Tomin kirjoja voi lukea ilmaiseksi osoitteessa tomiastikainen.com.
Tomin kirjoja voi lukea ilmaiseksi osoitteessa tomiastikainen.com.

Tomi Astikainen, 32, liftaa ympäri maailmaa ja auttaa muita. Hän on elänyt käytännössä ilman rahaa jo vuosia.

"Viime syksynä liftasin tyttöystäväni Lean kanssa ympäri Etelä-Amerikkaa. Costa Ricas­sa meidät otti kyytiin nainen, joka kertoi ystävästään Vickistä. Tämä oli pulassa pienen maatilansa kanssa, koska miesystävä oli lähtenyt kävelemään. Päätimme auttaa häntä.

Kuudessa viikossa hommasimme Vickille rahaa ja vapaaehtoisia puoleksi vuodeksi eteenpäin. Kannustimme häntä pyytämään apua Facebookissa, ja ­yhteisö ympärillä otti tilan yhteiseksi projektikseen: mitä ikinä Vicky tarvitsi, sen hän sai puolessa tunnissa.

Nyt tilasta tulee apinoiden ja muiden villieläinten pelastuskeskus.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sillä tavalla maailma toimii. Kun pyytää apua, sitä saa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tiedän sen, koska olen elänyt melkein neljä vuotta ilman rahaa, lahjataloudessa. Diilini universumin kanssa on, että autan kaikkia niin paljon kuin voin ja pyydän apua, kun tarvitsen.

SUUNNITELMANI OLIVAT aiemmin aika lailla toisenlaisia. Valmistuin kauppatieteiden maisteriksi vuonna 2006 ja lähdin puoleksitoista vuodeksi sodan keskelle Sri Lankaan. Vedin siellä johtajakoulutuksia ja toimin strategiakonsulttina.

Kun palasin Suomeen, jatkoin koulutusta ja konsultointia ja perustin ­yhteiskunnallisen yrityksen Feelovationin. Sen kaltaisten firmojen tavoit­teena on ratkaista erilaisia ongelmia yhteiskunnassa, mutta vielä tuolloin sille ei ollut markkinoita.

Olin myös perustamassa yhteiskunnallisten yritysten yhdistystä SYY:tä, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa markkinat tällaisten palvelujen tarpeellisuudesta.

Puolentoista vuoden aikana tapasin viisisataa valtion, yritysten, järjestöjen ja median ihmistä. Kun taan­tuma iski, isoillakaan firmoilla ei ollut varaa koulutuksiin.

Tammikuussa 2009 muutin Helsingin Kallioon 42 neliön asuntoon yhdessä veljeni kanssa. Pengerkatu on kai vieläkin virallinen osoitteeni.

”Aloin miettiä, millaista olisi elää ilman rahaa.”

Minä ja veljeni jaoimme huoneen, mutta rytmimme olivat täysin erilaiset. Minä olin yrittäjä vapauksineni ja kävin baareissa, veli teki säännöllisistä työtä bussikuskina.

Laitoin ruokaa joka päivä, mutta ei veli tainnut arvostaa sitä. Ostin kuulemma jääkaappiin vähemmän maitoa kuin hän.

Yhteisasumisen aikana ongelmamme pääsivät niin pahoiksi, että emme ole väleissä vieläkään.

ALOIN KYSEENALAISTAA maailmanmenoa. Yhteiskunnallinen yrittäjä kysyy aina, mistä ongelma johtuu, ja minusta tuntui, että kaikki liittyi rahaan.

Koska kaikesta peritään korkoa, velkaa on aina enemmän kuin rahaa. Se saa ihmiset kilpailemaan keskenään ja tavoittelemaan voittoa. Se vähentää ihmisten välistä luottamusta.

Mietin, onko mitään järkeä paikkailla uppoavaa laivaa. Olisiko parempi miettiä, millainen yhteiskunta meillä voisi tulevaisuudessa olla ja miten siihen pääsisimme?

Kaverini haastoivat minua kysymällä, miksen itse tee asialle jotain.

"Matkalla Meksikossa. Lisävarusteena kadulta pelastettu veto­kassi täynnä tuoreita maasta kerättyjä mangoja."
"Matkalla Meksikossa. Lisävarusteena kadulta pelastettu veto­kassi täynnä tuoreita maasta kerättyjä mangoja."

Ajatus rahattomasta elämästä tuli mieleeni pussi­kaljalla Kaisaniemessä. Olimme kaverini kanssa juuri avanneet ensimmäiset oluet, kun aloin miettiä, millaista olisi elää ilman rahaa.

Pidimme sitä molemmat hulluna mutta kiinnostavana ajatuksena.

Selvitin pian, että rahattomia ihmisiä on maailmassa vain kymmenkunta, jos mukaan ei laske buddhalaisia munkkeja ja alkuperäiskansoja.

Seitsemänkymppinen saksalainen Heidemarie Schwermer on elänyt ­ilman rahaa 17 vuotta, ja nyt 34-vuotias irlantilainen Mark Boyle aloitteli samoihin aikoihin ensimmäistä rahatonta vuottaan. Luin heidän tekstejään ja aloin ajatella, että pystyisin siihen itsekin.

Toukokuun ­lopussa sulloin vaatteita reppuun ja lähdin Eurooppaan.

Ensin päätin, että vuoden lopussa asumiskuluni olisivat nolla euroa. Siihen aikaan, alkuvuodesta 2009, maksoin veljeni kanssa vuokraa tonnin kuussa, siis järjettömästi.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten päätökseni toteuttaisin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin veli sanoi etsivänsä oman kämpän ja neuvoi minua tekemään ­samoin.

Se oli tilaisuuteni hypätä tyhjän päälle. Yritin ilmoittaa maistraatin nettisivuilla, että olen koditon, mutta eihän ­lomakkeissa ollut sellaista vaihtoehtoa.

Tavaraa minulla ei juuri ollut. Olin muuttanut niin usein, että tava­ran raahaaminen mukana oli alkanut tuntua hullulta.

Toukokuun ­lopussa pakkasin pari kassillista, dumppasin ne silloisen tyttöystäväni luo, sulloin vaatteita reppuun ja lähdin Eurooppaan.

LIFTAAMISESTA EI ALUKSI tullut oikein mitään. Lensin Bremeniin ja menin junalla Kölniin, kimppakyy­dillä Hollantiin ja kaverin autossa Kroatiaan. Vasta sieltä lähdin Suomea kohti enimmäkseen liftaten.

Se oli kulkurielämäni ensimmäinen pyrähdys.

Vuoden yritin löytää yhteiskunnasta lokeroa, jossa olisin hyödyksi.

Liftaaminen tuntui mukavalta. Auto on intiimi paikka, ja autoilija tietää, ettei luultavasti tapaa liftaria enää koskaan. Moni avautuu elämästään, joten kuulin hienoja tarinoita.

Syksyllä palasin Suomeen ja halusin kirjoittaa kirjan.

Kaverini kutsui minut luokseen Joensuuhun kokkaamaan pariksi viikoksi. Hän oli päivätöissä eikä jaksanut tehdä iltaisin ruokaa.

Viivyin kahdeksan kuukautta ja kirjoitin kirjan Mind Your Elephant. Julkaisin sen nettisivuillani, josta sen voi ladata ilmaiseksi.

Seuraavan vuoden yritin löytää yhteiskunnasta loke­roa, jossa kyvyistäni olisi hyötyä muille.

Jostain syystä hain kuitenkin vain työpaikkoja, joita oli tosi vaikea saada. Pyrin muun muassa Unescon pääjohtajan puheen­kirjoittajaksi ja Joensuun kaupunginjohta­jaksi.

Tiedän, että olisin pärjännyt niissä, mutta ehkä en ihan tosissani halunnut töitä.

Kun haastattelija kysyi palkkatoivetta, sanoin, että teen työtä vaikka ilmai­seksi.

Kajaanista hain työpaikkaa, jossa tehtäväni olisi ­ollut saattaa opiskelijoita ja yrityksiä yhteen kehittämään yhteiskunnallisia liikeideoita. Juuri sellaista ­työtä olin tehnyt yrityksessänikin.

Kun haastattelija kysyi palkkatoivetta, sanoin, että teen työtä vaikka ilmai­seksi. 7 000 euroa, hän kirjoitti papereihinsa. En saanut paikkaa.

Vähitellen jouduin myöntämään, että minun pitää tehdä se, mitä olin vuoden pyöritellyt: kokeilla rahatonta elämää.

PAKKASIN HAMMASHARJAN ja vaatteita laukkuun ja lähdin Portugaliin. Siellä oli liftareiden tapaaminen.

Satamassa työskennellyt kaveri lahjoitti minulle ­ilmaisen matkalipun Tallinnaan. Sieltä liftasin Berliiniin, jossa tapasin norjalaisen Pavlikin. Hän oli elänyt ilman rahaa jo pidempään ja sai minutkin lopullisesti vakuuttumaan päätöksestäni.

Heinäkuussa 2010 kirjoitin vanhemmilleni kirjeen:

Oon nyt irtautunut lopullisesti niin sanotusta ­”normaalista elämästä” enkä aio enää koskea ­rahaan saati hakea palkkatöitä.

Tiedän, ettei tämä ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin, mutta mitä useampi kieltäytyy ottamasta vastaan korvausta osallistumisestaan (työstään), sitä suurempi mahdollisuus meillä on rakentaa ­yhteiskunta, jossa herrat eivät pompottele köyhä­listöä vaan jokainen saa keskittyä tekemään sitä, missä on hyvä ja mistä tykkää.

En oleta, että ymmärtäisitte. Pyydän vain, ettette ole turhaan huolissanne.

Totta kai vanhempani olivat huolissaan.

"Turkissa markkinoilla valkosipuleita ihastelemassa."
"Turkissa markkinoilla valkosipuleita ihastelemassa."

Varmaan he olivat myös pahoillaan siitä, että perheen ainoa korkeasti koulutettu tuhlaa elämäänsä.

Nyt he ovat varmaan jo hyväksyneet, että eivät voi muuttaa minua. Se on minulle sellainen voitto, että voisin jo tehdä niin kuin he tahtovat, mennä vaikka päivätöihin.

Minulle on tärkeää, että vanhempani ovat huomanneet, että pärjään.

ALKU TIEN PÄÄLLÄ päällä oli opettelua. Ensin ajattelin ­etsiä etelästä kivan paikan ja viimeistellä kirjani siellä, mutta päätinkin pysyä liikkeessä.

Välillä minulla oli kova nälkä, koska en vielä osannut pyytää apua. Etsin ruokaa roskiksista.

Kolmen kuukauden jälkeen rahattomasta elämästä alkoi tulla rutiinia. Pystyin jo liftaamaan minne vain ­eikä minun tarvinnut huolestua ruuasta. Jostain sitä aina ilmaantui.

Kaverit alkoivat kysellä, miksen kirjoita kirjaa kokemuksistani rahattomana reissaajana.

Olin tehnyt muistiinpanoja koko ajan ja pidin ideasta. Koska läppärini oli mennyt rikki, kirjoitin muistiinpanoja käsin paperille ja siirsin ne nettiin, kun tietokone osui kohdalle.

Otan vastaan apua, vaikka rahaakin, mutta en vaadi sitä korvaukseksi.

Seuraavat puolitoista vuotta kirjoitin Sunhitcheriä, ja nyt 6 700 ihmistä on ladannut sen nettisivuiltani. Saan koko ajan yhteydenottoja lukijoilta ympäri maailmaa. Se tuntuu hyvältä.

Teen töitä ja autan muita ilmaiseksi. Joskus ihmiset haluavat antaa rahaa – auttaakseen. Pitkään sanoin, etten tar­vitse rahojanne, mutta loukkasin niin monia, että nyt otan vastaan kaiken avun, myös rahan.

Elän siis lahjataloudessa: otan vastaan apua, vaikka rahaakin, mutta en vaadi sitä korvaukseksi työstäni.

Esimerkkini kautta muutkin alkavat oppia, että on ok pyytää ja saada apua.

ELÄN VAARALLISTA ELÄMÄÄ. Ripuli ei ole harvi­naista, ja välillä sairastun muutenkin.

Turkissa sain kerran veitsestä. Juhlin silloisen tyttö­ystäväni kanssa juhannusta. Kun tulimme uimasta, törmäsimme mieheen, joka kutsui meidät ravintolaansa. Kala-aterian jälkeen kasasimme pienen kokon pihalle, panimme sen palamaan ja joimme rakia ravinto­loit­sijan ja 23-vuotiaan iranilaisen tarjoilijan kanssa.

Sain monta iskua, pahimman selkään. Verta tuli paljon.

Kun teimme lähtöä, tarjoilija alkoi potkia pihassa olleita rottweilereita. Puutuin tyttöystäväni kanssa ­asiaan, ja tarjoilija hyökkäsi kimppuuni metrisen kebab­veitsen kanssa.

Sain monta iskua, pahimman selkään. Verta tuli paljon.

Isäntämme kuljetti meidät poliisin kautta sairaalaan, jossa selkäni tikattiin. Aamupalan söimme poliisi­laitoksella, poliisien rynnäkkökiväärit pöydällä. Emme halunneet nuoren miehen joutuvan Iraniin vankilaan, joten annoimme anteeksi.

Seuraava sohvasurffausisäntämme oli lääkäri, joka poisti tikit veloituksetta.

Joskus riittää, että apua toivoo.

PUMMAAMINEN ON useimpien mielestä paheksuttavaa. Ihmisen pitäisi muka olla riippumaton. Monen onkin vaikea pyytää apua.

Minusta tuo oppi vain tekee kulutusyhteiskunnan toiminnan mahdolliseksi.

Silti ajatuksesta tuntuu olevan todella vaikea päästä irti. Aikapankeissakin ihmiset useammin tarjoavat apua kuin pyytävät sitä.

Vie ainakin kaksi sukupolvea ennen kuin pääsemme riippumattomuuden taakasta.

Todellisuudessa ajatus itsenäisyydestä on kuitenkin keino­tekoinen. Ei mikään ole muista riippumatonta.

Elämme joka tapauksessa yltäkylläisyydessä ja jaamme yltäkylläisyyttä, emme niukkuutta.

Luulen, että vie ainakin kaksi sukupolvea ennen kuin pääsemme riippumattomuuden taakasta. Rajallisella planeetalla meidän pitäisi oppia, ettei kaikkea tarvitse omistaa.

Elämäntyylini ei sovi kaikille. Pitää päästää irti mukavuudesta, varmuudesta ja turvallisuudesta, jotka ovat suomalaisessa pumpuliyhteiskunnassa taattuja.

Kun antaa niiden mennä, huomaa, että eihän tässä ole hätää.

En ole vielä kertonut vanhemmilleni, että olen Suomessa. Haluan yllättää heidät.

COSTA RICAN JA apinafarmin jälkeen tyttöystäväni Lea halusi lähteä omilleen. Olimme olleet puolitoista vuotta koko ajan yhdessä. Hän lähti Kanadaan, minä Panamaan.

Tarkoitukseni oli edetä Brasiliaan ja siellä jalkapallon MM-kisoihin. Suunnitelmani kuitenkin muuttuivat, niin kuin usein käy.

Panamasta olisi pitänyt kävellä 160 kilometriä viidakon poikki Kolumbiaan. Yritin reilun viikon ­saada ilmaista venekyytiä. Lopulta törmäsin satamassa hollantilaiseen mieheen, joka lahjoitti minulle vanhen­tuvat lentopisteensä.

Päätin lähteä Suomeen. Tarvitsin lentolippuun vielä sata euroa ja ne sain ystäviltäni parissa tunnissa.

"Murto-osa dyykatusta juustosaaliista toissa jouluna Sveitsissä."
"Murto-osa dyykatusta juustosaaliista toissa jouluna Sveitsissä."

Nyt olen ollut Suomessa kaksi päivää ja olen jo ylityöllistetty. Täällä tapahtuu niin paljon kaikkea siistiä. Ihmiset kehittävät ekokyliä, yrittäjäyhteisöjä ja muuta kiinnostavaa. Haluaisin auttaa kaikkia.

Nyt autan yhtä kaveria nettisivujen pystyttämi­sessä. Lisäksi kirjoitan kirjaa työnimellä Rikas ja raha­ton – opas rahattomaan elämään. Sen pitäisi valmistua ­tänä vuonna.

En ole vielä kertonut vanhemmilleni, että olen Suomessa. Haluan yllättää heidät.

Joskus olen miettinyt, mitä jäisi, jos en enää olisi rahaton ja sillä tavalla erilainen.

TULEVAISUUDENSUUNNITELMIA minulla ei ole. En tiedä, olenko tien päällä vielä 50-vuotiaana. Enhän edes tiedä, elänkö silloin.

Jatkuvaan reissaamiseen olen hieman kyllästynyt, mutta totta kai suosin edelleen liftaamista parhaana matkustusmuotona, myös silloin kun menen ystävien ja perheen luo.

Dyykata aion jatkossakin. En halua, että ruokaa ­menee hukkaan.

Enää en kuitenkaan halua hakea egon jatketta siitä, että elän erilaista elämää. Joskus aiemmin olen miettinyt, mitä jäisi, jos en enää olisi rahaton ja sillä tavalla erilainen.

Viime aikoina olen kirjoittanut runoja. Aloitan avomikkitapahtumilla ja etenen siitä runopuulaakin SM-karsintoihin. Se on jotain uutta, haastavaa ja jännittävää.

En muuta elämäntavallani maailmaa. Voin muuttaa vain itseäni.

Samalla voin kuitenkin tarjota muille mahdollisuuksia muuttaa elämäänsä. Voin järjestää liftaritapaamisen tai kirjoittaa kirjan, josta joku toinen voi saada ideoita omaan elämäänsä."

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2014.

Vierailija

Ei hän pummi mielestäni ole. Hän auttaa toisia ja saa itse apua. Vaihdanta taloutta tavallaan.

  • ylös 23
  • alas 14
Vierailija

Pummi vai ideologi? Rahan valtaa vastaan käy se jolla tarpeeksi rohkeutta on. Minusta ihailtavaa ja rohkeutta vaatiivaa toimintaa. Meidän oravanpyörässä eläjien ei ole ihan heti helppo hoksata mitä kaikkea hyvää luopuminen voi saada aikaan. Lopputuloksena tuon ideologian kehittelyssä voi olla jonkinlainen kompromissi, jossa maailman ihmiset voivat huomattavsti paremmin kuin nyt.

  • ylös 19
  • alas 4
Sisältö jatkuu mainoksen alla