Tässä perheessä lapset saavat hyppiä pöydillä:
Armi, Luukas, Ruut,  Elias, Akseli ja Aamos ovat kiipeilleet koko elämänsä. ”Halusimme kodin, jossa lapsilla on vapaus olla lapsia”,  Juha ja Mari sanovat.
Armi, Luukas, Ruut, Elias, Akseli ja Aamos ovat kiipeilleet koko elämänsä. ”Halusimme kodin, jossa lapsilla on vapaus olla lapsia”, Juha ja Mari sanovat.

Juha Järvinen on koti-isä, jonka kuusi lasta kiipeilevät seinillä. Siksi heitä ei tarvitse komentaa. Esimerkillään Juha näyttää, miten eletään, vaikka ei ole sitä aina tiennyt itsekään.

Näky saisi Peppi Pitkätossun hajoamaan kateudesta: Ruut, 8, rullaluistelee olohuoneessa. Luukas, 7, kiipeää katonrajassa. Aamos, 2, roikkuu vaipoissaan rekkitangolla. Jos Armi, 13, Akseli, 11, ja Elias, 9, olisivat kotona, hekin menisivät pitkin seiniä.

Järvisten koti Jurvassa on kuin Huvikumpu, paitsi hauskempi ja totta. Lastenhuoneessa on puolapuut, rekkitanko, köysirata ja trapetsi. Kirjahyllyissä saa kiipeillä. Yhtenä talvena sisään raahattiin jättitrampoliini.

Isä Juha Järvisen, 35, päässä on silinterihattu. Hän näyttää sirkustirehtööriltä. Puuttuu vain, että vastaan kävelisi hevonen.

”On meillä kuusi lammasta. Tietenkin tuomme ne välillä sisälle”, Juha sanoo.

 

Lammas poikkesi kävelylle lastenhuoneeseen.

Kiipeilyhärveleiden lomasta pilkottaa leveä kolmikerroksinen sänky, johon lapset kömpivät iltaisin nukkumaan. He nukahtavat limittäin ja lomittain, kylki kyljessä. Juha on nikkaroinut sängyn, mutta antoi lastenkin käteen sahan ja kirveen. Ihan vain turvallisuussyistä. Jos nimittäin oppii sahaamaan, ei satuta itseään sahaan.

”Vaarallisin kapine lapselle on konttauskypärä. Se päässä ei opi, että kun lyö päänsä pöytään, sattuu”, Juha sanoo.

”Mitä enemmän lapsille antaa vapautta, sitä paremmin he sen kantavat. Lapset oppivat matkimalla, joten oikeastaan kasvattaminen on turhaa. Lapset kasvavat itsekseen.”

Varmasti kasvavat. Mutta millaisiksi?

Hienosti hypätty

Kaikki alkoi siitä, kun Armi hyppäsi tuolilta. Ja pöydältä. Ja sängystä ja kaapin päältä, mistä ikinä yksivuotias pystyikään. Juha ja Mari olivat menneet 22-vuotiaina naimisiin, ja Armi oli syntynyt vuoden päästä.

Aina kun Armi hyppäsi, hän nauroi ääneen. Juha kehui, että hienosti hypätty, ja nakutteli olohuoneeseen keinun. Mari seurasi sivusta ja mietti, oliko syöksyhyppyily turvallinen harrastus.

”Sitten tajusin, että juuri hyppimällä Armi oppii varovaiseksi”, Mari sanoo.

”Ellei koskaan saa pudota edes tuolilta, loukkaa itsensä paljon herkemmin. Lapset on luotu liikkumaan.”

 

Maailmaa voi katsoa monesta vinkkelistä. Tangolla Ruut ja Aamos.­

Lapsuudenkodissaan Juhalla oli kuusi sisarusta ja boheemit taiteilijavanhemmat, jotka kannustivat kapuamaan puuhun. Marilla oli kymmenen pikkusisarusta. Molempien koti oli vanhoillislestadiolainen ja molempien haaveena oli iso perhe.

"Jos kieltäisin lapsia temppuilemasta kotona, temppuilisivat ilman lupaa jossain muualla."

Kun lapsia oli syntynyt kolme, Juha ja Mari päättivät etsiä talon, jossa olisi tilaa hyppiä ja hengittää. Sellainen löytyi Jurvasta: 1920-luvulla rakennettu 400-neliöinen ja somasti kulahtanut kansakoulu, jonka muovilattiat olivat niin ilahduttavan naarmuiset, että ne sopivat rullaluisteluun.

Kun istuu nyt olohuoneessa, tuntuu kuin olisi Carl Larssonin maalauksessa. Lapset roikuskelevat katossa, eivät toistensa niskassa. Luonnonkiharoissaan he näyttävät pieniltä, mitään pelkäämättömiltä enkeleiltä. Pöydän kattamiseen he osallistuvat pyytämättä eivätkä keskeytä vanhempiaan kolmen tunnin haastattelun aikana kertaakaan. Ja yhden yhtäkään kertaa vanhemmat eivät sano hiljaa tai lopeta.

”En usko kieltämiseen. Jos kieltäisin lapsiani temppuilemasta kotona, he temppuilisivat ilman lupaa jossain muualla”, Juha sanoo.

”Lapsi löytää rajansa kokeilemalla. Meistä vanhemmistaan hän kopioi kaiken, hyvän ja pahan. Jos komentaa, että perkele meillä ei kiroilla, lapsen mieleen jää vain kiroilu.”

Siksi Juha kieltää mahdollisimman vähän. Mieluummin hän näyttää esimerkillään, miten tässä elämässä eletään.

Aina se ei ole ollut helppoa. Muutama vuosi sitten Juhalla ei ollut hajuakaan siitä, miten pitäisi elää.

Kunpa kaikki loppuisi

Oli vuosi 2007 ja kaiken piti olla hyvin. Juha pyöritti yritystään, jossa hän nikkaroi perinteisiä, koristeellisia ikkunanpieliä. Hän rakasti työtään ja hetkeä, jolloin tikkuinen puu muuttui hänen käsissään kauniiksi.

Kun töitä oli liikaa, Juha uurasti yöhön asti. Kun töitä oli liian vähän, hän uurasti yöhön asti. Kesäisin töitä oli liikaa ja talvisin liian vähän. Juha teki työnsä puoli-ilmaiseksi, koska se oli niin kivaa.

”Olen lapsesta asti yrittänyt tehdä kaiken, mitä pyydetään. Aikuisena kiltteys ei toimi. Tulee hetki, jolloin aika ei yksinkertaisesti enää riitä siihen, että tekee kaiken, mitä pyydetään.”

 

Juha hoitelee kaksivuo­tiasta Aamosta kotona. ”Olen ainahalunnut koti-isäksi. Lapset ovat pieniä vain hetken.”

Rahahuolet alkoivat kasaantua. Hädissään Juha teki virheen: hän meni erään talon pakkohuutokauppaan, nosti hetken mielijohteesta kätensä ylös ja osti koko höskän. Tarkoituksena oli remontoida ja vuokrata talo, mutta asiat mutkistuivat ja lupaava kauppa venähti vuosien oikeusprosessiksi. Lopulta Juha menetti luottotietonsa.

Sen jälkeen hän ei nukkunut. Sydän takoi miten sattui, muisti reistaili. Ruokaa oli vaikea niellä.

Yhtenäkään päivänä Juha ei silti jäänyt sohvalle makaamaan. Hän touhusi lasten kanssa kuten ennenkin ja rakenteli yhä hurjempia köysiratoja. Joka aamu­ ensimmäisenä ja joka ilta viimeisenä hän kuitenkin ajatteli: kunpa kaikki vain loppuisi, lakkaisi olemasta.

”Olin syvästi masentunut. Mietin hädissäni, miten pystyn elättämään perheeni. Mistä saisin rahat maitoon? Miten maksaisin sähkön?”

Juha halusi kantaa huolensa yksin. Mari, joka on mielenterveys- ja päihdetyöhön erikoistunut lähihoitaja, katseli voimattomana sivusta. ”En puhunut mutta ärähtelin. Riitelimme enemmän kuin koskaan”, Juha sanoo.

Työkyky katosi. Kun Juha otti vasaran käteen, hän ei muistanut, mitä sillä piti tehdä.

Yhtenä iltana Juha kuvasi verstaalla videon. Siinä hän itki ja selitti, että on ihan pihalla. Että ei enää edes tiedä, mitä milläkin työvälineellä tehdään. Vaikka kuuntelija oli kamera, olo helpotti.

Sitä videota hän ei ole näyttänyt Marille vieläkään.

Sukan tärkein tehtävä

Masennusta kesti yli vuoden.

”Syyllisyys oli musertava. Tunsin pettäneeni asiakkaani. En täyttänyt enää paikkaani yhteiskunnassa”, Juha sanoo.

Lopulta konkurssi oli helpotus.

”En ole koskaan piitannut kiiltävästä julkisivusta, en Mersusta enkä menestyksestä. Jos olisin vatvonut myös sitä, mitä naapurit ajattelevat, en olisi jaksanut päivääkään. Ainut murheeni oli se, mistä saisin leivän pöytään.”

 

Maria ja Juhaa yhdistää vanhoillislestadiolainen lapsuus. ”Hengellisyys on osa arkeamme, mutta ehdottomuutta vierastamme.” 

Mari sai vakipestin kolmivuorotyössä lähihoitajana. Rahahuolet helpottivat, mutta ei perhe tuhlaile vieläkään: vaatteet ostetaan kirppareilta ja lapset harrastavat lähinnä kotona.

Koti-isänä Juha on unelmatyössään. Hän kokkaa, ompelee irronneet napit ja varmistaa aamuisin, että jokaisella lapsella on jotain päällään.

"On elämän tuhlausta miettiä, miltä asiat näyttävät."

Nimenomaan jotain. Juhan mielestä lapset saavat pukea mitä huvittaa. Tärkeintä sukissa on, että ne ovat lämpimät ja jalassa, ei se, ovatko ne samaa paria. Jalkaansa voi vetää vaikka reikäiset verkkarit, jos ne tuntuvat mukavimmilta.

”Jos lapsi saa valita vaatteensa itse, hän kestää, vaikka niistä kiusattaisiin. Jos vanhemmat valitsevat ne, kuittailu tuntuu pahemmalta”, Juha selittää.

Kerran Juha ilmestyi Ruutin kanssa lastentapahtumaan, jossa Mari oli töissä. Sinä päivänä Ruutia oli huvittanut pukeutua saappaisiin, tunikaan ja pitkään vyöhön, joka kiemurteli näyttävästi pitkin maata. Marin ensimmäinen ajatus oli: Voi ei. Mitähän muut ajattelevat?

”Saan itseni usein kiinni siitä ajatuksesta. Mitä ihmeen väliä sillä on, jos jonkun mielestä lapseni on pukeutunut hassusti?” Mari sanoo.

”Juhalta olen oppinut, että on elämän tuhlausta miettiä, miltä asiat näyttävät. Sillä ei kerta kaikkiaan ole merkitystä.”

Moikka, Matti tai Lauri

Kun Juha oli pieni, hänen isällään oli tapana lukea sanomalehteä lattialla. Vaikka lehden yli loikki seitsemän lasta, isä luki herpaantumatta.

Juhalla on isänsä geenit. Hän pystyy vajoamaan ajatuksiinsa, vaikka kaksi lasta kiskoisi häntä jalasta ja neljä korvasta. Toisinaan hän vajoaa niin syvälle, että unohtaa tehdä ruokaa. Siksi Mari jättelee muistutuslappuja: Tee nakkikeitto, maksa laskut, imuroi jooko.

”Olen ikuinen isosisko ja suorittaja. Kärsin sotkusta. Kolmen lapsen kanssa meillä oli vielä siistiä, mutta kuuden kanssa on pitänyt hellittää”, Mari sanoo.

 

”Viihdyn parhaiten lasten ja eläinten kanssa, sillä ne eivät piittaa sosiaalisesta statuksesta”, Juha sanoo.

Jo lapsena Juha tunsi itsensä erilaiseksi. Ekaluokkalaisesta asti hän luki Helsingin Sanomat kannesta kanteen joka aamu. Kun muut pojat ostivat Levikset,­ hän osti kirkkaanpunaiset housut.

”Jotka äiti värjäsi heti tummiksi, ehkä suojellakseen minua kiusaamiselta”, Juha naurahtaa.

Koskaan Juhaa ei kiusattu. Hän huomasi, kuinka tärkeää kavereille oli pärjätä ja päteä muiden silmissä ja ihmetteli, miksi samanlainen tarve puuttui häneltä.

Ihmetteli hän sitäkin, miksi hänen oli toisinaan vaikea tunnistaa kasvoja.

Kun Juha 17-vuotiaana palasi kesätöistä Kanadasta, lentokentälle vastaan tuli veli Matti. Tai ehkä Lauri. Juha ei ollut varma. Koko 200 kilometrin matkan kotiin hän mietti, kumpi veli vieressä istui.

”En kehdannut kysyä. Tuntui hirveältä, etten tunnistanut omaa veljeäni.”   

Aikuisena Juha on kummastellut innostumisvimmaansa. Jos joku lapsista kysyy, miksi alligaattori on vihreä, Juha perehtyy netissä alligaattoreihin seuraavat kaksi päivää. On myös neronleimauksia, jotka jälkeenpäin naurattavat, kuten Juhan taannoinen ekokeksintö: kompostoitava kännykänkuori.

Sitäkin Juha on miettinyt, miksi hänen­ on niin vaikea vastata kännykän tekstiviesteihin. Hän ei pysty kirjoittamaan viestiä, koska se tuntuu hänestä niin lyhyeltä ja kylmältä. Hän haluaa vastata perusteellisesti, pitkin lausein.

Pari vuotta sitten Juha luki artikkelin Aspergerin oireyhtymästä. Se on autismin lievä muoto, joka ilmenee neuro­logisina poikkeavuuksina. Yhtenä tunnusmerkkinä on vaikeus tunnistaa kasvoja.

Juha tunnisti itsestään muitakin Aspergeriin liittyviä piirteitä. Se oli helpotus.

 

Juha on nikkaroinut lastenhuoneen täyteen kiipeilytelineitä.

”Ehkä pienessä päässäni on jotakin poikkeavuutta. Enää en syyllistä itseäni liikaa siitä, että keittäessäni makaronia luen samalla alligaattoreista, ja unohdan siksi paistaa kalan.”

Kaunista anarkismia

Järvisten lapset saavat paitsi pukeutua miten huvittaa, myös nukkua missä huvittaa. Jos joku haluaa viettää yönsä keittiön pöydän alla tai olohuoneen oven takana, siitä vaan.

”Kun lapsi saa ajatella itsenäisesti ja valita, missä nukkuu, hän nukkuu paremmin”, Juha sanoo.

”Kannustan lapsiani kauniiseen anarkismiin. En huonoon käytökseen. Esikuvani Peppi Pitkätossu rikkoo rajoja hienosti.”

Koska lapset temppuilevat itsensä läkähdyksiin kotona, muualla heitä kehutaan rauhallisiksi.

On myös sääntöjä, joista ei lipsuta: Nukkumaan pitää mennä ajoissa, myös pöydän alle. Ketään ei saa lyödä. Muut otetaan huomioon. Tietokoneella ja kännykällä pelaaminen lopetetaan, kun vanhemmat niin sanovat.

Pelaaminen on ainut asia, josta lasten kanssa käydään jatkuvaa vääntöä.

”Siinä lasten on vaikea tunnistaa rajojaan. Siksi minä tai Mari näytämme ne”, Juha sanoo.  

 

Luukas, Aamos ja Ruut ovat tottuneita apulampureita.

Koska lapset saavat temppuilla itsensä läkähdyksiin kotona, koulussa ja kylässä heitä kehutaan rauhallisiksi. Vahinkoja ei ole sattunut sen enempää kuin tuttavapiirissäkään: pari luuta on murtunut ja yhteen sormeen tuli haava vuollessa.

Kolmen ensimmäisen lapsen kohdalla Juha vielä kuvitteli, että lasten luonne olisi jotenkin geenien ja vanhempien ansiota. Nyt ajatus huvittaa, niin erilaisia kaikki kuusi ovat. Akseli ja Luukas ovat lapsista rämäpäisimmät. Armi
rakastaa kirjoja, Elias on pohdiskelija, Ruut taiteellinen prinsessa ja Aamos pieni hurmuri.

”Lapsistani ei tarvitse tulla mitään erityistä. Ei parasta jääkiekkoilijaa, ei lahjakkainta pianistia, ei lukiolaista eikä lääkäriä. He saavat haaveilla tulevansa ihan miksi vain: ritareiksi, taksikuskeiksi tai astronauteiksi. Minulle riittää, että he ovat lapsia.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Tässä perheessä lapset saavat hyppiä pöydillä: "He löytävät rajansa kokeilemalla"

Juttu on Vanha (KK 20/2014), mutta kuin Uusi :0)! Miten IHANAT Vanhemmat ! Varsinkin Juha. Kun tyttäreni oli pieni asuin 35 neliön yksiössä. Ei ollut mahdollisuutta rakentaa kiipeilytelineitä ym. :0(. Muuten kannustin tytärtäni olemaan rohkea. - Noh. Kerran, kun hän oli 5-vuotias hän ja hänen kaverinsa kiipesivät Sinebrychoffin 5 m korkean takorautaportin huipulle. Meidän äitien takaa kuului iloinen ja ylpeä hihkunta: "Hei. Kattokaa missä me ollaan!" - Minulla meni kyllä sydän kurkkuun, mutta...
Lue kommentti
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.