Joskus elämän tärkein ystävyys alkaa siten, että synnyttää kaksi kuollutta vauvaa. Ja vihdoin yhden elävän.

Katso, lastemme kädet ja jalat liikkuvat. He ovat eläviä. Tämä on heidän ensimmäinen kaverikuvansa. Suunnilleen niin Taru sanoo Tamille synnytyssairaalan osastolla kaksi, huoneessa kahdeksan. On tämän vuoden maaliskuu.

Tamin Luka ja Tarun Eevi makaavat vierekkäin sängyllä. Luka on viikon ikäinen, keskosena syntynyt Eevi kolme ja puoli kuukautta. Tami ja Taru kuvaavat, kuvaavat ja muistelevat.

Aikaisemmin he ovat ottaneet kuvia vain kuolleena syntyneistä lapsistaan.

Viiden tunnin kuluttua Taru malttaa vihdoin pakata Eevin turvakaukaloon ja lähteä kotiin. Sairaalan aulassa hän katsoo: parin päivän ikäisiä äitejä, vauvoilla myssyt päässä, myssynnarut kireällä, äideillä onni kasvoilla. He odottavat isiä, jotka ovat hakemassa autoa parkkipaikalta ja noutavat kohta perheensä.

Kävelen ulos etuovesta lapseni kanssa, Taru miettii. Aivan kuin muutkin. Ihmeellistä.

Kun synnyttää kuolleen lapsen, täytyy poistua takaovesta pienen valkoisen pahvilaatikon kanssa.

Monta loppua, yksi alku

”Toivottavasti et pahastu, kun kirjoitan sinulle. Olen todella pahoillani menetyksestäsi, tiedän miltä se tuntuu. Itse menetin pienen pojan nyt maanantaina, viikolla 22+2. Synnytys kesti 16 tuntia. Saimme onneksi pitää Toivoa sylissä niin kauan kuin halusimme ja ihmetellä lapsen täydellisyyttä.”

Tami kirjoittaa ensimmäisen viestinsä Tarulle marraskuussa 2011 ja päättää sen kysymykseen: Miten tästä selviää?

Hän ei odota, että Tarulla olisi vastaus. Eihän selvitä voi. Mutta ehkä Taru ymmärtäisi.

Tami on nähnyt Tarun kirjoituksia kohtukuoleman kokeneiden Tuntematon enkeli -keskustelufoorumilla ja huomannut, kuinka paljon yhteistä heillä on.

Kumpikin on joutunut kaksi kertaa synnyttämään kuolleen lapsen.

”Mukavaa, että kirjoitit”, Taru vastaa.

Se on ystävyyden alku. Taru ja Tami eivät vielä tunne toisiaan, mutta he alkavat lähettää sähköposteja päivittäin. He kertovat, miltä suru tuntuu. Pitkissä viesteissä uskaltaa sanoa sen, mitä moni läheisimmistäkään ei kestä kuulla.

Esimerkiksi nämä asiat:

”Kun esikoinen syntyi, oli tuskallista maata öisin ja kuunnella, kun toiset naiset synnytti ja heidän lapset itki. Mä olisin ollut valmis vaikka sahaamaan jalkani irti, jos vain olisin saanut kuulla oman lapseni itkevän.”

”Pelottaa huominen isänpäivä, oon niin surullinen tuon ukon puolesta, ettei taaskaan juhlita. Joskus tosi synkkinä hetkinä ajattelen, että jos se olis jonkun toisen kanssa, niin sillä varmasti olisi jo eläviä lapsia.”

”Miten voi koskaan palata töihin, kun sieltä on lähtenyt vauvaonnittelujen saattamana ja nyt palaa näin? Kaikki varmaan vilkuilevat tyhjää mahaa eivätkä sano mitään.”

Aluksi Tarun ja Tamin ystävyys oli silkkaa ahdistuksen purkamista.

”Tami osasi sanoa oikeat sanat tai olla hiljaa”, Taru sanoo.

”Hän ei ikinä kommentoinut, että ehkä lapsiasi ei ollut tarkoitettu tähän maailmaan, tai ladellut muita ällöttävyyksiä.”

Arkku ruokapöydällä

Kynttilä ravintolan pöydällä, lautasella vuohenjuustohampurilainen, ikkunan takana kadulla töistä palaavia ihmisiä. Kun Tami ja Taru tapaavat toisensa kolmisen kuukautta ensimmäisten viestien jälkeen tammikuussa 2012, he kilistävät mojitoilla. Kuolleille lapsillemme!

Tilanne on niin outo, että heitä vähän naurattaa. Ennen kuin itkettää.

”Tiesimme toisistamme enemmän kuin melkein kukaan, kauheimmatkin ajatukset. Kuvia emme olleet vaihtaneet, olimme keskittyneet olennaisempaan. Ja kyllä, musta huumori kukki roisisti jo siinä vaiheessa.”

Suru ei enää saa heitä oksentamaan ja valvomaan vuorokausia putkeen, ei ainakaan yhtä usein kuin aluksi. Kokemuksista on jo muodostunut tarinoita. Ne ovat niin kamalia, että huvittavat.

”Muistatko sen arkkujutun?” Taru aloittaa.

Tami muistaa.

Kun Tarun toinen lapsi kuoli, hyvää tarkoittava ystävä halusi tulla käymään. Tehtäisiin ruokaa ja juteltaisiin. Taru esteli: meillä on vähän sotkuista, mennään vaikka kahville. Ystävä rauhoitteli, ettei häntä sotku haittaa.

Lopulta Tarun oli pakko kakaista, ettei heille voi nyt tulla. Ruokapöydällä on lapsen ruumisarkku odottamassa, että maali kuivuu ja Taru voi koristella ja pehmustaa sen.

Kun Taru saapuu ensimmäistä kertaa kylään Tamin kotiin, ohjelma on selvä. Ensin syödään, sitten askarrellaan lasten muistokirjoja, liimataan valokuvia vauvoista ja haudoista. Mies on polttarimatkalla Berliinissä, on rauhallista.

”En olisi voinut tehdä sitä kenenkään muun kuin Tarun kanssa, esitellä jotakin niin yksityistä kuin oma kirjani. Tiesin, että Taru ei järkyty yhdestäkään kuvasta. Meidän välillämme mikään ei ole tabu.”

Kun Taru haluaa mennä esikoisensa syntymäpäivänä hautausmaalle syömään kakkua, hän tekstaa Tamille: ”Onko tämä nyt ihan normaalia, vai olenko kohta Kellokoskella pakkopaidassa?”

Tami vastaa heti:

”Osta kaksi palaa. Lähden mukaan.”

Haave nallepuvusta

Salaatit ravintolassa, hömppää elokuvissa. Muutama uskalias retki lastenvaatekauppoihin ja jaettuja haaveita: Jos meillä joskus on lapset, ostamme kumpikin heille pörröisen nallepuvun. Sellaisen, jossa on huppu ja hupussa korvat.

Tami ja Taru alkavat tavata usein, mutta kirjoittavat vielä enemmän, edelleen. Uskaltaisiko enää yrittää? Voisinko saada elävän vauvan?

Juhannusaattona 2013 Taru lähettää Tamille tekstiviestin: ”Huh. Olen raskaana. Toivottavasti lapsi ei kuole. En ehkä kestä sitä.”

Taru ei vielä halua soittaa muille ystäville. He saattaisivat sanoa: Ihanaa, ihanaa, yhdeksän kuukauden kuluttua teillä on vauva.

Tami osaa vastata varovasti: ”Onnea. Tosi hieno juttu.”

Ja kuultuaan Tarun uutiset Tami uskaltaa yrittää itsekin, vielä kerran.

Kuukauden kuluttua raskaustesti on positiivinen. Tarun ja Tamin laskettujen aikojen välissä on 32 päivää.

Kun Taru ja Tami synkimpinä aikoina kohtaavat kaupassa raskaana olevan, heidän tekee mieli jyrätä ostoskärryillä päälle. Vauvaonnea hehkuvat ystävät jäävät tekosyiden varjolla tapaamatta.

”Mielessä takoi: epäreilu elämä, paska maailma! Sellaista se oli. Kateuden ja vihan tunteet olivat kamalia myös itselle. Voinko olla näin pikkusieluinen? Mutta ei ajatuksille voinut mitään.”

Raskaana ollessaan Taru ja Tami eivät kadehdi ketään, eivät ainakaan toisiaan. He odottavat yhdessä.

Ja pelkäävät enemmän kuin koskaan.

”Muistan ensiraskauden fiiliksen: kaksitoista viikkoa täynnä, enää ei tule keskenmenoa, nyt kerrotaan kaikille, huh ja jee. Sitten alettiin ostella vauvajuttuja, elämä oli vaaleanpunaista hötöä. Joskus mietin hetken, onko lapsi terve. Hetkeäkään en miettinyt, onko lapsi elossa”, Taru sanoo.

Nyt sellaista hötöä ei ole. Joinakin päivinä Taru ja Tami lähettävät toisilleen viestejä tunnin välein. Neljätoista raskausviikkoa takana! Viisitoista!

Kuusitoista! Tunsin lapsen liikkeet!

Yhtenä puolipilvisenä syyspäivänä Tami löytää lastenvaunut. Ne ovat tyylikkäät, mustat ja täydelliset. Mitä tykkäät, hän viestittää Tarulle.

Kolme kuukautta myöhemmin Tami uskaltaa ostaa ne. Taru ostaa samanlaiset.

Lastentarvikeliikkeessä Tami ei voi olla kysymättä, saako vaunut palauttaa, jos lapsi kuolee.

Taru ei voi olla sanomatta Tamille, että kyllä me saamme vähän haaveilla ja ostaa jotakin.

1 130 grammaa

Taru neuloo keltaista vauvanpeittoa, Tami sinistä. Hän ei ole neulonut koulu-   aikojen jälkeen, ja Taru neuvoo: tuosta kaksi silmukkaa. Sitten taas puhutaan.

He istuvat sairaalassa. Taru on joutunut osastolle, koska Eevi on vaarassa syntyä liian aikaisin. Tami ramppaa vessassa oksentamassa, koska raskauspahoinvointi ei hellitä.

Taru sivelee kahta pääskytatuointia sääressään. Tami vakuuttaa, ettei hän saa enää kolmatta samasta syystä.

”Sitten yhtenä iltana Tarulta tuli viesti, että nyt mennään sektioon. Sen jälkeen ei kuulunut mitään kahteentoista tuntiin. Valvoin koko yön. Lopulta tuli kuva ja tieto: ’Tyttö, 1 130 grammaa.’ Tuntui kuin oma lapsi olisi syntynyt.”

Kun Luka vähän myöhemmin syntyy, Tami katsoo poikaansa hämmentyneenä. Hänetkö minä sain maailmaan? Se onnistui.

Aluksi ei tunnu oikein miltään.

Sitten rakkaus ryöpsähtää.

Kahdet vaunut

Kohta on Eevin ja Lukan ensimmäisten kaverikuvien aika. Sitten tulee ensimmäinen erilainen äitienpäivä. Siihen asti Tami on äitienpäivänä ladannut
Facebookiin kuvan lastensa haudasta. Sukuhautaan kiinnitetyssä muistomerkissä on kaksi enkeliä.

”Vaikka on synnyttänyt ja lapsi on viety krematorioon ja haudattu, ei ole äiti. On näkymätön, kunnes lapsi elää.”

Kun Tami ja Taru olivat lähteneet sairaalasta valkoisen pahvilaatikon kanssa, psykiatrinen sairaanhoitaja oli soittanut perään ja kysynyt, kuinka he jaksavat, jaksavatko he. Hän oli ollut valmis kuuntelemaan. Mutta kuinka kukaan voisi ymmärtää paremmin kuin samanlaista laatikkoa kantanut?

”Kaikki koettu on kyllä ollut hurja juttu”, sanoo Tami.

”Hurja juttu.”

Enempään ei ole sanoja.

Tänään Tami saa Tarulta viestin: ”Siis haloo, älä ole höhlä. Käytät korviketta, jos imetys ei onnistu. Ja tiesitkös, Eevi on jo oppinut hymyilemään.”

Nyt puhutaan tuollaisista asioista.

”Tämä ystävyys on ainutlaatuinen. Parin vuoden aikana olemme kokeneet yhdessä suurimman surun ja suurimman onnen. Jokainen tunne on jaettu.”

Tavallisena tiistaina Taru ja Tami lähtevät lenkille, Eevi ja Luka möllöttävät samanlaisissa vaunuissaan. Talon kulmalta käännytään metsään. Sitä ennen otetaan valokuvia.

Äidit siristävät silmiään kameralle ja hymyilevät. Aurinko paistaa, paistaa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2014.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti