Tytti Peltonen on 53-vuotias päihde- ja mielenterveyspotilaisiin erikoistunut lähihoitaja. Hän on kärsinyt unettomuudesta lähes 20 vuotta. Kahden pojan äiti asuu Espoossa ja pyöräilee yleensä töihin ympäri vuoden.
Tytti Peltonen on 53-vuotias päihde- ja mielenterveyspotilaisiin erikoistunut lähihoitaja. Hän on kärsinyt unettomuudesta lähes 20 vuotta. Kahden pojan äiti asuu Espoossa ja pyöräilee yleensä töihin ympäri vuoden.

"Kyllä se siitä" on turhinta, mitä unettomuudesta kärsivälle voi sanoa, toteaa lähihoitaja Tytti Peltonen.

Lääkkeet eivät aina auta.

"Moni kuvittelee, että kyllä unetonkin nukkuu, kunhan löytää sopivan lääkityksen. Ei se niin mene. Minä en ole nukkunut kunnolla lähes 20 vuoteen.

Nukkumisvaikeuteni alkoivat, kun esikoinen syntyi. Lapsi kasvoi, mutta univaikeudet eivät kadonneet.

Makailin sängyssä ja odotin unta tuntikausia. Aamuyöstä heräsin taas. En miettinyt erityisiä murheita, uni ei vain tullut. Nukuin maksimissaan viisi tuntia yössä. Illat alkoivat pelottaa jo aamulla.

Unettomuus ei ole sama asia kuin esimerkiksi masennus.

Kun palasin hoitovapailta töihin assistentiksi, aloin laukata työterveyslääkärillä. Välillä siellä otettiin vakavasti, välillä ei. Sain diagnooseja: uupumus, stressihäiriö... Erilaisia lääkkeitä kokeiltiin turhaan. Eivät ne kaikille tepsi.

Joskus lääkäri määräsi pari viikkoa sairauslomaa ja sanoi, että no lepää nyt. Eihän tilanne sellaisesta miksikään muutu!"

Kaiken takana ei ole trauma.

"Minulle on tarjottu terapiaa ja kaiveltu lapsuuteni kokemuksia. Mitään traumoja ei ole löydetty. Unihäiriöt niputetaan usein muiden diagnoosien alle, mutta unettomuus ei ole sama asia kuin esimerkiksi masennus.

Nukkumisvaikeudet voivat kohdata kenet tahansa ja koska tahansa. Yhteistä tapaamilleni unettomille on ollut se, että he ovat olleet aika pohdiskelevia ihmisiä."

Uneton voi menettää paljon.

"Parisuhde ja työpaikka ovat vaarassa, kun aivot eivät toimi kunnolla väsymyksen takia. Aika moni tuttu on menettänyt molemmat.

Minun oli pakko löytää uusi ammatti. Jos joudun istumaan pitkään tietokoneen ääressä, pää alkaa nuokkua.

Hautasin urahaaveet ja luin lähihoitajaksi. Nyt saan liikkua työssäni ja olla ulkona. Mutta ei tämä vapaaehtoinen valinta ollut.

Parisuhde ja työpaikka ovat vaarassa, kun aivot eivät toimi kunnolla väsymyksen takia. Aika moni tuttu on menettänyt molemmat.

Unettoman läheinen tarvitsee niin suurta kärsivällisyyttä, että sitä on harvalla. Uneton ei halua kuulla hyväunisen ihmettelyä, että mikä siinä nukkumisessa voi olla hankalaa. Tapailemieni miesten on ollut vaikea ymmärtää tätä.

Onnistunut parisuhde vaatii sen, että molemmat osapuolet hyväksyvät tilanteen. Ei elämä hössöttämällä parane."

Väsynyt voi olla puuhakas.

"Minulle on sanottu, etten voi olla väsynyt, koska harrastan niin paljon liikuntaa. Kyllä voin. Unettomuuden vaikutukset ovat yksilöllisiä. Jotkut toimivat väsyneinä kuin hidastetussa filmissä, toiset käyvät kierroksilla.

Myötätunto lohduttaa, neuvot eivät.

Nukut kyllä sitten, kun olet tarpeeksi väsynyt. Minäkin nukuin viime yönä huonosti. Meditoi. Juo yrttiteetä.

Ihmisten kommentit ärsyttävät, vaikka ne olisi sanottu hyvää tarkoittaen. Uniongelmat ovat tehneet minusta aika kärsimättömän.

Yrttitee ei paljon auta, jos yksikin pimennysverhon sivusta pilkistävä valonsäde herättää.

Unettomuutta ei saisi vähätellä. Parasta on aito myötätunto. Ystävä voi sanoa: sinulla on varmasti tosi rankkaa. Ystävän ei sen sijaan kannata sanoa: voi voi, näytät tosi väsyneeltä."

Uskoin aika monta vuotta, että unettomuus on vaihe elämässä ja että voin parantua, kunhan keino löytyy. Nyt olen hyväksynyt, että jään tällaiseksi.

Hyväksy tilanne.

"Uskoin aika monta vuotta, että unettomuus on vaihe elämässä ja että voin parantua, kunhan keino löytyy. Nyt olen hyväksynyt, että jään tällaiseksi. Nukkumisongelmat ovat osa minua.

Itsehoito on helpottanut arkeani. Iltaa kohden rauhoitun tietoisesti, luen kirjoja. Kun en saa unta, makoilen sängyssä ja mietin, että lepään edes niin.

Ajattelen, että unettomuus on sairaus kuten diabetes. Sen kanssa pärjää. Elämä voi olla ihan hyvää. Se on vain erilaista kuin muilla."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.

Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”
Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”

Geenit ovat isovanhemmuudessa sivuseikka, sanoo sateenkaariperheen mummi Liisa Taipalus.

Lapsi on aina lahja.

Mummiksi voi tulla, vaikka lapsi perustaisi perheen samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Nykypäivänä se ei enää ole huolenaihe, keinoja löytyy hedelmöityshoidoista adop­tioon. Omalle tyttärelleni ja hänen puolisolleen Petralle syntyi tammikuussa ihana Sulo-poika, joka sai alkunsa kotona tehdyllä inseminaatiolla.

Naispareille vauvan saaminen on tietysti helpompaa kuin miespareille, mutta onhan kansanedustaja Jani Toivolalla lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi.

Yksi asia on silti muistettava, vaikka miten toivoisi isovanhemmuutta: vauvan saaminen ei ole itsestäänselvyys, ei edes heteroparille. Joku ei saa lasta, vaikka kuinka haluaisi, ja joku toinen ei halua lapsia lainkaan.

Ei adoptiolapsissakaan ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Geenit ovat sivuseikka.

Sulossa ei tietenkään ole tyttäreni geenejä, koska tyttären puoliso hänet synnytti. Silti rakastuin häneen ihan yhtä paljon kuin muidenkin lasteni lapsiin. Sulo oli minusta ihana jo silloin, kun hän vielä oli Petran vatsassa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa. Ei heissäkään ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Kiusaamista ei voi ennustaa.

On turhaa murehtia erikseen sitä, että lapsenlapsi joutuisi koulukiusatuksi, koska kasvaa sateenkaariperheessä. Hirveä tosiasia on, että kiusaaja voi valita uhrikseen kenet tahansa. Ei siihen mitään syytä tarvita.

Tiedän, että tytär ja hänen puolisonsa tekevät kaikkensa, että Sulo saisi vahvan itsetunnon. Siinä me isovanhemmatkin voimme olla avuksi. Kun lapsi tietää olevansa rakastettu ja hänellä on hyvä turvaverkko, se auttaa häntä kestämään paremmin maailman tyrskyt.

Kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen.

Etsi oikeaa tietoa.

Kun kuulin Petran raskaudesta, kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Tietysti heillä olisi ollut oikeus olla kertomattakin.

Itse olen perushoitaja ja työskentelin 39 vuotta naistentautien polilla, jossa tehtiin myös hedelmöityshoitoja. Tiedän paljon inseminaatioista, mutta kaikille isovanhemmille ne eivät ole selviä asioita. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, oikeaa tietoa löytyy esimerkiksi sateenkaariperheet-sivustolta netistä.

Mummi saa hössöttää.

Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää. Minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa. Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.

Tosin miniäni Petran mielestä ei haittaisi, vaikka vähän julistaisinkin. Mummit saavat kuulemma hössöttää. Ja kun välimme ovat kaikin puolin kunnossa, tiedämme molemmat, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2018.

Liisa Taipalus

 

68-vuotias hollolalainen perushoitaja on eläkkeellä ja viiden lapsenlapsen mummi. Nuorin heistä on Sulo-vauva, jonka Liisan tytär ja tämän puoliso Petra saivat tammikuussa.

Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”
Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”

Kirkon pitää rentouttaa tunnelma, jos se ei halua laittaa lappua luukulle, sanoo pappi Salla Autere

Synnit korostuvat liikaa.

Jumalanpalveluksissa kehotetaan kuulemaan ilosanomaa, mutta mitä tapahtuu? Synkällä naamalla luetaan Raamattua ja saarnataan siitä, kuinka syntisiä olemme, ja kaikkien tulee nyt hirveästi katua. Synnit ja kärsimys korostuvat kirkossa liikaa.

Uusien tapojen juurruttaminen ei ole helppoa. Jopa virsien laulutempon muuttaminen saattaa loukata joitain, saatikka sitten se, että jättäisi virret kokonaan pois ja laulaisi jotain letkeämpää!

Erästä rouvashenkilöä ärsytti, etten puhunut saarnanuotilla, vaan kuin ystävälle.

Muistan ensimmäisen saarnavuoroni. Eräs iäkäs rouvashenkilö sanoi jumalanpalveluksen jälkeen, että olipa hyvä saarna, paljon tärkeää asiaa, mutta häntä ärsytti, kun en puhunut niin kuin papin kuuluu. En siis puhunut hyvin hitaasti, selkeästi ja saarnanuotilla, vaan pikemminkin kuin ystävälle. Sellainen ei kuulemma sopinut.

Kirkossa saa taputtaa.

Kirkossa saa vaikka tanssia, jos siltä tuntuu! Hyvä musiikki ja iloinen, rento tunnelma tuntuu koko kropassa. Sen saa näyttää – yhtä lailla kuin surun ja kyyneleet.

Minusta on ihana esimerkiksi antaa kunnon aplodit rakastuneelle vastavihitylle hääparille kaikkien häävieraiden kanssa. Jaamme heidän ilonsa, olemme onnellisia heidän puolestaan. Miksi ihmeessä sellaista tunnetta pitäisi edes hillitä tai pitää vain itsellään!

Ihmisiä ei saa luokitella.

Kirkko tekee valtavasti hyvää työtä – erityisesti heidän kanssaan, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa, ovat taloudellisissa vaikeuksissa, yksinäisiä tai sairaita. Mutta tasa-arvo ei toteudu. Se saa minut äärimmäisen surulliseksi ja vihaiseksi.

Homoseksuaalit suljetaan yhä julmasti ulos kieltämällä esimerkiksi kirkollinen vihkiminen. Välillä mietin, voinko oikeasti tehdä työtä yhteisössä, joka sallii näin suuren syrjinnän ja asettaa ihmisiä eri kasteihin.

En saanut työtä, koska oli kuulemma turvallisempaa palkata mies.

Sitten on naispappeuskysymys. Olen itsekin kohdannut syrjintää. Eräässä rekrytointitilanteessa minulle sanottiin, että olet kyllä todella hyvä, mutta meidän on turvallisempaa palkata mies, koska hänen kanssaan kaikki tulevat toimeen. Työvuoroja on myös muuteltu niin, ettei sattuisi mieskollega samaan aikaan töihin. Välillä tekee mieli huutaa. Työpaikka se on tämäkin siinä, missä muutkin!

Heviä häihin ja hautajaisiin.

Rakastan työtäni ja seurakuntaani, mutta kannan huolta tulevaisuudesta. Kirkko ei tavoita nuoria niin kuin pitäisi. Isolta osin se johtuu siitä, että kirkko ei ole ollut valmis uudistumaan. Meidän pitäisi olla kaduilla sekä baareissa ja rentouttaa tunnelma.

Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Olen rentouttanut tunnelmaa muun muassa vetämällä hevimessuja. Kirkkomusiikin pitää uudistua. Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Pahin pelkoni on, että ellemme kirkossa hyväksy yhteiskunnan ja ihmisten erilaisuutta – sitäkin, etteivät kaikki ole niin synkkiä, syntikeskeisiä ja hartaita – saamme laittaa lapun luukulle. Aktiivisia jäseniä ei muutaman kymmenen vuoden päästä enää ole.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2018.

Salla Autere

36-vuotias oululainen pappi rakastaa tatuointeja ja heviä. Hän vaihtoi alaa ja opiskeli teologiaa kolmekymppisenä, jotta voisi auttaa ihmisiä ja muuttaa luutuneita asenteita.

Vierailija

Pappi Salla Autere: ”Synnit korostuvat kirkossa liikaa, siellä pitäisi tanssia ja taputtaa”

Juuri samanlaisia asioita on tullut mieleen nyt lähiaikoina, kun pääsin kesäksi töihin seurakuntaan. En yhtään ihmettele, että nuori väestö ei innostu kirkon toiminnasta. Nyt sain ihan palautetta siitä, että käyttäydyn liian tuttavallisesti tilaisuudessa kohtaamieni vanhohen tuttujen kanssa. Joku voi kuulemma pahoittaa mielensä sellaisesta.Ihme ajattelua, vaikea käsittää. Ikinä en missään työyhteisössä asiakaspalvelutilanteissa ole tuollaista palautetta saanut ja monenlaisia kohtaamisia...
Lue kommentti