Jenna Laukkanen, 22, on erikoistunut rintauintiin. Hän voitti pitkän radan EM-kilpailuissa 2016 pronssia 50 metrin rintauinnissa ja lyhyen radan EM-kilpailuissa 2015 kultaa sekä 50 metrin että 100 metrin rintauinnissa.
Jenna Laukkanen, 22, on erikoistunut rintauintiin. Hän voitti pitkän radan EM-kilpailuissa 2016 pronssia 50 metrin rintauinnissa ja lyhyen radan EM-kilpailuissa 2015 kultaa sekä 50 metrin että 100 metrin rintauinnissa.

Kodin Kuvalehti täyttää 50 vuotta. Tässä juttusarjassa esittelemme ihmisiä, joihin liittyy luku viisikymmentä. Uimari Jenna Laukkanen tietää, että 50 metriä kauhoessa ajatus ei voi herpaantua sekunniksikaan.

"Kaksi terävää hyppyä. Ne minun on tehtävä aina ennen starttipallille nousemista, muuten koko uinti voi mennä pilalle. Saan niistä kehooni valmiin olon. Nyt lähdetään kisaamaan oikein kunnolla!

Vartti ennen veteen hyppäämistä pääni on yleensä täynnä kauhuskenaarioita. Miten kuollut olen uinnin loppumetreillä? Mitä, jos uimapuku repeää tai lasit menevät rikki? Onko minusta vastusta muille uimareille?

Mutta kun kipuan starttipallin päälle, en mieti enää mitään.

50 metrin uinti vedetään nopeasti ja täysillä. Fokus ei saa herpaantua sekunnin sadasosaksikaan. Muuten se on hei hei sille uinnille. Lyhyellä matkalla meidän uimareiden erot ovat niin pieniä.

Siksi seison pallilla pää tyhjänä, odotan vain merkkiääntä. Kun se kajahtaa, hyppään salamana veteen. Tärkeintä on pitää vartalo tiukkana, jotta sen liikkeet eivät hidasta vauhtia.

"Seison pallilla pää tyhjänä."

Annan hypystä saadun vauhdin liu’uttaa lujasti eteenpäin veden alla. Kun käteni rikkovat veden pinnan reilun kymmenen metrin jälkeen, alan kauhoa. Yksi, kaksi, kolme, neljä.

Nostan pääni nopeasti veden pinnalle jokaisella vedolla. Vedän henkeä. Kropan on saatava tarpeeksi happea.

Viisi, kuusi, seitsemän. Vetoja laskemalla tiedän, milloin on aika valmistautua käännökseen. Ojennan käteni ja koukistan polvet lähelle rintaa. Otan oikealla kädellä päädystä kiinni, kiepautan itseni ympäri ja ponnistan takaisin vauhtiin.

25 metriä uitu. Loppukiri alkaa.

"Tiedän, että fyysisesti pystyn vaikka mihin."

Tiedän, että fyysisesti pystyn vaikka mihin, se on harjoituksissa nähty. Muiden suoritukseen ei siksi pidäkään kiinnittää huomiota. Tulee muistaa vain, että tätä olen harjoitellut ja tämän minä osaan.

40 metrin kohdalla maitohapot tuntuvat jo kehossa. Altaan maalipääty on enää muutaman vedon päässä.

Sekuntikello näyttää vajaata kolmeakymmentä, kun käteni koskettavat nopeasti päädyn viileää kaakelipintaa. Uinti on uitu. Olo tuntuu tyhjentyneeltä.

Nostan pään ylös vedestä ja käännyn kohti tulostaulua. Onnistumisen tietää heti, kun lukemat lävähtävät esiin.

Se on tulos tai ulos. Siinä hetkessä vain uintiajalla on väliä.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.

 

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti