Tomin kirjoja voi lukea ilmaiseksi osoitteessa tomiastikainen.com.
Tomin kirjoja voi lukea ilmaiseksi osoitteessa tomiastikainen.com.

Tomi Astikainen, 32, liftaa ympäri maailmaa ja auttaa muita. Hän on elänyt käytännössä ilman rahaa jo vuosia.

"Viime syksynä liftasin tyttöystäväni Lean kanssa ympäri Etelä-Amerikkaa. Costa Ricas­sa meidät otti kyytiin nainen, joka kertoi ystävästään Vickistä. Tämä oli pulassa pienen maatilansa kanssa, koska miesystävä oli lähtenyt kävelemään. Päätimme auttaa häntä.

Kuudessa viikossa hommasimme Vickille rahaa ja vapaaehtoisia puoleksi vuodeksi eteenpäin. Kannustimme häntä pyytämään apua Facebookissa, ja ­yhteisö ympärillä otti tilan yhteiseksi projektikseen: mitä ikinä Vicky tarvitsi, sen hän sai puolessa tunnissa.

Nyt tilasta tulee apinoiden ja muiden villieläinten pelastuskeskus.

Sillä tavalla maailma toimii. Kun pyytää apua, sitä saa.

Tiedän sen, koska olen elänyt melkein neljä vuotta ilman rahaa, lahjataloudessa. Diilini universumin kanssa on, että autan kaikkia niin paljon kuin voin ja pyydän apua, kun tarvitsen.

SUUNNITELMANI OLIVAT aiemmin aika lailla toisenlaisia. Valmistuin kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2006 ja lähdin puoleksitoista vuodeksi sodan keskelle Sri Lankaan. Vedin siellä johtajakoulutuksia ja toimin strategiakonsulttina.

Kun palasin Suomeen, jatkoin koulutusta ja konsultointia ja perustin ­yhteiskunnallisen yrityksen Feelovationin. Sen kaltaisten firmojen tavoit­teena on ratkaista erilaisia ongelmia yhteiskunnassa, mutta vielä tuolloin sille ei ollut markkinoita.

Olin myös perustamassa yhteiskunnallisten yritysten yhdistystä SYY:tä, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa markkinat tällaisten palvelujen tarpeellisuudesta.

Puolentoista vuoden aikana tapasin viisisataa valtion, yritysten, järjestöjen ja median ihmistä. Kun taan­tuma iski, isoillakaan firmoilla ei ollut varaa koulutuksiin.

Tammikuussa 2009 muutin Helsingin Kallioon 42 neliön asuntoon yhdessä veljeni kanssa. Pengerkatu on kai vieläkin virallinen osoitteeni.

”Aloin miettiä, millaista olisi elää ilman rahaa.”

Minä ja veljeni jaoimme huoneen, mutta rytmimme olivat täysin erilaiset. Minä olin yrittäjä vapauksineni ja kävin baareissa, veli teki säännöllisistä työtä bussikuskina.

Laitoin ruokaa joka päivä, mutta ei veli tainnut arvostaa sitä. Ostin kuulemma jääkaappiin vähemmän maitoa kuin hän.

Yhteisasumisen aikana ongelmamme pääsivät niin pahoiksi, että emme ole väleissä vieläkään.

ALOIN KYSEENALAISTAA maailmanmenoa. Yhteiskunnallinen yrittäjä kysyy aina, mistä ongelma johtuu, ja minusta tuntui, että kaikki liittyi rahaan.

Koska kaikesta peritään korkoa, velkaa on aina enemmän kuin rahaa. Se saa ihmiset kilpailemaan keskenään ja tavoittelemaan voittoa. Se vähentää ihmisten välistä luottamusta.

Mietin, onko mitään järkeä paikkailla uppoavaa laivaa. Olisiko parempi miettiä, millainen yhteiskunta meillä voisi tulevaisuudessa olla ja miten siihen pääsisimme?

Kaverini haastoivat minua kysymällä, miksen itse tee asialle jotain.

"Matkalla Meksikossa. Lisävarusteena kadulta pelastettu veto­kassi täynnä tuoreita maasta kerättyjä mangoja."
"Matkalla Meksikossa. Lisävarusteena kadulta pelastettu veto­kassi täynnä tuoreita maasta kerättyjä mangoja."

Ajatus rahattomasta elämästä tuli mieleeni pussi­kaljalla Kaisaniemessä. Olimme kaverini kanssa juuri avanneet ensimmäiset oluet, kun aloin miettiä, millaista olisi elää ilman rahaa.

Pidimme sitä molemmat hulluna mutta kiinnostavana ajatuksena.

Selvitin pian, että rahattomia ihmisiä on maailmassa vain kymmenkunta, jos mukaan ei laske buddhalaisia munkkeja ja alkuperäiskansoja.

Seitsemänkymppinen saksalainen Heidemarie Schwermer on elänyt ­ilman rahaa 17 vuotta, ja nyt 34-vuotias irlantilainen Mark Boyle aloitteli samoihin aikoihin ensimmäistä rahatonta vuottaan. Luin heidän tekstejään ja aloin ajatella, että pystyisin siihen itsekin.

Toukokuun ­lopussa sulloin vaatteita reppuun ja lähdin Eurooppaan.

Ensin päätin, että vuoden lopussa asumiskuluni olisivat nolla euroa. Siihen aikaan, alkuvuodesta 2009, maksoin veljeni kanssa vuokraa tonnin kuussa, siis järjettömästi.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten päätökseni toteuttaisin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin veli sanoi etsivänsä oman kämpän ja neuvoi minua tekemään ­samoin.

Se oli tilaisuuteni hypätä tyhjän päälle. Yritin ilmoittaa maistraatin nettisivuilla, että olen koditon, mutta eihän ­lomakkeissa ollut sellaista vaihtoehtoa.

Tavaraa minulla ei juuri ollut. Olin muuttanut niin usein, että tava­ran raahaaminen mukana oli alkanut tuntua hullulta.

Toukokuun ­lopussa pakkasin pari kassillista, dumppasin ne silloisen tyttöystäväni luo, sulloin vaatteita reppuun ja lähdin Eurooppaan.

LIFTAAMISESTA EI ALUKSI tullut oikein mitään. Lensin Bremeniin ja menin junalla Kölniin, kimppakyy­dillä Hollantiin ja kaverin autossa Kroatiaan. Vasta sieltä lähdin Suomea kohti enimmäkseen liftaten.

Se oli kulkurielämäni ensimmäinen pyrähdys.

Vuoden yritin löytää yhteiskunnasta lokeroa, jossa olisin hyödyksi.

Liftaaminen tuntui mukavalta. Auto on intiimi paikka, ja autoilija tietää, ettei luultavasti tapaa liftaria enää koskaan. Moni avautuu elämästään, joten kuulin hienoja tarinoita.

Syksyllä palasin Suomeen ja halusin kirjoittaa kirjan.

Kaverini kutsui minut luokseen Joensuuhun kokkaamaan pariksi viikoksi. Hän oli päivätöissä eikä jaksanut tehdä iltaisin ruokaa.

Viivyin kahdeksan kuukautta ja kirjoitin kirjan Mind Your Elephant. Julkaisin sen nettisivuillani, josta sen voi ladata ilmaiseksi.

Seuraavan vuoden yritin löytää yhteiskunnasta loke­roa, jossa kyvyistäni olisi hyötyä muille.

Jostain syystä hain kuitenkin vain työpaikkoja, joita oli tosi vaikea saada. Pyrin muun muassa Unescon pääjohtajan puheen­kirjoittajaksi ja Joensuun kaupunginjohta­jaksi.

Tiedän, että olisin pärjännyt niissä, mutta ehkä en ihan tosissani halunnut töitä.

Kun haastattelija kysyi palkkatoivetta, sanoin, että teen työtä vaikka ilmai­seksi.

Kajaanista hain työpaikkaa, jossa tehtäväni olisi ­ollut saattaa opiskelijoita ja yrityksiä yhteen kehittämään yhteiskunnallisia liikeideoita. Juuri sellaista ­työtä olin tehnyt yrityksessänikin.

Kun haastattelija kysyi palkkatoivetta, sanoin, että teen työtä vaikka ilmai­seksi. 7 000 euroa, hän kirjoitti papereihinsa. En saanut paikkaa.

Vähitellen jouduin myöntämään, että minun pitää tehdä se, mitä olin vuoden pyöritellyt: kokeilla rahatonta elämää.

PAKKASIN HAMMASHARJAN ja vaatteita laukkuun ja lähdin Portugaliin. Siellä oli liftareiden tapaaminen.

Satamassa työskennellyt kaveri lahjoitti minulle ­ilmaisen matkalipun Tallinnaan. Sieltä liftasin Berliiniin, jossa tapasin norjalaisen Pavlikin. Hän oli elänyt ilman rahaa jo pidempään ja sai minutkin lopullisesti vakuuttumaan päätöksestäni.

Heinäkuussa 2010 kirjoitin vanhemmilleni kirjeen:

Oon nyt irtautunut lopullisesti niin sanotusta ­”normaalista elämästä” enkä aio enää koskea ­rahaan saati hakea palkkatöitä.

Tiedän, ettei tämä ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin, mutta mitä useampi kieltäytyy ottamasta vastaan korvausta osallistumisestaan (työstään), sitä suurempi mahdollisuus meillä on rakentaa ­yhteiskunta, jossa herrat eivät pompottele köyhä­listöä vaan jokainen saa keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä ja mistä tykkää.

En oleta, että ymmärtäisitte. Pyydän vain, ettette ole turhaan huolissanne.

Totta kai vanhempani olivat huolissaan.

"Turkissa markkinoilla valkosipuleita ihastelemassa."
"Turkissa markkinoilla valkosipuleita ihastelemassa."

Varmaan he olivat myös pahoillaan siitä, että perheen ainoa korkeasti koulutettu tuhlaa elämäänsä.

Nyt he ovat varmaan jo hyväksyneet, että eivät voi muuttaa minua. Se on minulle sellainen voitto, että voisin jo tehdä niin kuin he tahtovat, mennä vaikka päivätöihin.

Minulle on tärkeää, että vanhempani ovat huomanneet, että pärjään.

ALKU TIEN PÄÄLLÄ päällä oli opettelua. Ensin ajattelin ­etsiä etelästä kivan paikan ja viimeistellä kirjani siellä, mutta päätinkin pysyä liikkeessä.

Välillä minulla oli kova nälkä, koska en vielä osannut pyytää apua. Etsin ruokaa roskiksista.

Kolmen kuukauden jälkeen rahattomasta elämästä alkoi tulla rutiinia. Pystyin jo liftaamaan minne vain ­eikä minun tarvinnut huolestua ruuasta. Jostain sitä aina ilmaantui.

Kaverit alkoivat kysellä, miksen kirjoita kirjaa kokemuksistani rahattomana reissaajana.

Olin tehnyt muistiinpanoja koko ajan ja pidin ideasta. Koska läppärini oli mennyt rikki, kirjoitin muistiinpanoja käsin paperille ja siirsin ne nettiin, kun tietokone osui kohdalle.

Otan vastaan apua, vaikka rahaakin, mutta en vaadi sitä korvaukseksi.

Seuraavat puolitoista vuotta kirjoitin Sunhitcheriä, ja nyt 6 700 ihmistä on ladannut sen nettisivuiltani. Saan koko ajan yhteydenottoja lukijoilta ympäri maailmaa. Se tuntuu hyvältä.

Teen töitä ja autan muita ilmaiseksi. Joskus ihmiset haluavat antaa rahaa – auttaakseen. Pitkään sanoin, etten tar­vitse rahojanne, mutta loukkasin niin monia, että nyt otan vastaan kaiken avun, myös rahan.

Elän siis lahjataloudessa: otan vastaan apua, vaikka rahaakin, mutta en vaadi sitä korvaukseksi työstäni.

Esimerkkini kautta muutkin alkavat oppia, että on ok pyytää ja saada apua.

ELÄN VAARALLISTA ELÄMÄÄ. Ripuli ei ole harvi­naista, ja välillä sairastun muutenkin.

Turkissa sain kerran veitsestä. Juhlin silloisen tyttö­ystäväni kanssa juhannusta. Kun tulimme uimasta, törmäsimme mieheen, joka kutsui meidät ravintolaansa. Kala-aterian jälkeen kasasimme pienen kokon pihalle, panimme sen palamaan ja joimme rakia ravinto­loit­sijan ja 23-vuotiaan iranilaisen tarjoilijan kanssa.

Sain monta iskua, pahimman selkään. Verta tuli paljon.

Kun teimme lähtöä, tarjoilija alkoi potkia pihassa olleita rottweilereita. Puutuin tyttöystäväni kanssa ­asiaan, ja tarjoilija hyökkäsi kimppuuni metrisen kebab­veitsen kanssa.

Sain monta iskua, pahimman selkään. Verta tuli paljon.

Isäntämme kuljetti meidät poliisin kautta sairaalaan, jossa selkäni tikattiin. Aamupalan söimme poliisi­laitoksella, poliisien rynnäkkökiväärit pöydällä. Emme halunneet nuoren miehen joutuvan Iraniin vankilaan, joten annoimme anteeksi.

Seuraava sohvasurffausisäntämme oli lääkäri, joka poisti tikit veloituksetta.

Joskus riittää, että apua toivoo.

PUMMAAMINEN ON useimpien mielestä paheksuttavaa. Ihmisen pitäisi muka olla riippumaton. Monen onkin vaikea pyytää apua.

Minusta tuo oppi vain tekee kulutusyhteiskunnan toiminnan mahdolliseksi.

Silti ajatuksesta tuntuu olevan todella vaikea päästä irti. Aikapankeissakin ihmiset useammin tarjoavat apua kuin pyytävät sitä.

Vie ainakin kaksi sukupolvea ennen kuin pääsemme riippumattomuuden taakasta.

Todellisuudessa ajatus itsenäisyydestä on kuitenkin keino­tekoinen. Ei mikään ole muista riippumatonta.

Elämme joka tapauksessa yltäkylläisyydessä ja jaamme yltäkylläisyyttä, emme niukkuutta.

Luulen, että vie ainakin kaksi sukupolvea ennen kuin pääsemme riippumattomuuden taakasta. Rajallisella planeetalla meidän pitäisi oppia, ettei kaikkea tarvitse omistaa.

Elämäntyylini ei sovi kaikille. Pitää päästää irti mukavuudesta, varmuudesta ja turvallisuudesta, jotka ovat suomalaisessa pumpuliyhteiskunnassa taattuja.

Kun antaa niiden mennä, huomaa, että eihän tässä ole hätää.

En ole vielä kertonut vanhemmilleni, että olen Suomessa. Haluan yllättää heidät.

COSTA RICAN JA apinafarmin jälkeen tyttöystäväni Lea halusi lähteä omilleen. Olimme olleet puolitoista vuotta koko ajan yhdessä. Hän lähti Kanadaan, minä Panamaan.

Tarkoitukseni oli edetä Brasiliaan ja siellä jalkapallon MM-kisoihin. Suunnitelmani kuitenkin muuttuivat, niin kuin usein käy.

Panamasta olisi pitänyt kävellä 160 kilometriä viidakon poikki Kolumbiaan. Yritin reilun viikon ­saada ilmaista venekyytiä. Lopulta törmäsin satamassa hollantilaiseen mieheen, joka lahjoitti minulle vanhen­tuvat lentopisteensä.

Päätin lähteä Suomeen. Tarvitsin lentolippuun vielä sata euroa ja ne sain ystäviltäni parissa tunnissa.

"Murto-osa dyykatusta juustosaaliista toissa jouluna Sveitsissä."
"Murto-osa dyykatusta juustosaaliista toissa jouluna Sveitsissä."

Nyt olen ollut Suomessa kaksi päivää ja olen jo ylityöllistetty. Täällä tapahtuu niin paljon kaikkea siistiä. Ihmiset kehittävät ekokyliä, yrittäjäyhteisöjä ja muuta kiinnostavaa. Haluaisin auttaa kaikkia.

Nyt autan yhtä kaveria nettisivujen pystyttämi­sessä. Lisäksi kirjoitan kirjaa työnimellä Rikas ja raha­ton – opas rahattomaan elämään. Sen pitäisi valmistua ­tänä vuonna.

En ole vielä kertonut vanhemmilleni, että olen Suomessa. Haluan yllättää heidät.

Joskus olen miettinyt, mitä jäisi, jos en enää olisi rahaton ja sillä tavalla erilainen.

TULEVAISUUDENSUUNNITELMIA minulla ei ole. En tiedä, olenko tien päällä vielä 50-vuotiaana. Enhän edes tiedä, elänkö silloin.

Jatkuvaan reissaamiseen olen hieman kyllästynyt, mutta totta kai suosin edelleen liftaamista parhaana matkustusmuotona, myös silloin kun menen ystävien ja perheen luo.

Dyykata aion jatkossakin. En halua, että ruokaa ­menee hukkaan.

Enää en kuitenkaan halua hakea egon jatketta siitä, että elän erilaista elämää. Joskus aiemmin olen miettinyt, mitä jäisi, jos en enää olisi rahaton ja sillä tavalla erilainen.

Viime aikoina olen kirjoittanut runoja. Aloitan avomikkitapahtumilla ja etenen siitä runopuulaakin SM-karsintoihin. Se on jotain uutta, haastavaa ja jännittävää.

En muuta elämäntavallani maailmaa. Voin muuttaa vain itseäni.

Samalla voin kuitenkin tarjota muille mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä. Voin järjestää liftaritapaamisen tai kirjoittaa kirjan, josta joku toinen voi saada ideoita omaan elämäänsä."

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2014.

Vierailija

Tomi elää ilman rahaa ja kiertää maailmaa: "Apua saa kun pyytää"

Pummi vai ideologi? Rahan valtaa vastaan käy se jolla tarpeeksi rohkeutta on. Minusta ihailtavaa ja rohkeutta vaatiivaa toimintaa. Meidän oravanpyörässä eläjien ei ole ihan heti helppo hoksata mitä kaikkea hyvää luopuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena tuon ideologian kehittelyssä voi olla jonkinlainen kompromissi, jossa maailman ihmiset voivat huomattavsti paremmin kuin nyt.
Lue kommentti

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.