli löytynyt Viiltäjä-Jackin uhrin­ Catherine Eddowesin viereltä. Russell oli tarjonnut huivia aineistoksi useille tutkijoille, mutta nämä eivät olleet innostuneet.

”Minuakaan ei kiinnostanut murhan ratkaiseminen vaan se, mitä todistuskappaleesta saisi irti näin pitkän ajan jälkeen”, Jari sanoo.

Russell oli työväenluokasta noussut kiinteistösijoittaja, jolla oli varaa keskittyä harrastukseensa, Viiltäjä-Jackiin. Huivin hän oli ostanut huuto­kaupasta.

Huivin ikä sopi tarinaan, jonka mukaan yksi murhapaikalla käyneistä poliiseista oli poiminut sen talteen ja vienyt ompelijavaimolleen. Sellainen oli tavallista vuoden 1888 Lontoossa, jossa köyhillä oli pulaa vaatteistakin. Vaimo ei ilahtunut verisestä lahjasta, vaan kätki sen arkkuun. Siellä se säilyi yli sata vuotta suvun­ irvokkaana muistoesineenä.

Kun Jari alkoi tutkia huivia, hän selvitti ensimmäiseksi, että tahrat tosiaan olivat ihmisen verta. Sen jälkeen hän onnistui eristämään läikistä DNA:ta. Suoritus oli loistava, mutta ei auttanut pidemmälle. Jostain olisi pitänyt kaivaa Catherine Eddowesin jälkeläinen suoraan alenevassa naispolvessa ja verrata löytöä hänen DNA:hansa.

Tutkimukset jumittivat. Sitten kävi kuin elokuvissa.

Russell istahti kotonaan nojatuoliin, avasi television – ja kuvaruudulla puhui juuriaan etsivä­ nainen. Tämä kertoi olevansa sukua Viiltäjä-Jackin uhrille nimeltä Catherine Eddowes. Tarkkaan ottaen­ hän oli Catherinen tyttärentyttärentyttärentytär.

Nainen suostui DNA-testiin.

Kun Jari vertasi huivista eristettyä DNA:ta naisen näytteeseen, osuma oli täydellinen. Huivissa todella oli Catherine Eddowesin­ verta.

”Siinä vaiheessa alkoi minullakin verenpaine­ nousta”, Jari myöntää.

Hän tutki huivia vielä rikosteknisillä valoilla, jotka paljastavat ihmissilmälle näkymättömiä asioita. Ällistyksekseen Jari huomasi läikkiä, jotka näyttivät siemennesteeltä. Sitä pitikin löytyä, kun Viiltäjä-Jackista oli kyse!

Kun tahroista saatiin kuin ihmeen kaupalla DNA:ta, Russell palkkasi sukututkijoita selvittämään epäiltyjen jälkeläisiä. Jos heiltäkin saataisiin näyte, syyllinen varmistuisi.
Pääepäillyn sukulainen kielsi ehdottomasti nimensä julkaisemisen, mutta antoi luvan näytteen ottoon.

Sen ansiosta helmikuussa 2014 Jari saattoi sanoa sen varmasti: huivissa oli sekä uhrin että­ pääepäillyn DNA:ta. Näytteestä selvisi sekin, että­ Viiltäjä-Jackin silmät olivat olleet­ ruskeat.

Kaikki Jarin selville saama täsmäsi Aaron Kosminskiin, joka murhien aikaan oli 23-vuotias ja asui Lontoossa Whitechapelin kurjilla kulmilla. Aaron oli rutiköyhä ja mieleltään sairas: hän kuuli ääniä, suostui syömään vain jätteitä ja kieltäytyi peseytymästä.­

Kosminskia epäiltiin Viiltäjä-Jackiksi jo vuonna 1888, mutta todisteet eivät riittäneet tuomioon. Varmuutta yhden maailman kuuluisimman sarjamurhaajan syyllisyydestä saatiin odottaa siihen asti, että kuvaan astui Jari Louhelainen.

Jännä fiilis

Kaiken Viiltäjä-tutkimisen jälkeen Jari odottaa lähinnä lomaa

”En vieläkään tajua olleeni selvittämässä kuuluisaa murhaa”, hän sanoo.
Tapahtumat tuntuvat epätodelliselta, vaikka kalenteri­ täyttyy luentokutsuista, nuorempi tytär kantaa Viiltäjä-Jack-kirjaa mukanaan koulussa ja postipoika haluaa samaan selfie-kuvaan.

Parhaillaan ovat käynnissä keskustelut tv- ja tuotantoyhtiöiden kanssa. Tarinasta halutaan dokumenttia, draamaa ja sarjakuvaa. Myös yhteistyöstä Suomen poliisin kanssa on puhuttu.

”Olen minä palannut labraankin. Työn alla ovat muun muassa afrikkalaisten elefanttien DNA-näytteet. Tutkimme, voisiko elefanttien sukupuolen määrittää maastosta kerätyistä ulosteista.”

Vähitellen Jarin mieleen on alkanut hiipiä mukava tunne. Sillä ei ole mitään tekemistä julkisuuden kanssa. Eikä rahan.­ Jari ei saanut Viiltäjä-projektista euroakaan.

Kyse on asiasta, jonka vain toinen tiedeihminen voi täysin ymmärtää. Sellainen kuin oma vaimo.

”Kun onnistuu näyttämään jotain ensimmäistä­ kertaa maailmassa... Se on jännä fiilis.”

Katso video ja kurkista Jarin laboratorioon!
Arvaatko, ketä "tutkijaa" huippututkija Jari Louhelainen ihailee?

Sisältö jatkuu mainoksen alla