Nuorena Risto Isomäki kävi vanhempiensa kanssa monta vakavaa keskustelua siitä, pitäisikö hänen keskittyä elannon varmistamiseen vai maailman parantamiseen. Maailma voitti.

Risto Isomäki puhaltaa keuhkot tyhjiksi.

Hän vaihtaa asentoa kuppien ja paperinippujen täyttämän keittiön pöydän ääressä ja huokaisee. Vetää henkeä kuin aikoisi ryhtyä puhumaan, mutta tulee toisiin ajatuksiin ja huokaisee uudestaan.

Hetkeä aikaisemmin Risto on esitellyt seikkaperäisesti kotinsa lämmitysjärjestelmän.

Tasan tunnin hän on puhunut siitä, mitä juuri nyt pitäisi tehdä taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Polveileva monologi on sisältänyt täsmällisiä vuosi- ja prosenttilukuja, määriä ja nimiä.

Nyt Riston pitäisi kertoa, millainen lapsi hän oli, eikä hän tiedä, mitä sanoa.

Hän oli perheen esikoinen, kyllä. Ensimmäinen lapsenlapsi kummankin puolen isovanhemmilleen, joo. Mutta oliko hän silmäterä? Hemmoteltiinko häntä?

”Varmaan jossain määrin. On vähän vaikeaa hahmottaa, koska en ole miettinyt... Kyllä me ainakin saimme hirveästi joululahjoja”, hän saa lopulta sano­tuk­si.

Kyse ei ole siitä, etteikö Risto haluaisi vastata kysymykseen. Hän ei oikeasti osaa. Hän ei ole tottunut miettimään itseään, koska elämässä on ollut tärkeämpääkin tekemistä. Esimerkiksi taistelu paremman maailman puolesta.

Mr. Ilmastonmuutos

Risto Isomäki tunnetaan kirjoistaan. Ne sijoittuvat mahdolliseen lähitulevaisuuteen, ja niissä seikkailevat reippaat tiedeihmiset, Indiana Jonesin heimolaiset.

Riston romaaneja lukevat nekin, jotka eivät tieteiskirjallisuudesta välitä. Tarinat etenevät jännityskertomuksina ja imevät mukaansa, vaikka joukkoon on ujutettu hirmuinen määrä tietoa maapallon tilasta.

Risto Isomäki on innoissaan kotinsa alla olevasta kallioluolasta, jonka venäläiset louhivat ensimmäisen maailmansodan aikana. Sinne voisi vaikka varastoida aurinkolämpöä tai sijoittaa ilmalämpöpumppujen ulkoyksikön. Tai rakentaa saunan.

 

Kirjojensa ansiosta Ristosta on tullut Mister Ilmastonmuutos. Hän kirjoitti aiheesta­ ensimmäisen kerran jo parikymppisenä toimitusharjoittelijana, mutta pitkään se oli hänelle vain yksi maailman monista ongelmista. Sitten tuli vuodenvaihde 1984–85 ja matka Bangladeshiin.

Risto matkusti jokilaivalla suurten jokien suistossa Sundarbanissa ja katseli, miten vesi söi maata rantatörmille rakennettujen majojen alta. Niiden takana näkyi lisää majoja, silmänkantamattomiin. Miljoonia veden ääreen asettuneita perheitä.

”Ilmastonmuutoksen seuraukset jysähtivät­ minulle siinä. Niille ihmisille kävisi todella huonosti, jos merenpinta nousisi edes muutamia kymmeniä senttejä.”

Risto ei ollut turistimatkalla. Hänet oli tuonut Bangladeshiin kampanja, joka puolusti köyhän maan oikeutta tuottaa halpoja rinnakkaislääkkeitä ylikansallisten firmojen valmisteista.

Tällaisiin asioihin hän on aina halunnut vaikuttaa. Jos ihmiset jossakin näkevät nälkää ja riutuvat sairauksissa, tilanteelle on tehtävä jotain.

Koulu kuin vankila

Riikinkukko patsasteli Turun Kupittaan puistossa. Sen pää huojui korkealla Riston yläpuolella, pyrstö levisi maiseman eteen. Risto ei muista, pelkäsikö hän tai pitelikö jotakuta kädestä. Todennäköisesti, koska elettiin 1960-luvun alkua ja Ristolla oli ikää vasta vuosi ja joitakin kuukausia. Riikinkukko on hänen ensimmäinen muistikuvansa.

Vähän myöhemmin syntyi pikkusisko Outi, ja perhe alkoi muuttaa. Veteliin, Kokkolaan, Lahteen, Heinolaan. Isän työ kuljetti, hän oli reumalääkäri. Äiti opetti saksaa.

Kokkolassa Risto asui ensiluokkalaiseksi. Siellä oli Chydeniuksen puisto ja puistossa vanha jalava, jonka haarojen väliin poika pakeni dinosauruksia.

”Kävin kaksi vuotta sitten katsomassa jalavaa uudestaan. Se oli elossa ja edelleen hieno. Vain dinosaurukset olivat kadonneet”, Risto kertoo.

Muumipeikko ja pyrstötähti oli niin hyvä, että Risto päätti ryhtyä isona kirjailijaksi.

Vanhempien kirjahyllystä löytyi jännittäviä teoksia historiasta ja luonnontieteistä. Risto luki ne kaikki ja haki kirjastosta lisää. Melkein yhtä kiehtovia olivat kirjat, joissa oli jotain seksiin liittyvää, mutta niitä äiti ja isä piilottelivat.

Kiinnostivat Ristoa seikkailutkin. Mummolan pihassa kasvoi iso pihlaja, jonne hän kiipesi lukemaan sankareistaan: Tex Willeristä, Mustanaamiosta, Tarzanista ja Nuuskamuikkusesta.
Maailmaa uhkaavasta tuhosta kertova Muumipeikko ja pyrstötähti oli niin hyvä, että poika päätti ryhtyä isona kirjailijaksi ja kirjoittaa avaruudesta ja keksinnöistä.

Tekemistä olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, ellei olisi ollut koulua.

”Koin koulun vapaudenriistona. Minun piti istua koko 12 vuoden kakku, vaikka en ollut murhannut tai ryöstänyt ketään. Mieluummin olisin lukenut kirjat omin päin ja tehnyt sitten jotain muuta.”

Lukiossa vähän helpotti. Opettajat kohtelivat kuin melkein aikuista, tytöt alkoivat näyttää kiinnostavilta, ja luokkakavereista löytyi sellaisia, joiden kanssa pystyi keskustelemaan Gandhista ja Einsteinista.

Ainoastaan kolmannen maailman ongelmat eivät kiinnostaneet ketään muuta. Se oli harmi. Silloisessa Kamputseassa oli juuri puhjennut pöyristyttävä sisällissota, ja media kertoi näyttävästi ihmisten kärsimyksistä. Risto sai kolmannen maailman herätyksen.

Köyhät vai ammatti?

Kun Risto pääsi Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia, hänen tajuntansa räjähti. Äkkiä ympärillä oli samanhenkisiä ihmisiä. Sai opiskella kehityspolitiikkaa, ympäristöpolitiikkaa ja kansainvälistä politiikkaa. Ennen kaikkea sai ryhtyä kunnolla vaikuttamaan.

”Vain 28 vuotta myöhemmin valmistuin yhteiskuntatieteen maisteriksi”, Risto sanoo ja hymähtää.

Risto Isomäki asuu Helsingin Malmilla satavuotiaan jugendhuvilan yläkerrassa. Katon aurinkopaneelit tuottavat suuren osan talon sähköstä.

 

Opintoja jumitti kolmannen maailman köyhyys. Risto lähti mukaan prosenttiliikkeeseen, joka vaati lisää määrärahoja kehitysyhteistyöhön, ja Nestlé-boikottiin, joka vastusti äidinmaidonkorvikkeen aggressiivista markkinointia kehitysmaissa.

Vanhempia pojan valinnat eivät ilahduttaneet. Risto muistaa monta vakavaa keskustelua, joiden päällimmäinen sanoma oli tämä: Hyväntekeväisyys ja kolmas maailma ovat jaloja projekteja, mutta oleellista on varmistaa elanto. Olisi suotavaa hankkia kunnon ammatti.

”Muistan heidän lauseitaan, jotka satuttivat, mutta en sitä, mitä heille vastasin. Nuori ihminen on hirvittävän vereslihalla vanhempiensa edessä, vaikka arvostelu nousisi huolesta ja vanhemmat esittäisivät sen kauniisti.”

Onneksi pikkusisko helpotti äidin ja isän oloa. Hän opiskeli lääkäriksi ja edustaa nykyisin Suomea Euroopan lääkevirastossa.

”Sisko on hoitanut velvollisuudet ja elänyt kunnollisempaa elämää. Se on vähentänyt minuun kohdistuvia paineita.”

”Olen minä kosinut”

Projekteja, kampanjoita, rahoitusta sieltä ja täältä. Kehitysmaakauppaliike. Erämaaliike Lapin ikimetsien säilyttämiseksi. Ruokaa tuottavia puita Afrikkaan. Tukea kenialaisille kylätaimitarhoille.

Ristosta oli tullut kokopäiväinen maailmanparantaja.

Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen kokouksessa 1990-luvun lopulla Risto tapasi Jaana Airaksisen. Jaanakin oli sitoutunut vähentämään köyhien kärsimystä Afrikassa ja Aasiassa. Hän arvosti hiljaisuutta ja ajatteluaikaa, jolloin ei tehdä yhtään mitään, aivan niin kuin Ristokin. Silti Riston äiti kysyi Jaanalta, kun tapasi tämän ensimmäistä kertaa: ”Kuinka sinä oikein pärjäät tuon Riston kanssa, se kun on oikeasti aika kummallinen?”

Jaana on kirjailija, kansalaisaktivisti ja Into-kustannuksen toimitusjohtaja. Yhteistä elämää on jatkunut pian  jo 18 vuotta, mutta naimisiin Risto ei ole Jaanaa saanut.

”Olen minä monta kertaa kosinut. Jaana vain on niin tiukka feministi, ettei suostu”, Risto sanoo.

Riston ja Jaanan koti lämpiää kahdella kotimaisella, vähäpäästöisellä pellettikamiinalla. Viime talvena, joka oli leuto, lämmitys maksoi 320 euroa.

 

Jaanan mukana perheeseen liittyivät hänen tyttärensä Kukka ja Vilma. Aluksi tytöt asuivat säännöllisesti kaksi viikkoa äidin ja Riston luona, kaksi viikkoa isänsä kanssa. Vanhempana vuorot alkoivat mennä miten sattui.

”Nyt he ovat 24- ja 22-vuotiaita ja asuvat omillaan. Ainoastaan heidän tavaransa kulkeutuvat tänne miten sattuu.”

Aika ajoin Ristosta on tuntunut haikealta, ettei hänellä ole biologisia lapsia. Tiukimpien ympäristöihmisten mielestä lapsen hankkiminen on maapalloon kohdistuvista rikoksista suurin, mutta Risto ei tehnyt valintaansa sellaisista syistä.

”Siinä vain kävi niin. Tavallaan se on ollut ihanteellinen ratkaisu. Minulla on niin hirveän suuri oman rauhan ja keskittyneen miettimisajan tarve, ettei siihen olisi ehkä enempää lapsia mahtunutkaan.”

Rauhaa on tarvittu muun muassa kirjoittamiseen. Lapsuuden unelma kirjailijan urasta syttyi uudelleen 1980-luvun lopulla, kun Risto huomasi kehittelevänsä ideoita tieteisnovelleiksi.

”Tarinat veivät koko ajan enemmän kovalevytilaa aivoistani. Ajattelin, etten pääse niistä eroon, ellen pane niitä paperille.”

Ensin syntyi novellikokoelma, sitten rivi tieteisromaaneja. Sarasvatin hiekkaa pääsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2005.

Vanhempien toive oli viimein toteutunut. Ristolla oli ammatti, josta hän sai elannon.

Lihanhimo ratkaisee

Mutta se ilmastonmuutos. Risto on joutunut puhumaan itsestään niin kauan, että on oikein ja kohtuullista päästää hänet palaamaan asiaan.

”Ilmastonmuutoksen suhteen on nyt syytä varovaiseen optimismiin”, hän aloittaa ja hänen silmänsä syttyvät.

Sen jälkeen hän kertoo, että ilmastoa lämmittävät päästöt ovat jatkuvasti kasvaneet.

Että pohjoiset napajäät olivat vähällä sulaa kokonaan jo kesällä 2013.

Että Tyynimeri valmistautuu parhaillaan tuottamaan valtavan el Niño -ilmiön. Sen seurauksena kaikki lämpöennätykset menevät rikki ja tulee järkyttäviä kuivuuskausia ja tuhoisia paloja.

Puhe kulkee kuin juna ja on komeaa kuunneltavaa. Silti on pakko keskeyttää ja pyytää armoa. Tuohan kuulostaa aivan kauhealta! Missä se luvattu optimismi on?

”Ihmiset kiinnostuvat ympäristökysymyksistä aalloittain eli aina, kun tapahtuu jotain dramaattista. Vaikka innostus pian sammuu, joka kerta asioita saadaan hoidettua hiukan paremmiksi”, Risto selittää.

”Edellisen aallon aikana päästiin jo hyvin lähelle ilmasto-ongelman ratkaisua. Kun seuraava iso el Niño saapuu ja yleinen mielipide alkaa vaatia hallituksia toimimaan, on aika helppoa tehdä loppurutistus.”

Huh, helpotus, mutta ei Risto kuulijaansa niin vähällä päästä. Yksi ilmasto-ongelma on vielä jäljellä, ja se on iso.

Jos ihmiskunta haluaa lihaa joka lautaselle, taistelu lämpenemistä vastaan on hävitty.

Jos se ratkaistaisiin, ilmastovaikutukset olisivat huikeat. Samalla päästäisiin eroon kasteluvesipulasta ja uusien tartuntatautien vaarasta. Sydän- ja verisuonitaudit, syöpä ja diabetes vähenisivät. Taistelu nälkää vastaan helpottuisi. Metsiä ei enää tarvitsisi raivata pelloiksi, peltoja voitaisiin metsittää uudelleen.

”Valitettavasti se on myös ainoa asia, johon hallitukset eivät halua puuttua. Myös tavalliselle ihmiselle se on vaikein uhraus.”

Kun Risto Isomäki havaitsee epäkohdan, hän ei vaivu synkkyyteen vaan ryhtyy ratkomaan.

 

Kyse on lihansyönnistä. Jos ihmiskunta haluaa lihaa joka lautaselle, taistelu lämpenemistä vastaan on hävitty.

Joku voisi tuosta masentua, mutta ei hän, joka on käyttänyt aikuisikänsä maailman korjaamiseen.

Kun Risto havaitsee epäkohdan, hän ei vaivu synkkyyteen vaan ryhtyy ratkomaan sitä. Siitäkin huolimatta, että ihmisten ällistyttävä kyky ohittaa ilmastonmuutoksen kaltaiset isot asiat omissa valinnoissaan tuntuu yhtä aikaa masentavalta, ärsyttävältä ja täysin käsittämättömältä.

Pitkinä hiljaisina päivinä, jolloin on ollut aikaa pelkästään ajatella, Risto sen oivalsi: vaikka kukaan ei sitä tahdo, tärkeä osaratkaisu lihansyöntiongelmaan saattaa tulla ympäristömyrkyistä. Nehän kulkevat ravintoketjussa ja pakkautuvat ennen muuta suuriin lihansyöjälajeihin, kuten ihmiseen.

”Mitä enemmän lihaa syömme, sitä pahemmin myrkytämme itsemme. Se tieto saattaa auttaa. Ehkä se saa meidät lopulta muuttamaan käytöstämme ja pelastamaan maapallon.”

 

Juttu on ilmestynyt Kodin Kuvalehden numerossa 7/2015. 

Risto Isomäki

53-vuotias kirjailija ja tiedetoimittaja on tehnyt koko aikuisikänsä töitä ympäristönsuojelun ja kehitysyhteistyön parissa.

Yli 15 vuotta hän on pitänyt ilmaston lämpenemistä suurimpana uhkana ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Väinö Åberg

Tieteiskirjailija Risto Isomäki: "Lihansyönti on suurin jäljellä oleva ilmasto-ongelma"

Hyvä elämän puolesta tiiviste: - Lihanhimo ratkaisee, kasvisruokaa saadaan 5-7 kertaa suuremmalle ihmismäärälle ja 10 kertaa halvemmalla. ÄLÄ TAPA syödäksesi. - Lämmittävät päästöt ovat jatkuvasti kasvaneet. Pohjoisnapajäät liki sulivat jo kokonaan kesällä 2013. Iso ilmasto-ongelma on lihansyönt i, jos sitä ei lopeteta, niin taistelu ilmaston lämpenemistä vastaan on hävitty. Lihansyönnin lopetuksen ilmastovaikutukset olisivat huikeat. Samalla päästäisiin eroon kasteluvesipulasta ja uusien...
Lue kommentti
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”