Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.
Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi katsoa 2000-luvulla näin. Mutta kun se viikon rytmittyminen ja odottamaan joutuminen tuntuu hyvältä.

Tiedän, mitä teen kuopukseni kanssa tänä syksynä perjantaisin kello 20. Tai ehkä 20.03 riittää, kun alussa on paljon mainoksia.

Lauantaisin meidän on oltava valmiina jo vähän aiemmin, kello 19.35.

Sunnuntaina kahdeksanvuotias saa istua sohvalla itsekseen kello 19.30, siinä kohtaa meidän makumme eroaa.

Viikkojamme rytmittävät kellonajat ovat tv-ohjelmien lähetysaikoja. Vain elämää on kahdeksanvuotiaan tyttären ja minun yhteinen perjantaiohjelma, johon kuuluu oleellisena osana popcornin tai jäätelön tai niiden molempien syönti.

”Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin.”

Lauantaisin meidän perheelle tulee usein kiire ehtiä syödä ennen Fort Boyardia, ja välillä lauantairuokaa syödään vasta ohjelman jälkeen eli turhan myöhään, yhdeksältä.

Sunnuntaisin tokaluokkalainen katsoo Kaikki vastaan yksi. Kun se yhdeksältä loppuu, lapsen hampaat on pesty yhden tauon aikana ja hän on puolijuossut suihkuun ja takaisin toisella tauolla. Tokaluokkalaisen viikonloppu kääntyy kouluviikoksi, ja hän alkaa jo vähän odottaa seuraavaa perjantai-iltaa ja kello kahdeksaa.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin. Ohjelmia voisi tallentaa tai katsoa nettipalveluista koska itselle sattuu sopimaan, hyppiä mainosten yli tai pysäyttää ohjelma hetkeksi koska vain.

Voisimme viis veisata ohjelmien lähetysajoista, lapsi voisi kannustaa sohvalla Jannin Hussin joukkueen ja minä vieressä Siim Liivikin joukkueen kilpailua Fort Boyardin -vankilasaarella vaikka maanantaina kello iltakuudelta ja seuraavan kerran keskiviikkona viideltä.

Se ei vain tuntuisi samalta.

Yläkouluaikoinani 1980-luvulla viikko huipentui perjantai-illan Dallasiin sohvalla äidin kanssa. Vaikka illan jaksossa JR:ia olisi ammuttu tai Sue Ellen olisi juuri ollut retkahtamassa juomaan, meidän piti odottaa seuraavaan perjantaihin, jotta tiesimme, miten tässä käy.

”TV-ohjelmien odottaminen on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.”

Samaa odottamista tv-ohjelmien kanssa on yhä meillä kotona, ja minusta se tuntuu hyvältä. Vaikka lapsi jokaisen Fort Boyardin jälkeen sanoo, että ei jaksa odottaa seuraavan ohjelman kilpailujen näkemistä, hän jaksaa kyllä. Se odottaminenkin on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.

Joku kummallinen viehätys on myös siinä, että katsomme ohjelman useimmiten juuri silloin kun se telkkarista tulee. Perjantaisin imurointiini tulee vauhtia ja lapsia auttaa sohvatyynyjen nostelussa imurin tieltä, kun kello lähestyy kahdeksaa.

Välillä on silti hetkiä, jolloin harkitsen nykyaikaan siirtymistä ja kaikkien minusta epäkiinnostavien teknisten asioiden opettelua television katselussani.

Kun pari vuotta sittten katsoin yläkoululaisen kanssa Saara Aallon X Factor UK -ohjelmia ja joka ainoalla (siltä ainakin tuntui) tauolla tuli jellyjortikka-mainos, mietin, että olisihan siinä mainosten yli kelaamisessakin omat hyvät puolensa. Aika monta taukoa sain kulumaan jääkaapilla käymällä ja puheen kääntämisellä hätäpäissäni Hannu Jortikkaan, mutta sitten kysymyksiin oli vastattava. Ehkä sekin oli lopulta ihan hyvä.

”Syksyisimpinäkin maanantaina on jokin täsmällinen oma hetki, jota odottaa.”

Nyt mietin jo vähän, kuinka aikataulutan lokakuiset maanantai-illat, jolloin tulee kiire saada tokaluokkalainen sänkyyn illalla yhdeksäksi. Silloin nimittäin haluan katsoa puolisalaa itsekseni Bachelorette Suomi -ohjelmaa ja vastata vain mieheni kysymyksiin siitä, onko ohjelmassa ruususeremonioineen muka järkeä.

Ehkä varsinaisesti ei, mutta ainakin on syksyisimpänäkin sademaanantaina jokin täsmälliseen aikaan alkava oma hetki, jota odottaa.

Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Voisin tulla teille katsomaan telkkaria”, ystävä sanoo, kun keskustelemme syksyn suunnitelmista.

Sydämessäni läikähtää.

Yhteinen tv-ilta on paras tapa paeta pimenevää syysiltaa. Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Katsottavaksi ei koskaan valita mitään rauhaa tai keskittymistä vaativaa. Ohessa täytyy voida keittää kahvit, puida juonenkäänteet ja vaihtaa kuulumiset.

Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Sohvan jakamisessa on jotakin turvallista. Se muistuttaa lapsuuden lauantai-illoista, joina tv:ssä pyöri Avara luonto ja äiti paistoi pannukakkua. Kaikki tärkeimmät olivat koolla.

Tänä syksynä aiomme ainakin perustaa Vain elämää -katsomon, testata omenapannaria ja jännittää Bacheloretten ruususeremo­niaa yhdessä Sohvaperunoiden kanssa.

Illan päätteeksi halataan. Se tarkoittaa: tervetuloa uudestaan.

Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.
Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.

Ikämies, kääkkä ja entisaikainen – kaikki nimitykset käyvät, kirjoittaa ikääntymisestään Kai Lehtinen.

LAPSENA ODOTIN syntymäpäiviltä lähinnä kavereita ja lahjoja. Samaa odottivat omatkin lapseni. Mitä enemmän väkeä ja ohjelmaa, sitä paremmin syntymäpäiväsankari ja muut juhlijat viihtyivät. Yksi suosituimmista ohjelmanumeroista oli onginta. Maakellarin päältä, tuuletus­aukon reiästä ongittiin yllätyksiä, joita jompikumpi meistä vanhemmista kiinnitti kellarissa ongenkoukkuun.

Tänä kesänä toivoin vain yhtä lahjaa täyttäessäni sen verran, että ensirakastajan roolit ovat auttamattomasti ohi. En halunnut juhlia enkä humua vaan kalastusreissun pohjoiseen juuri sen naisen kanssa, joka meillä päin usein häärää.

Muutama päivä vierähti nopeasti omassa hyvässä seurassa. Ei tullut mistään kinaa ja samaa mieltä oltiin kaikesta.

Työkiireitten takia yhteinen reissu ei onnistunut. Hieman harmistunut ilme naamallaan entinen tyttöystäväni vannotti minua kuitenkin lähtemään. Muutaman kerran muodon vuoksi sanoin, että en kai minäkään sitten viitsi, mutta nopeasti lisäsin, että ehkäpä sitten kuitenkin.

Jo matkustaminen pohjoiseen katkaisee kiireen. Perillä huokaisin syvään ja katselin ympärilleni leiriä pystyttäessäni. Voiko sitä hienommissa tunnelmissa ja upeammissa maisemissa herätä syntymäpäivän aamuna?

Perinteinen ongintanumero oli säilynyt. Seurana tällä kertaa oli vain jääkuikkaperhe ja maakellarin tilalla tunturijärvi. Muutama päivä vierähti nopeasti omassa hyvässä seurassa. Ei tullut mistään kinaa ja samaa mieltä oltiin kaikesta.

PERILLÄ EHDIN AJATELLA kaikenlaista. Oma isäni oli kuollessaan vain muutamia vuosia vanhempi kuin olen nyt. Äiti oli kuollut jo paljon nuorempana. Mikään ei tässä iässä ole enää varmaa, jos kohta ei ollut aikaisemminkaan.

Ehkä joskus tulevaisuudessa voin jatkaa perinteitä ja järjestää syntymäpäiväongintaa lapsen­lapsille.

Ja vaikka aina on niin mukava lähteä muutamaksi päiväksi ihan yksikseen, niin jossain vaiheessa iskee kiitollisuus siitä, että on olemassa hyvä paikka, mihin palata. Ehkä joskus tulevaisuudessa voin jatkaa perinteitä ja järjestää syntymäpäiväongintaa mahdollisille tuleville lapsen­lapsille joko maakellarin katolta tai tunturijärvellä saakka.

Ikäkriisiä en ole mielestäni sen kummemmin kokenut. Ehkä ennemminkin hämmästelen, että olen sen ikäinen, jollaisena muistan isovanhempani olleen jo ikäloppuja. Ikämies, vanhahtava, antiikkinen, perinteinen, elähtänyt, muinainen, ammoinen, kulunut, ikääntynyt, ikäjättö, kääkkä, entisaikainen ja aikaansa jäljessä. Siinä on sanakirjan sivuilta kerättyjä mahdollisuuksia valita tuleville vuosille sopiva nimitys. Kaikki käy.

JA VÄLTYINKÖ KOKONAAN juhlilta ja humulta? No en tietenkään. Olisihan se pitänyt arvata.

Kotiin tultuani ja nukkumaan mennessäni alkoi terassilta kuulua epävireistä yhteislaulua. Kylän naiset ja miehet toivat samppanjatervehdyksensä ja perinteisen omaperäisen lahjansa. Tällä kertaa se oli säädettävä piinapenkki. Näissä juhlissa ei ollut pukupakkoa. Itsellänikin oli pelkkä kylpytakki asuna. Vaikka yksin olikin hyvä viettää vuosikymmenen vaihtuminen, tästä eteenpäin on taas hyvä jatkaa ystävien kanssa. Onneksi heitä on.