Pienenä Jari Louhelainen oli duunariperheen merkillinen lapsi, joka luki Neiti Etsiviä ja radioelektroniikkaa, hälisi tunneilla ja passitettiin koulupsykologille. Isona hän selvitti Viiltäjä-Jackin arvoituksen.

Syyskuun viides alkaa niin kuin Jari Louhelaisen perjantait aina. Aamulla hän syö pari paistettua kananmunaa, katsoo puhelimestaan sähköpostit ja heittää tyttäret leedsiläisen yläasteen portille.

Kyyti kerran viikossa on 17-vuotiaalle Rebeccalle ja 12-vuotiaalle Sophielle luksusta, jota vain isä pystyy tarjoamaan. Äiti Riitta Partanen ei lähde autolla­ vääränpuoleiseen liikenteeseen, vaikka perhe on asunut Englannissa pian­ 14 vuotta.

Maanantaista torstaihin Jari on valkotakkinen geenitutkija ja professori John Mooresin yliopistossa Liverpoolissa. Perjantaina hän muuttuu koti-isäksi, joka kuuntelee samaa korealaista poppia kuin tyttärensä ja katsoo perheen kanssa kung fu -elokuvia. Tai vaimon. Tyttöjä on vuosi vuodelta vaikeampaa irrottaa tietokoneelta.

Tämä viikonloppu tosin poikkeaa tavallisesta,­ sillä nyt aletaan markkinoida kirjaa, jonka taustaksi Jari on tehnyt melkoisen löydön: hän on selvittänyt geenitutkijan menetelmillä, kuka Viiltäjä-Jackinä tunnettu murhaaja oli.

Mutta hei, oikeasti, 126 vuotta vanha murha. Ketä kiinnostaa? Niin Jari ajattelee.
Puoliltapäivin Jarin sähköpostiin kilahtaa­ viesti, jonka perusteella ainakin joku on kiinnostunut. Jari ja Viiltäjä-­kirjan kirjoittaja Russell Edwards kutsutaan tv:n ajankohtaisohjelmaan kertomaan kirjasta. Hyvästi, perheviikon­loppu.

Lauantaina Jari matkustaa BBC:n studioille Salfordiin, sunnuntaiaamuna käynnistyvät tv-kamerat.

Kun kuvaus on ohi, touhukas ohjelma-assistentti pyydystää Jarin ja Russellin ja ohjaa heidät toiseen lähetyskoppiin. Myös kolme radiokanavaa haluaa haastattelun.

Kun miehet ehtivät tuoleilleen, haastattelupyyntöjä on seitsemän. Sitten yksitoista.­ Jari­ pujottaa kuulokkeet korvilleen ja kuuntelee kiinnostuneena, miten­ toimittaja toisensa jälkeen taistelee suustaan nimeä­ ”Louhelainen”.

BBC Sheffield, suora lähetys. Hörp­päys kahvia. Radiokanava Ranskasta,
14 miljoonaa kuulijaa, suora lähetys. Lisää kahvia.

Haastattelut jatkuvat Lontoossa. ITV, ITN, CNN, Al-Jazeera. Junassa hytti­kaveri pyytää Jarilta nimikirjoituksen paperinenäliinaan.­

Kymmenen päivää myöhemmin Jari palaa kotiin ja huomaa, että sähköposti on tukossa. Uusia haastatteluja. Avunpyyntöjä tuntemattomilta: Voisiko Jari tutkia, myrkytettiinkö asiakkaani sittenkin? Saisiko merestä löytyneestä torsosta selvää, onko siinä meidän isoisä?

Jarista on tullut julkkis.

Arkista oravan sylkeä

Muutama viikko myöhemmin Jari Louhelainen istuu yliopiston pikaruokalassa ja maistaa päivän toista karamelli­lattea. Musta t-paita mainostaa pientä elektronisen musiikin levy-yhtiötä, otsahiukset ovat kasvaneet silmille. Naapuri­pöydässä äänekäs opiskelijatyttöjen parvi suunnittelee tulevaa viikonloppua. Koulun kuuluisin proffa ei saa heiltä silmäystäkään.

Jos Viiltäjä-kohua ei olisi, viikkoa voisi kuvailla keskiverroksi. Jari on esitellyt tuleville rikostutkijoille, miltä näyttävät tulipalossa kuolleen ihmisen jäänteet. Pohtinut väitöskirjan tekijän kanssa, saisiko käpyihin jääneistä sylkiroiskeista irti oravan DNA:ta. Tutkinut rotan lihasnäytteitä selvittääkseen, miten huippu-urheilijoiden palautumista voisi parantaa. Geenitutkijan arkea.

Mutta kohu on päällä, ja Jari on juuri vapautunut puhelinhaastattelusta.

”Haastattelut sujuvat jo. Ääni vain välillä­ käheytyy”, hän sanoo.

Jari on selittänyt taas yhdelle toimittajalle, että Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä on muitakin todisteita kuin kirjassa kerrotut. Yksityiskohtia piti jättää pois, ettei tekstistä olisi tullut liian tieteellistä.

Jari puhuu vuolaasti mutta kiihkottomasti, ei maalaa eikä käytä ylisanoja, mutta vastaa kaikkeen. Mikä on mitokondriaalinen DNA? Miten voi tietää, että­ kuivunut verijälki on yli sata vuotta vanha? Mikä oli ensimmäinen muisti­kuvasi maailmasta?

”Istuin kodin ikkunalaudalla Helsingin Alppilassa ja kuuntelin kilpa-autojen jylyä”, Jari­ vastaa.

Oli kesä 1963, Jari vuoden vanha ja käynnissä historian viimeiset Eläin­tarhan ajot. Duunariperheen ikkun­a­laudalla istui tuleva tiedemies.

Poika, joka hurahti

Alppilan-koti oli yksiö, jossa Jarilla oli oma kirjahyllyllä rajattu nukkumasoppi. Keittokomerossa tuoksui usein perunamuusi; liesituulettimen virkaa toimitti metalliketjulla avattava räppänä katon rajassa. Kaksioon perhe muutti, kun poika oli kahdentoista.

Isä oli kasvanut pohjoiskarjalaisella pientilalla ja tullut töiden perässä Helsinkiin metallihiojaksi. Äitikin oli maalta, Lempäälästä. Hän oli siivoustyönjohtaja ja kauppiasperheestä: hänen isänsä myi visakoivuja ja hevosia, muttei vaurastunut. Myyntitulot hupenivat kuppiloihin.

Koska kotona ei ollut tilaa, sisaruksia eikä yhteistä tekemistä äidin ja isän kanssa, Jari viihtyi ulkona, juoksi kilpaa ja pelasi kavereiden kanssa lätkää iltakymmeneen. Välillä poikaparvi jäi ulos myöhempäänkin, kävi vaikka heittämässä lumipalloja rehtorin makuuhuoneen ikkunaan.

Koulussa Jari oli villin maineessa.

”Varmaan puhuin koko ajan, kyselin. Joku koulupsykologi testasikin minut ja sanoi vanhemmille, ettei pojassa vikaa ole. Se on vain kiinnostunut kaikesta ja selvästi älykäs. Mutta ei sellaista lukijoille tarvitse mainita”, Jari sanoo.

Jari myös luki. Kotona ei ollut kirjoja, mutta hän haki Kallion kirjastosta
12 kirjaa joka viikko. Hän ahmi Viisikot ja Neiti Etsivät, tietokirjan sähköelektroniikasta ja kaikki Victor Hugon romaanit.

Luonnontieteistä Jari innostui 12-vuotiaana, kun keskikoulun opettaja käski kirjoittaa aineen silkkiperhosesta. Jari lainasi kirjan silkin rakenteen molekyyli­biologiasta ja haltioitui. Miten se voikin olla niin symmetrinen!

Kohta Jari tiesi kaiken perhosista, sitten linnuista. Hän liittyi joka ainoaan lintutieteelliseen yhdistykseen Kemin ja Helsingin välillä saadakseen niiden lehdet ja lisää tietoa. Jossain vaiheessa Jarin huoneessa asui 14 eksoottista siivekästä. Ne aloittivat isossa häkissään­ hirveän mekastuksen joka aamu kello viisi.

”Minä aina hurahdin kaikkeen.”

Harrastuksia Jari rahoitti luuttuamalla iltaisin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen konttoreita. Äidistä se oli tärkeää.

”Viesti oli, että luet läksysi tai teet näitä töitä lopun ikääsi.”

Vaikein on parasta

Jari havahtui äidin neuvoihin vasta viimeisenä lukiovuotena ja alkoi opiskella vimmatusti. Kaverit pitivät nörttinä, mutta kaikki numerot nousivat kahdella. Enempää ei voi kerralla nostaa, luokanvalvoja pahoitteli. Magnan papereilla pääsi opiskelemaan kemiaa.

”Eivät vanhemmat minua yliopistoon patistaneet. Se oli oma ideani. Olin perheessä sellainen mutantti.”

Erityisesti Jari ihastui biokemiaan, koska se oli monimutkaista ja edellytti loputtomasti työtä. Opettajakin oli vaativa. Jos joku ei osannut, professori kirjoitti oikean vastauksen taululle niin vihaisesti,­ että liitu muuttui savuksi. Jari­ kuului puolen tusinan opiskelijan joukkoon, johon professori panosti.

”Me suosikit esitimme julkisesti, että en lukenut yhtään, nyt mennään tenttiin tuurilla. Luulen, että todellisuudessa kaikki lukivat hulluina. Kilpailimme paremmuudesta.”

Väitöskirjaa Jari lähti tekemään Tukholman Karoliiniseen instituuttiin, jonne hän pääsi tutkimaan syövän genetiikkaa. Samassa laboratoriossa sattui olemaan toinenkin suomalainen, lapinlahtelainen Partasen Riitta.

”Siellä hän tutki syöpäproteiineja. En tiedä, hänellä oli sellainen määrätietoinen ote, melkein äidillinen”, Jari kertoo ja ensimmäistä kertaa vähän hakee sanoja.­

”Meillä oli samanlainen tapa ajatella. Jotain sellaista sen täytyi olla.”

Riitta ja Jari muuttivat yhteen, ja Rebecca­ syntyi 1997. Jari piti kuukau­sien mittaisen isyysvapaan, vaikka väitöskirjan ohjaaja hermostui.

Väitöksen valmistuttua Jari ja Riitta saivat tutkijan paikat Englannista. Briteissä yliopiston hanat olivat vanhoilliset – yksi kuumalle ja toinen kylmälle vedelle – mutta geenitutkimus huippumodernia. Jari uppoutui laboratoriotöihin. Myöhemmin hän pääsi myös opettamaan ja huomasi nauttivansa luennoista täysille saleille.

Sitten, syyskuisena päivänä vuonna 2011, Jarin­ huoneeseen astui kalju mies.

Murha ei kiinnosta

Jari tiesi miehen. Hänen nimensä oli Russell Edwards, ja hän kantoi mukanaan todistetta murhasta.

Russellin salkusta paljastui sinisen ja ruskean kirjava yli satavuotias hartiahuivi. Se oli löytynyt Viiltäjä-Jackin uhrin­ Catherine Eddowesin viereltä. Russell oli tarjonnut huivia aineistoksi useille tutkijoille, mutta nämä eivät olleet innostuneet.

”Minuakaan ei kiinnostanut murhan ratkaiseminen vaan se, mitä todistuskappaleesta saisi irti näin pitkän ajan jälkeen”, Jari sanoo.

Russell oli työväenluokasta noussut kiinteistösijoittaja, jolla oli varaa keskittyä harrastukseensa, Viiltäjä-Jackiin. Huivin hän oli ostanut huuto­kaupasta.

Huivin ikä sopi tarinaan, jonka mukaan yksi murhapaikalla käyneistä poliiseista oli poiminut sen talteen ja vienyt ompelijavaimolleen. Sellainen oli tavallista vuoden 1888 Lontoossa, jossa köyhillä oli pulaa vaatteistakin. Vaimo ei ilahtunut verisestä lahjasta, vaan kätki sen arkkuun. Siellä se säilyi yli sata vuotta suvun­ irvokkaana muistoesineenä.

Kun Jari alkoi tutkia huivia, hän selvitti ensimmäiseksi, että tahrat tosiaan olivat ihmisen verta. Sen jälkeen hän onnistui eristämään läikistä DNA:ta. Suoritus oli loistava, mutta ei auttanut pidemmälle. Jostain olisi pitänyt kaivaa Catherine Eddowesin jälkeläinen suoraan alenevassa naispolvessa ja verrata löytöä hänen DNA:hansa.

Tutkimukset jumittivat. Sitten kävi kuin elokuvissa.

Russell istahti kotonaan nojatuoliin, avasi television – ja kuvaruudulla puhui juuriaan etsivä­ nainen. Tämä kertoi olevansa sukua Viiltäjä-Jackin uhrille nimeltä Catherine Eddowes. Tarkkaan ottaen­ hän oli Catherinen tyttärentyttärentyttärentytär.

Nainen suostui DNA-testiin.

Kun Jari vertasi huivista eristettyä DNA:ta naisen näytteeseen, osuma oli täydellinen. Huivissa todella oli Catherine Eddowesin­ verta.

”Siinä vaiheessa alkoi minullakin verenpaine­ nousta”, Jari myöntää.

Hän tutki huivia vielä rikosteknisillä valoilla, jotka paljastavat ihmissilmälle näkymättömiä asioita. Ällistyksekseen Jari huomasi läikkiä, jotka näyttivät siemennesteeltä. Sitä pitikin löytyä, kun Viiltäjä-Jackista oli kyse!

Kun tahroista saatiin kuin ihmeen kaupalla DNA:ta, Russell palkkasi sukututkijoita selvittämään epäiltyjen jälkeläisiä. Jos heiltäkin saataisiin näyte, syyllinen varmistuisi.
Pääepäillyn sukulainen kielsi ehdottomasti nimensä julkaisemisen, mutta antoi luvan näytteen ottoon.

Sen ansiosta helmikuussa 2014 Jari saattoi sanoa sen varmasti: huivissa oli sekä uhrin että­ pääepäillyn DNA:ta. Näytteestä selvisi sekin, että­ Viiltäjä-Jackin silmät olivat olleet­ ruskeat.

Kaikki Jarin selville saama täsmäsi Aaron Kosminskiin, joka murhien aikaan oli 23-vuotias ja asui Lontoossa Whitechapelin kurjilla kulmilla. Aaron oli rutiköyhä ja mieleltään sairas: hän kuuli ääniä, suostui syömään vain jätteitä ja kieltäytyi peseytymästä.­

Kosminskia epäiltiin Viiltäjä-Jackiksi jo vuonna 1888, mutta todisteet eivät riittäneet tuomioon. Varmuutta yhden maailman kuuluisimman sarjamurhaajan syyllisyydestä saatiin odottaa siihen asti, että kuvaan astui Jari Louhelainen.

Jännä fiilis

Kaiken Viiltäjä-tutkimisen jälkeen Jari odottaa lähinnä lomaa

”En vieläkään tajua olleeni selvittämässä kuuluisaa murhaa”, hän sanoo.
Tapahtumat tuntuvat epätodelliselta, vaikka kalenteri­ täyttyy luentokutsuista, nuorempi tytär kantaa Viiltäjä-Jack-kirjaa mukanaan koulussa ja postipoika haluaa samaan selfie-kuvaan.

Parhaillaan ovat käynnissä keskustelut tv- ja tuotantoyhtiöiden kanssa. Tarinasta halutaan dokumenttia, draamaa ja sarjakuvaa. Myös yhteistyöstä Suomen poliisin kanssa on puhuttu.

”Olen minä palannut labraankin. Työn alla ovat muun muassa afrikkalaisten elefanttien DNA-näytteet. Tutkimme, voisiko elefanttien sukupuolen määrittää maastosta kerätyistä ulosteista.”

Vähitellen Jarin mieleen on alkanut hiipiä mukava tunne. Sillä ei ole mitään tekemistä julkisuuden kanssa. Eikä rahan.­ Jari ei saanut Viiltäjä-projektista euroakaan.

Kyse on asiasta, jonka vain toinen tiedeihminen voi täysin ymmärtää. Sellainen kuin oma vaimo.

”Kun onnistuu näyttämään jotain ensimmäistä­ kertaa maailmassa... Se on jännä fiilis.”

Katso video ja kurkista Jarin laboratorioon!
Arvaatko, ketä "tutkijaa" huippututkija Jari Louhelainen ihailee?


"Tämä yhteiskuva Adamista ja minusta on ensimmäiseltä tapaamiseltamme. Ilmeeni kertoo, miten tohkeissani olin. Kun katson kuvaa, tulee onnellinen ja nostalginen olo."

Yksi hyvinkääläisen Riitta Ahon, 68, elämän kohokohdista oli, kun hän 2010 hän tapasi idolinsa Adam Lambertin kasvotusten. "Adam kietoi kuvauksen ajaksi käsivartensa ympärilleni. Muistan vieläkin, että hänellä oli ihanan pehmeä pusero." 

"Muistan tarkkaan, miten tämä Adam-hurahdukseni alkoi. Katsoin olohuoneessa telkkarista American Idol -laulukilpailua ja söin iltapalaa. Sitten tuli kappale Ring of Fire.

Sydän alkoi lyödä lujempaa. Unohdin pureskella. Tajusin kuulleeni jotain lumoavaa.

"Jossain vaiheessa yritin olla oikeaoppinen fani sillä tavalla, että lakkasin kynteni mustiksi, mutta se oli aika sotkuista puuhaa. Harjoittelin myös rohkeampaa pukeutumista."
"Jossain vaiheessa yritin olla oikeaoppinen fani sillä tavalla, että lakkasin kynteni mustiksi, mutta se oli aika sotkuista puuhaa. Harjoittelin myös rohkeampaa pukeutumista."

Aikaisemmin olin kiinnittänyt huomiota vain siihen, että onpas hyvän näköinen kaveri tuo Adam Lambert. Mutta nyt ymmärsin, miten hieno laulaja hän on. Olin myyty.

Hetkestä on nyt kahdeksan vuotta.

En ollut siinä vaiheessa kauhean hyvä tietokoneen käyttäjä, mutta aloin etsiä Adamista tietoa netistä. Oli pakko saada tietää lisää.

Löysin virallisen fanisivuston ja sieltä myös suomalaisia. Pitkään jahkailin, kehtaanko mennä mukaan keskustelemaan. Ajattelin, voinko fanittaa ketään, kun olen näin vanha.

Kun löysin netistä lisää sivuja, huomasin, että meitä aikuisia faninaisia olikin paljon. Muutkin ihmettelivät, mitä heille oli oikein tapahtunut, kun he olivat tällä tavalla yhtäkkiä hurahtaneet. Se oli vertaistukea.

"Tilasin Jenkeistä 'Aquarian Wolf' -printtikuvan. Sain grafiikkalehden 64/300. Siinä on taiteilijan ja Adamin nimikirjoitukset. Minusta se on hieno."
"Tilasin Jenkeistä 'Aquarian Wolf' -printtikuvan. Sain grafiikkalehden 64/300. Siinä on taiteilijan ja Adamin nimikirjoitukset. Minusta se on hieno."

Olin juuri jäänyt eläkkeelle, ja mies oli paljon työmatkoilla. Netissä roikkumiseen oli aikaa. Joskus jäi tiskaamattakin, kun kuuntelin musiikkia cd-levyiltäni ja surffailin netissä.

Adamin ansiosta opin tietokonetaitoja enemmänkin. Aikaisemmin en edes tiennyt, mikä on Twitter. Jossain vaiheessa uskalsin avata tilin sinnekin ja aloin seurata Adamia. Kädet vapisivat, kun kirjauduin ensimmäistä kertaa!

Ensin en laittanut käyttäjäkuvaksi omaa kuvaa. Pelkäsin, että joku tuttu löytää minut ja huomaa, miten hullu olen. Nyt olen rauhoittunut.

Sen jälkeen olen oppinut myös esimerkiksi nettilinkkien tekemistä sekä luonut oman Instagram-tilin ja YouTube-kanavan.

Keikoilla saatan vähän heilua, mutta en kilju.

Kun Adam saapui vappuna 2010 Suomeen, menimme muiden fanien kanssa lentokentälle häntä vastaan. Se oli harras ja jännittävä tilanne.

En uskaltanut puhua mitään, mutta pääsin yhteiskuvaan Adamin kanssa. Adam kietoi kuvauksen ajaksi käsivartensa ympärilleni. Muistan vieläkin, että hänellä oli ihanan pehmeä pusero. Ja harmittelen yhä, etten tajunnut ottaa omaa takkiani pois, että olisin päässyt vieläkin lähemmäs!

Silloin emme muistaakseni antaneet muiden fanien kanssa Adamille lahjaa, mutta myöhemmin olemme ostaneet hänelle Kalevala-korun.

"Sain Adamin nimikirjoituksen tähän CD-levyyn Meet & greet -tapaamisessa. Samalla sain myös tuijotella häntä suoraan silmiin, halata ja olla taas hetken kainalossa."
"Sain Adamin nimikirjoituksen tähän CD-levyyn Meet & greet -tapaamisessa. Samalla sain myös tuijotella häntä suoraan silmiin, halata ja olla taas hetken kainalossa."

Olen ollut kymmenellä Adamin keikalla. Olen niillä aika jäykkä, en yhtään kilju enkä juuri tanssi. Keskityn nauttimaan ja saatan vähän heilua. Joskus olen nostanut käsiä ilmaan, kun Adam on näyttänyt katsovan minuun päin. En tiedä, huomasiko hän.

Toisinaan olen miettinyt, olisinko yhtä innokas fani, jos Adam olisi ruma. En tiedä. Adam on sopiva paketti, ilo silmälle ja korvalle.

Olen entinen matematiikan, kemian ja fysiikan opettaja. Aikaisemmin mietin, mitä oppilaat mahtavat ajatella minusta, jos löytävät minut netistä. Nauravatko he? Opin, ettei sellaisella ole mitään väliä.

Voisin kehua Adamia vaikka kuinka. Hän on maailman paras laulaja ja synnynnäinen esiintyjä. Lisäksi hän on avoin, ystävällinen, rehellinen, huumorintajuinen, hyväkäytöksinen ja sanavalmis.

Adamin elämää seuraamalla olen oppinut jotain myös musiikkibineksestä. Se on raakaa ja rankkaa. Adam-parka ei ole saanut mitään helpolla, koska hän ei ole sellainen vähäpukeinen pyllynpyörittäjätyttö, joista levy-yhtiöissä tykätään.

On ollut avartavaa, että Adam on homo. Aikaisemmin en miettinyt sellaisia asioita. Kun Adam on kertonut, miten häntä on syrjitty, olen ymmärtänyt, ettei ole helppoa olla erilainen.

Maailma kaipaa lisää suvaitsevaisuutta. Ilman Adamia en todennäköisesti olisi ikinä mennyt marssimaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta Pride-kulkueeseen. Nyt olen ollut siellä kaksi kertaa muiden Adam-fanien kanssa.

Minusta on ihmeellistä ajatella, että kaikista maailman ihmisistä juuri minusta ja Adam Lambertista on tullut niin läheisiä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2017.
 

Kun Pasi Kotilaisen vaimo ja pienen pojan äiti kuoli kouluampumisessa, Pasi oli ainoa, joka ei itkenyt. Yhdeksässä vuodessa hän on oppinut, että haaveet voivat sittenkin toteutua ja ilosta voi liikuttua.

"Se oli elämäni nopein muutto. Kaksivuotiaan poikani välikausihaalari ja pikkuautot lojuivat levällään lattialla, kun heräsin sunnuntaiaamuna pää jyskyttäen. Poikani oli hoidossa, ja edellinen ilta oli venähtänyt minulta liian pitkäksi. Muuttoauton tuloon oli kaksi tuntia, enkä ollut pakannut vielä mitään.

Soitin kaverilleni, juoksin lähikauppaan, juoksin takaisin kotiin kainalossani 50 mustaa jätesäkkiä. Niihin säkkeihin tungimme kaiken. Kun muuttoautona oleva kuorma-auto ajoi kerrostalomme pihaan, pyysin sitä peruuttamaan ensimmäisen kerroksen parvekkeen alle. Sieltä oli kätevä heittää säkit lavalle.

Olin muuttamassa Seinäjoelta takaisin synnyinkaupunkiini Jyväskylään, jossa asuivat lapsuudenperheeni sekä vanhat kaverini. Tarvitsin kaiken mahdollisen avun, mitä jäljellä oleva tukiverkko pystyisi minulle antamaan. Miten me pärjäisimme pienen poikani kanssa kahdestaan?"

Ainoa, joka ei itkenyt

"Kuukausi aiemmin, 23.9.2008, vaimoni Tuulia lähti aamulla tavalliseen tapaan kouluunsa, Kauhajoen aikuisopistolle. Hän opiskeli kotitalousalaa, koska oli vihdoin keksinyt, mitä haluaisi isona tehdä. Perhekeskeisenä ihmisenä hän haaveili kodikkaasta omasta konditoriasta tai pitopalvelusta. Yrityksen toiminta olisi hyvin ihmisläheistä, hän suunnitteli. Olisi maukasta kotiruokaa ja paljon leivonnaisia.

Edellisyönä Tuulia oli lukenut pikkutunneille asti kokeeseen. Tuulian ystävä haki hänet ja 2,5-vuotiaan poikamme Elmerin kerrostaloasuntomme pihalta. Elmeri oli aloittanut sinä syksynä perhepäivähoidon ja viihtyi hoidossa hyvin.

Minä heräsin vähän myöhemmin. Puhelimeni oli ollut äänettömänä ja ihmettelin, kun huomasin sekä Tuulian isän että Tuulian siskon miehen soittaneen monta kertaa. Olin jo melkein myöhässä töistä, joten päätin soittaa Tuulian isälle vasta matkalla töihin.

Appiukko vastasi heti. Hän kuulosti oudolta ja kysyi, olenko lukenut uutisia. Kauhajoen aikuisopistolla ammuskeltiin. Surmaaja oli iskenyt luokkaan, jossa tehtiin koetta.

Elämä meni sekaisin sillä hetkellä. Ajoin appivanhempieni luo Alajärvelle. Kaikki ihmiset ympärilläni itkivät, huusivat ja valittivat. Satoja ihmisiä kävi tuomassa kukkia. Toimittajat yrittivät kysellä yksityiskohtia, tietää aina vain jotakin lisää. Lähetimme heidät kaikki pois.

Istuin appivanhempieni valkoisen omakotitalon kuistilla ja katsoin, kuinka kahden päivän aikana taloon virtasi järkyttyneitä ihmisiä, tuttuja sekä tuntemattomia. Minä olin ainoa, joka ei itkenyt. Sulkeuduin itseeni.

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin.

Elmeri vietti ne kaksi hullua vuorokautta perhepäivähoitajalla. Sen jälkeen hain hänet kotiin. Muistan aina sen hetken, jolloin saavuimme kerrostalomme pihaan. Miten kertoa lapselle, että äiti on kuollut?

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin. Äiti meni taivaaseen. Elmeri katsoi minua vakavana ja hänen suunsa alkoi kääntyä alaspäin. Se ilme ja muisto kouraisee jostain syvältä edelleen."

Arjen piti jatkua

"Minusta tuli leski ja yksinhuoltajaisä kolmikymppisenä. Olin pelannut 15 vuotta miesten salibandyliigassa, mutta salibandyurani loppui käytännössä siihen. En jaksanut enää harjoitella.

Jyväskylään muuton jälkeen arjen piti jatkua. Pojalle piti löytää päiväkoti ja minulle töitä. Päiväkoti löytyi, töitä ei. Palasin takaisin tuttuun salibandymaailmaan, jossa olin viettänyt koko nuoruuteni: aloin valmentaa Happeen miesten liigajoukkuetta. Valmentamisesta tuli henkireikäni.

Alkuun Elmeri kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat.

Arki-illat olimme Elmerin kanssa kaksin kotona. Leikimme paljon ja kävimme puistoissa. Öisin Elmeri nukkui vieressäni. Aluksi hän kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat. Arki kantoi meitä eteenpäin.

Äitini asui lähellä ja auttoi valtavasti. Viikonloput Elmeri vietti joko äitini tai Tuulian vanhempien luona hoidossa. Minä hain sisäiseen tyhjyyteeni sisältöä tapaamalla kavereita Jyväskylän yöelämässä, koska pysähtyminen pelotti."

Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.
Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.

Lapsuudessa opittu tapa selviytyä

"Tunteiden patoaminen oli ainoa osaamani tapa selvitä. Se oli tapa, jolla olin selvinnyt aiemminkin, jo lapsena.

Alun perin meitä oli kuusi lasta. Minä olen esikoinen, sitten tulivat Piia, Petri, Paul, Panu ja Peter. Lapsena jaoin huoneen Petri-veljeni kanssa. Hän oli minua viisi vuotta nuorempi ja kehitysvammainen.

Petrillä oli tapana nukkua pitkään. Siksi emme ihmetelleet viisivuotiaan sikeää nukkumista ennen kuin puoliltapäivin. Petri oli yöllä kuollut aivoveritulppaan. Isä lopetti sen jälkeen viinan juonnin vuodeksi, ja meistä tuli hetkellisesti tiivis perhe.

Äitini oli nuorempana ompelija, mutta opiskeli myöhemmin lähihoitajaksi. Hän oli monta vuotta kotona meidän lasten kanssa. Oli mukavaa tulla fudisharkoista kotiin, kun keittiöstä tuli tuoreiden pullien tai sämpylöiden tuoksu. Meillä ei ollut paljon rahaa, mutta pöydässä oli aina ruokaa ja saimme harrastaa liikuntaa.

Siihen aikaan, 1980–1990-lukujen taitteessa, Jyväskylässä kaikki urheilivat. Kaveripiirini koostui joukkuekavereista, ja elämäni täyttyi salibandystä. Pelasin ensimmäisen liigapelini 15-vuotiaana, ja jo seuraavana vuonna olin mukana Jyväskylän Happeen liigajoukkueessa. Tähtäimessäni oli maajoukkue. Pelaaminen oli kaikki kaikessa, koulu tuli perässä välttämättömänä pahana.

Isäni oli urheiluhullu. Yhdessä isän kanssa jännitettiin telkkarin edessä, kuinka pitkälle vastapäisen talon Matti Nykänen hyppää.

Kun isän keikkaluonteiset työt maalarina vähenivät 1990-luvun laman myötä, hänen juomisensa lisääntyi. Teini-iässä hävetti, kun isää ei aina voinut päästää sisälle ja poliisit hakivat hänet pois.

Isäni kuoli alkoholistien yömajan tulipalossa, kun olin 25-vuotias. Kun kuulin kuolemasta, en tuntenut mitään. Se isä, jonka kanssa jännitin Nykäsen hyppyjä, oli poistunut elämästäni jo vuosia aiemmin."

Tienristeyksessä

"Nykyisen vaimoni Johannan tapasin vuonna 2009, puoli vuotta sen jälkeen, kun Elmeri ja minä olimme muuttaneet kahdestaan Jyväskylään. Tunsin Johannan entuudestaan, sillä hän pelasi salibandyä Happeen naisissa. Kun aloin valmentaa seuran miehiä, näimme hallilla ja juttelimme niitä näitä.

Johannan elämänmyönteinen olemus ja asenne teki vaikutuksen.

Johanna ei koskaan surkutellut elämääni, mikä tuntui hyvältä. Hänen elämänmyönteinen olemuksensa ja asenteensa teki vaikutuksen. Aloimme pikku hiljaa tapailla myös hallin ulkopuolella.

Johannan avulla näin itseni ja elämäni ulkoapäin. Huomasin, miten ajatukseni pyörivät liikaa viikonloppujen ympärillä. Arvomaailmani ei ollut kohdallaan.

Muistelin omaa lapsuuttani isän alkoholismin varjossa. En halunnut jättää samanlaista perintöä omalle pojalleni. Ymmärsin, että olin tullut tienristeykseen. Elämäni piti saada takaisin raiteilleen. Halusin alkaa elää perheelle, olla läsnäoleva isä ja saada elämään pysyvyyttä. Lopetin alkoholinkäytön sekä baarireissut kokonaan.

Suhteemme syveni ja vakiintui nopeasti. Menimme naimisiin ja ostimme ison omakotitalon Jyväskylän kupeesta, Laukaasta. Perustimme sinne perhekodin kehitysvammaisille. Johanna oli ollut aiemmin töissä vanhempiensa omistamassa perhekodissa. Minä innostuin työstä niin, että aloin opiskella töiden ohella lähihoitajaksi.

Yhteinen poikamme Viljami syntyi perhekotiimme vuonna 2014. Oman nelihenkisen perheemme lisäksi talossamme asuu vakituisesti kuusi kehitysvammaista aikuista, iältään 40–70-vuotiasta.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata.

Työmme on sitä, että jaamme arjen heidän kanssaan. Käymme yhdessä kaupassa, lenkillä tai pizzalla. Katsomme telkkaria, kuuntelemme musiikkia. Eräs asukkaista on vannoutunut Happeen kannattaja, ja hänen kanssaan käymme välillä salibandymatseissa. Kun Happee tekee maalin ja valoshow käynnistyy, hän huutaa riemuissaan ja nauttii antaumuksella. Iloitsen hänen ilostaan ja ihailen kykyä elää täysillä hetkessä.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata. Pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä on, eikä haikailla sen perään, mitä ei ole.

Olen nyt valmentanut salibandyä viisi vuotta. Viime syksynä minut valittiin Happeen toiminnanjohtajaksi. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ole: kun en ole töissä, olen valmentamassa. Onneksi perhekodissa olen töissä ollessani samalla perheeni kanssa."

Perheessä pidämme toisistamme huolta

"Kuopukseni on nyt kaksi- ja puolivuotias, saman ikäinen kuin isoveljensä oli silloin, kun tämä menetti äitinsä. Nyt Elmeri on jo 11-vuotias. Ulkoilen poikien ja perhekodin asukkaiden kanssa joka päivä. Käymme kävelyllä ja pelaamme pihassa sählyä, frisbeegolfia ja sulkapalloa.

Toivon, että perhekodissa kasvaessaan poikani oppivat pienestä pitäen suvaitsevaisuutta ja toisten ihmisten kunnioittamista, huolenpitoa ja sitä, että ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Perhe tarkoittaa minulle sitä, että pidämme toinen toisistamme huolta.

Elämä on opettanut minulle, että vaikka kukaan ei voi vaikuttaa omiin lähtökohtiinsa ja taustaansa, ne vaikuttavat ihmiseen. Kaikkien kokemusteni jälkeen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksymään sekä hyvät että huonot puolet.

En edelleenkään taida osaat puhua tunteistani tarpeeksi, mutta aiempaa enemmän kuitenkin. Itkeminen on yhä vaikeaa, mutta saatan herkistyä onnellisista hetkistä. Joskus riittää erityisen onnistunut urheilutapahtuma tai tunteellinen kohtaus elokuvassa.

Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli.

Elmeristä on kasvanut urheilullinen ja sosiaalinen poika. Koulussa hänet äänestettiin oppilaskunnan hallitukseen. Puuhailemme Elmerin ja Viljamin kanssa tavallisia isä-poika-juttuja: pelaamme lautapelejä ja saunomme, katsomme lauantai-iltana viihdeohjelmia vierekkäin sohvalla.

Joka toinen kuukausi käyn Elmerin kanssa yhdessä parturissa. Haluamme kumpikin, että tukka on kunnossa. Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli. Siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2017.